Kun oma äiti on ollut hirviö-miten antaa asian olla?

tarinoita on paljon!



Kokemukset on varmasti olleet traumatisoivia. Siitä syystä suosittelisin, ettette ole tekemisissä niiden hirviöiden kanssa! En myöskään kykenisi luottamaan, että osaavat käyttäytyä asiallisesti teidän lapsianne kohtaan. Mistä te tiedätte, mitä lapsillenne puhutaan??? Suojelkaa lapsianne!



Vaikka ihminen kokee elämässään kamalia asioita, niitä ei ole oikeus jatkaa! Jokainen aikuinen on vastuussa omista sanomisista ja teoistaan, oli tausta mikä hyvänsä!



Taustan tunteminen voi auttaa teitä äitienne uhreja edes hieman ymmärtämään heidän kokemaansa, muttei tarkoita, että teidänkin pitäisi nöyrtyä sen vuoksi pilaamaan oma elämänne.



Jos jatkuvasti asiat nousevat pintaan, terapiasta huolimatta, olisi korkea aika katkaista välit kokonaan!



Turha heitä on yrittää pyytää keskustelemaan tai pyytämään anteeksi. Persoonallisuushäiriöinen ei koe tehneensä väärin! Eikä ymmärrä teidän pahaa oloanne. Anelulla vain näytätte, että olette edelleen jotenkin riippuvaisia, mistä äitinne nauttivat.



Kuulostaa, että moni teistä on selvinnyt hienosti! Olkaa ylpeitä siitä! Tehkää päätös, että enää ette suostu kynnysmatoiksi. Olette aikuisia ihmisia ja vastuussa omasta ja perheenne hyvinvoinnista. Siihen hyvinvointiin ei kuulu sairas pahantekijä!



Omat kokemukseni liittyvät appivanhempiin! Onneksi tajusin asian ajoissa ja olemme selvinneet tilanteesta juuri sillä ettemme ole yhteydessä. Muutaman kerran olen käynyt terapiassa. Puolisoni kohdalla terapia jatkuu edelleen. Elämämme on paljon helpompaa kun ei tarvitse koko aikaa miettiä kuten ennen. Lapsillamme on myös toiset isovanhemmat, heihin pidämme yhteyttä. Jos toisia ei olisi, etsisin "varaisovanhemmat", sellaisia on!



Emme missään tilanteessa luota lapsiamme em. ihmisten hoivaan tai seuraan! Luottamusta ei ole!

Eli mikään ei muuttunut, haukkui mm lapsani rumiksi ja vammaisiksi, huusi lapselle "saatanan tollo" ja kävi käsiksi. Välit ovat olleet jo 7 vuotta poikki.



Jos ei omaa lastaan rakastanut tipan verta niin ei lapsenlapsi asiaa muuta, eipä hullu hirviö tunnevammaisena osaa lapsenlastakaan rakastaa. Lapsenlapset ovat kuulemma ärsyttäviä, rasittavia ja riesa - äiti kerkesi nähdä lapsia ehkä 4 kertaa ennen välien katkeamista, mutta nämäkin neljä puolen tunnin vierailua olivat liikaa: )

ovat usein onnistuneet salaamaan lapsensa kaltoin kohtelun ympäristöltä (muu suku, naapurit, tuttavat)

ja teeskentelemään ylen huolehtivaista, hellää ja rakastavaa vanhempaa. Toisin sanoen lapsi on se hankala, häiriintynyt ja valehteleva osapuoli, eikä kukaan saata ymmärtää miten tämä voi kaikesta saamastaan yltäkylläisestä huolenpidosta huolimatta olla NIIN KIITTÄMÄTÖN JA JULMA ettei aikuisena halua olla tekemisissä näin poikkeuksellisen upeiden ja ihmeellisten vanhempien kanssa. Paitsi vailla oikeita vanhempia, vailla muunkin suvun tukea, haukut ja ymmärtämättömyys niskassa matkamme jatkuu...

kun vielä löytyy rakentavaa ymmärtämystä (20).

Päästetään saman tien vapaalle väkivaltavangit ja pedofiilit.Hehän voisivat tulla asustelemaan teille ja teidän lasten perheisiin. Nätisti kun sanoisitte, että vaikka ennen olette olleet tuhmia, niin enää ei saa olla, ymmärrättekö. Jonkun ajan päästä sitten nähdään ymmärrettiinkö vai ei, montako teistä on hengissä ja kuinka somasti ne lastenlasten pyllynreiät on oikein revenneet.

Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.  Myös minun äitini oli väkivaltainen, kylmäverinen ja täysin arvaamattomasti ja pelottavasti käyttäytyvä juopohullu pilleristi. Häntä ei koskaan kiinnostanut minun elämäni vähääkään. Hän ei edes tiennyt millä luokalla koulussa olen milloinkin. Pidin puukkoa tyynyni alla turvanani siltä varalta että se hullu sattoi hyökätä päälleni nukkuessani. Toissapäivänä hän kuoli, mutta se ei sureta minua vähääkään. Jos hän olisi ollut rakastava ja hyvä äiti, olisin nyt murheen murtama, mutta säästyipähän ainakin se suru. 

Tässä keskustelussa tulee kyllä niin selväksi, että kaikkien naisten 'äidinvaistot' eivät todellakaan herää lapsen saannin myötä. Tuli vaan mieleeni, kun usein juuri vapaahtoisesti lapsettomat tällä palstalla saavat sellaisia kommentteja.

Itsellänikin oli väkivaltainen äiti, hän kuoli pari vuotta sitten. Siskoni ei kestänyt jatkuvaa pahoinpitelya ja hän ajautui huumeiden käyttäjäksi aikuisuuden kynnyksellä. Minuakin äitini pahoinpiteli ja löi, kunnes pääsin  6 vuotiaana isäni luokse asumaan. Vaikka isäni oli kaikkea muuta kuin osaava ja hyvä isä, ainakaan hän ei pahoinpidellyt.

Uskon että terapiasta voisi olla sulle hyötyä. Tärkeintä on saada asia päätökseen omassa mielessään ja pystyä rakentamaan elämä mahdollisimman hyväksi, vaikka kotoa onkin saanut aivan surkeat eväät. Mutta kyllä se on mahdollista.

[quote author="Vierailija" time="14.05.2012 klo 21:21"]

ovat usein onnistuneet salaamaan lapsensa kaltoin kohtelun ympäristöltä (muu suku, naapurit, tuttavat)
ja teeskentelemään ylen huolehtivaista, hellää ja rakastavaa vanhempaa. Toisin sanoen lapsi on se hankala, häiriintynyt ja valehteleva osapuoli, eikä kukaan saata ymmärtää miten tämä voi kaikesta saamastaan yltäkylläisestä huolenpidosta huolimatta olla NIIN KIITTÄMÄTÖN JA JULMA ettei aikuisena halua olla tekemisissä näin poikkeuksellisen upeiden ja ihmeellisten vanhempien kanssa. Paitsi vailla oikeita vanhempia, vailla muunkin suvun tukea, haukut ja ymmärtämättömyys niskassa matkamme jatkuu...

[/quote]

Totta. Samanlaista minulla.

Järkyttäviä tarinoita.

Yksi ratkaisumalli on yksipuolinen anteeksianto todeten että minä annan sinulle anteeksi kaltoinkohtelun jota sain osakseni, sen jälkeen voi jatkaa elämää keveimmin mielin.

Enpä usko että terapeuttisi on pyytänyt sopimaan äitisi kanssa, hän on sanonut että sinun kannattaa antaa anteeksi äidillesi, ilman että edes puhut äidillesi koskaan. Ilman anteeksiantoa et pääse eteenpäin ja se ei kuitenkaan tarkoita sitä että hyväksyisit hänen tekonsa.

Mulla oli raivohullu äiti. Vahinkoa teki.

Vasta yli 40-v. aloin muistamaan.

Mun äiti oli samanmoinen hirviö.

Se on vieläkin, kun yrittäöä hallita mua vaikka olen 40-v. Pidän niin paljon etäisyyttä kuin mahdollista. Yrittää lahjoa välillä. Sitten haukkuu.

Todella traumatiositunut ja haukkuu minua aina hulluksi. Kun tämä kuppiloiden kaunotar ryyppää, niin tämä raivotar tulee aina esiin. Viha kohdistuu muhun. Olen kai helppo kohde.

En kuitenkaan enää. Kannattaa muuttaa fyysisesti todella kauas mutsista, niin sillä ei ole mitään otetta suhun.

Minulla on samankaltaisia kokemuksia isästäni ja nyt kun olen saanut oman lapsen, on hän täysin muuttunut ja haluaa olla tekemisissä, on mukava jne. On raitistunut viitisen vuotta sitten. Mutta en vain pysty antamaan anteeksi, tai ehkä pystynkin mutta olen vain ärsyyntynyt aina kun näen hänet, koska "uusi hän" tuntuu teennäistä, kun tietää millainen hän on ollut.

