Olenko loukkaantunut syystä?

Ja mitä väliä, onko syytä vai ei, ei se asia miksikään muutu, ja tuskin sua mitenkään helpottaa, että olet loukkaantunut.



Harva sinkku kait pieniä lapsia haluaa alkaa hoitamaan??



Ja jos mummo ei kerran kotikonnultaan liiku, niin menkää sillä junalla kätevästi sinne, vois luulla, että viikonlopun aikana jäisi aikaa vaikka lähteä kylillä käymään mutka?



Mutta asiaan vielä, älkää tehkö lisää lapsia, ellette ole ihan varmoja jaksamisestanne.

Kyllä käymmekin aina joskus junalla äitini luona, mutta pienessä kylässä ei niin kovin paljon ole vaihtoehtoja, minne voisi mennä ja mitä tehdä. Taitaa jäädä kävelylenkiksi tekemiset. Jos äitini tulisi tänne niin olisi monta tapahtumaa ja paikkaa, jossa haluaisimme käydä. Mutta toki ihan siksikin, että lapsi kuitenkin näkee edes joskus mummoa niin käymme hänen luonaan.

ei kannata pahoittaa mieltään - muuten et muuta ehtisi tekemäänkään.

Meillä ei ole koskaan auttaneet kummatkaan isovanhemmat eikä siis hoitaneet lapsenlapsiaan hetkeäkään. Äitini ei noteeraa lapsiani mitenkään, ei soita, ei käy, ei pyydä kylään, ei ikinä ole ostanut lahjaa tai laittanut korttia/soittanut. Puolison vanhemmilla sama juttu, eivät ole kiinnostuneet meidän perheestä.



Asia pitää käsitellä itse, tehdä siitä surutyö, vanhat ihmiset eivät tapojaan muuta. Se mitä itse voit tehdä on ottaa etäisyyttä, koska jos he eivät auta sinua, ei sinullakaan ole miellyttämisvelvoitetta sinne päin.



Meidän lapsille ei ole isovanhepia eikä mummoloita jossa voisi käydä, mutta lapset eivät siitä kärsi kun etsii muita kivoja ihmisiä (ystäviä, tuttuja) perheen elämään mukaan.



Ei kannata katkeroitua, muuten siitä ei pääse irti ja ajatukset alkavat pyöriä vain katkeruudessa.

niin, meillä on siis useampi lapsi, eli on onnistunut sekin että tekee useamman lapsen vaikkei tukiverkkoa ole ollenkaan.

Kahdenkeskistä aikaa meillä ei ole kyllä ollut kertaakaan sen jälkeen kun esikoinen syntyi, kun meillä ei ole ketään joka voisi hoitaa edes hetkisen. Mutta asiaan pitää vain suhtautua niin että "näillä korteilla pelataan". Jos tätä parisuhdeajan puuttumistakin jää suremaan niin katkeroituu vaan lisää. Pahin mitä voit tehdä on alkaa vertailemaan tilannettasi jonkun naapurin tai tutun tilanteeseen jossa molemmat isovanhemmat hoitavat monta kertaa viikossa. Silloin ei enää jaksa vaan selkä murtuu ja tukehtuu kateuteen (itsekin olen tämän virheen joskus aikanaan tehnyt).



Vain asenne auttaa, tuolle asialle ei voi mitään. Mekin yritimme keskustella isovanhempien kanssa mutta muutosta ei tullut, joten ainoa vaihtoehto - vaikka se raskasta onkin - on hyväksyä tilanne ja keskittyä oman perheen mukaviin juttuihin ja tehdä itse kiva elämä.

Mä muistan kun olin reilu 20 v ja mua oltiin jatkuvasti pyytämässä lapsenvahdiksi. Parhaissa tapauksissa olis pitänyt maksaa useita satoja markkoja jotta edes pääsin paikkakunnalle.

Muistan yhdenkin tapauksen, kun ns ystäväni halusi mennä miehensä kanssa viettämään uutta vuotta ja pyysi mua ekaks heille, antoi käsityksen että tulen viettämään uutta vuotta. Mietin ilta 3 lapsen kanssa, mutta ajattelin että lapset menevät ajoissa nukkumaan, kunnes tuli selville että minä jäisin lasten kanssa kolmisin ja he menisivät kaksin ulos. Eikä siinä kaikki. Heillä on kuulemma niin pieni koti, olis pitänyt miettiä miten olisin sitten päässyt heiltä yöllä pois. Laskin että lastenvahtikeikka olis tullut maksamaan yli 100 euroa ja hinnassa ei ollut mukana edes mahdolliset taksimaksut, joten kieltäydyin kunniasta.



Mä aina, ihan ihan aina ihmettelen äitejä jotka eivät ymmärrä että heidän lapsensa eivät ole niitä maailman napoja, joita täytyy aina tulla hoitamaan.

Jos haluat viettää laatuaikaa miehesi kanssa, palkkaa hoitaja.

Kirjoitit paljon ajattelemisen aihetta. Totta, että kateus tahtoo väkisin nousta pintaan, kun kuulee muiden parisuhdeajasta ja lastenhoitoavusta. Hienoa, että olette selvinneet ja vielä useamman lapsen kanssa. Mekin niin toivoisimme lisää lapsia. Ehkä pitäisi tosiaan luovuttaa ja hyväksyä, että äitini ei muutu. Olen yrittänyt saada hänet ymmärtämään, mutta puheluista tulee ainaa riitaa ja itkua ja pahaa mieltä kaikille.

seuraava vaihe on palkata apua. Halusin vain ensin selvittää, että eikö apua todellakaan sukulaisilta tule. Olen hyvin perhekeskeinen ja olisin halunnut lapselleni läheisiä suhteita sukulaisiin. Meillä ei ollut kyse siitä, että hoitajan pitäisi maksaa päästäkseen paikalle. Me olisimme maksaneet matkaliput ym.

muistanut kysyä siskoiltasi,vai oletatko vain?

ymmärrän hyvin surusi, toki minäkin olisin halunnut rakastavat sukulaisuussuhteet, mutta kun en niitä saa, niin turha toivominen vain stressaa ja uuvuttaa itseäni. Olen ajatellut asian niin että äitini siinä menettää eniten. Ja kun usein sanotaan että "ajattele mitä lapse menettävät", niin siitä en ole samaa mieltä. Lapset eivät nimittäin menetä oikeastaan mitään.



Lapset _menettäisivät_ paljon JOS äitini olisi rakastava, hoivaava ja lapsista kiinnostunut. Mutta kun hän on mikä on, eli tunnekylmä ja piittaamaton, niin en näe että lapseni menettäisivät tällaisessa mummossa lainkaan mitään.



Äitini on ollut tunnekylmä myös minulle, ja lapsena käyttänyt paljon väkivaltaa (joskin lievää, tukistus-luunappi-nipistely jne). Eli hän ei minun kanssanikaan kokenut sitä mitä on ehdoton rakkaus lapseen.



AP, toivottavasti en nyt pahoita mieltäsi jos sanon tämän, mutta usein etäinen äiti ei niinkään osoita sitä ettei välitä lapsenlapsestaan vaan ettei välitä omasta lapsestaan eli sinusta. Jos oma lapsi ei ole niin kovin rakas ja läheiset välit eivät ole koskaan onnistuneet, niin lapsenlapsi ei valitettavasti tätä tosiaasiaa mitenkään muuta. Ne ketkä on niitä ihania rakastavia mummoja, ovat olleet myös ihania rakastavia äitejä niille omille aikuisille lapsilleen.



Minä olen käynyt terapiassa asian tiimoilta 8kk jakson, joka auttoi kovasti ymmärtämään syitä. Surua se ei pois vie, mutta sen avulla olen voinut ymmärtää että äiti on sukupolvensa tuote joka ei ymmärtänyt ajatella omilla aivoillaan vaan otti kasvatusoppinsa suoraan omalta äidiltään. Lisäksi olen oppinut "armahtamaan" hänet. Vaikkemme tekemisissä olekaan, eikä hän perheestäni välitä, olen antanut hänelle anteeksi ja hyväksynyt sen että minun äitini nyt vain oli tuollainen, ja siitä _huolimatta_ voin nyt aikuisikäni muokata onnelliseksi.



Voimia sinulle, tiedän että sinulla on surutyö edessä, mutta lohdutan sen verran että aika helpottaa. Ja kun lapset kasvavat ja alkavat harrastaa / saavat kavereita, niin isovanhempien puuttuminen ei ole enää sellainen "huutomerkki" niinkuin pikkulapsivaiheessa.

esim. viemässä lasta perjantaina sinne äitinne luo ja hakea sunnuntaina takaisin.

Mun vanhempani asuvat 400km:n päässä ja hoitavat mielellään lapsiamme, mikäli töiltään ehtivät. (ovat siis nuorekkaita, hyväkuntoisia, työikäisiä vielä)

Olen joskus jopa junalla vienyt lapsemme heidän luo ja muutaman päivän jälkeen mennyt hakemaan. Siinä on saatu olla miehen kanssa ihan kaksin, ja on ollut kaiken vaivan arvoista. Ovat jo kyllä sen verran isompia, että ovat mielellään vaikka viikon siellä yhtä mittaan.

Yleensä sanovat jotain epämääräistä, että tulevat sitten kun on asiaa tännepäin muutenkin, mutta kauaksi tuntuu menevän.

Minä olen vapaaehtoisesti lapseton ja mieluusti katsoisin kaverin kersoja muutaman kerran vuodessa että pääsisivät ulos. Mutta kun kaverille ei mene perille, että osaan kyllä leikkiä 5-vuotiaan kanssa...ja kyllä me pärjätään pari tuntia. Joskus sanoin tälle samalle kaverille, että liittyisin kirkkoon takas jos joku pyytäis mua kummiksi ja tää oli ihan hämmästynyt, että sori kun ei pyytänyt, mutta kun luuli etten mä tykkää lapsista. Ja käyn siis heillä kylässä ja leikin lasten kaa jne kun hän ei helposti pääse lasten kanssa meille ja eihän niillä meillä olis leluja tms. Näin huonosti sitä voi ystävänsä / sisarensa tuntea. ELI KYSY SISARELTASI.



PS: me ollaan siis molemmat jo yli 35v eikä mitään teinejä.

Totta, että juuri minulla ja äidilläni on aina ollut vaikea suhde. Hänelle, joka kirjoitti, että veisin lapsen äidin luo hoitoon, niin kyllä olisi mahdollista sitten, kun lapsi on vähän isompi. En ole kuitenkaan näin pienelle halunnut niin pitkää eroa, etenkään kun ei ole tottunut hoidossa oloon.

Lapsetonkin voi siis pitää lapsista ja osata hoitaa niitä vaikkei syystä tai toisesta omia lapsia ole hankkinut / halua hankkia.



Tiedän että on paljon äitejä, jotka tykkää vaan omista lapsistaan muttei yleensä lapsista, mutta miks on niin vaikeeta ymmärtää, että joku tykkää lapsista just niin kauan kun ne ei oo omia? :)

Ei apua isovanhemmista, eikä myöskään mielenkiintoa. Sietäisin vielä jotenkin sen, ettei haluta hoitaa lasta, mutta se surettaa ja suututtaa, ettei siitä lapsesta olla edes kiinnostuneita. Koskaan ei soiteta, ei kysytä mitään. Joillekin kavereiden lapsenlapsille ostetaan lahjoja, omalle lapsenlapselle ei.



Surin aikani, että lapsella (ainoalla lapsenlapsella) ei tule olemaan mummolaa, jossa käydä, ja että lapsi menettää jotain. Sitten mietin, että kyllä se on se mummo ja vaari, jotka menettävät.



Rankkaa on ollut (olen yh:kin vielä kaiken lisäksi, joten mitään vapaa-aikaa ei ole koskaan), mutta jos koittaa ajatella, että myös kaikki hyvät puolet tulevat vain ja ainoastaan minulle, niin ehkä tämän jotenkin kestää. Silti kyllä toisinaan surettaa ihan kamalasti, että mitä se lapsi miettii, kun kaikki koulukaverit käyvät mummoloissa lomilla, tekevät tätien ja setien kanssa sitä ja tätä, ja tämä yksi on vaan aina äidin kanssa...

yksinään. Ei kuulemma "uskalla". Perheetön siskoni on kyllä auttanut, hän on esikoisen kummitäti ja kaikin puolin tosi läheinen. Vastaavasti olemme auttaneet häntä mm. remontissa ja isojen ostosten kuljettamisessa. Miehen vanhemmat viettivät kesäkaudet ulkomailla lasten ollessa pieniä. Mutta meillä on ollut apua naapureista, puolin ja toisin olemme katsoneet lapsia esim. koulun vanhempainiltojen aikaan. Loppujen lopuksi olemme tarvinneet apua varsin vähän, koska kolme lastamme ovat olleet aina hyvin terveitä ja olemme pystyneet esim. työmatkat lomittamaan kalentereihimme niin, että toinen vanhempi on silloin kotona.

Asia on omasi, joten myös velvollisuus kysyä on sinulla. Siis ihan suoraan: voitteko tulla viikolla 11 vahtimaan lasta, jotta me pääsisimme yhden yön reissulle.

Olen yrittänyt olla tosi joustava. Sisaruksillani on usein myös viikonlopputöitä, joten kaikki viikonloput eivät oikeasti sovi. Siksi olen antanut heille vapauden sanoa, mikä viikonloppu sopisi, kun meille sinänsä käy mikä vain, mutta voisihan tuota tietty kokeilla. Nyt pitkän aikaa olen kysynyt melkein joka viikolla erikseen, että sopisiko nyt tai milloin sopii, mutta vastausta ei tule. Jo se helpottaisi, että voisi kalenteriin merkitä ajan, vaikka se sitten menisi vaikka 2 kk:n päähän, mutta ei...