Mun äitini oli äärimmäisen kylmä ja tunteeton, hän nöyryytti ja pahoinpiteli minua koko lapsuuteni ajan. Kun olin varhaisteini alkoi koskettelu ja hipelöinti, pilkaten kypsymistäni naiseksi. 15-vuotiaana nousin häntä vastaan ja meillä oli hirvittäviä tappeluita. Kun sitten 17-vuotiaana lähdin kotoa sairastuin masennukseen ja sillä tiellä olen, en pääse tästä yli vaikka aikaa on kulunut yli 20vuotta. Edelleen hän pilkkaa minua ja arvostelee kaikkea tekemisiäni. hehkuttaa sillä kuinka hyvin hänellä on asiat. Ja että minä olen se saamaton nahjus yhä. Surkea kouluja käymätön paska. Kuinka kauan annan hänen vaikuttaa itseeni, en tajua. Olisimpa vahvempi.

On hyvä, että olet hakenut aktiivisesti apua, esimerkiksi terapiasta, vaikka sekään ei ole mikään väline ihmeparantumiseen.

Älä jätä onnellisuutta äitisi varaan, eli älä odota anteeksipyyntöä tai sitä, että äitisi parantaisi tapansa, hän on mitä on, eikä ilmiselvästi siitä halua muuttua. Hän ei ollut sinulle hyvä äiti eikä tahtonut parastasi silloin, tuskin hän haluaa sitä nytkään. 

Voit muuttaa vain itseäsi. Se ei ole helppoa eikä siihen ole mitään sellaista oikotietä, jonka osaisin neuvoa. Mutta älä anna nyt enää aikuisena äitisi myrkyttää mieltäsi ja viedä turhaa tilaa päässäsi, sinulla on sille paljon muuta tarpeellisempaa käyttöä: omat lapsesi, oma onnesi. Anteeksianto on huono termi tälle, koska se antaa ymmärtää, että hyväksyisit äitisi tekemiset ja olisit valmis rakastamaan häntä niin kuin näitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. En tarkoita, että siihen pitäisi ihmisen kyetä, se on liikaa vaadittu lähes kaikilta. Mutta aja hänet päästäsi pois, nyt aikuisena ihmisenä, älä anna hänen enää jatkaa elämäsi pilaamista. Ota rohkeasti ohjat omiin käsiisi. Etsi ympärillesi ihmisiä, jotka sinua tukevat ja rakastavat, ota etäisyyttä niihin, jotka latistavat. Jatka terapiaa, niitäkin kai on erilaisia, ehkä joku toinen tapa auttaisi sinua paremmin. Onko vertaistukiryhmiä? Voimia sinulle joka tapauksessa.

Silloin, kun oma äiti on ollut kaikkea muuta kuin hyvä, joutuu itse rakentamaan koko äitiysidentiteettinsä ihan alusta. Paitsi että joutuu kamppailemaan sen kanssa, että haluaa lapselleen paremman äidin, joutuu vastakkain jossain vaiheessa myös sen kanssa, että ottaa päähän, kun lapsi ei edes ymmärrä arvostaa sitä (vaikka tietääkin, ettei lapsi voikaan osata, kun ei tiedä muusta). Lisäksi nämä töttöhööräävät, täyskäännöksen lastenlasten osalta tekevät vanhemmat hämmentää - itse tietää, millainen hirviö oma vanhempi osaa olla, mutta lapsi näkee vain kivan ja hemmottelevan isovanhemman.

En osaa neuvoa, mutta voin kertoa, miten itse toimin omien vanhempieni suhteen. Äitini oli väkivaltainen ja alkoholisti, ailahteleva ja itsekäs, ja kun lopulta pääsimme äidin luota lastenkotiin, äiti teki katoamistempun. Muutti, laittoi tietonsa salaiseksi, ei käynyt tapaamassa eikä ilmoittanut itsestään mitään. Siinä vaiheessa kun minä tulin siihen ikään, että pääsin kesätöihin, äiti patsasteli takaisin elämääni ja kuvitteli, että kaikki on kuin ennenkin. No, eipä mennyt niin, välttelin äitiä mahdollisimman paljon ja olin tekemisissä vain kun oli pakko.

Kun tulin raskaaksi ensimmäisen kerran, äiti tuntui olevan innoissaan, lupaili tulevansa jopa synnytykseen ja sitä ja tätä. Käytännössä ei kuitenkaan koskaan tullut meidän luoksemme, ja lahjat joita lähetti, olivat pääasiassa turhaa krääsää. No, sitten äiti muutti toiseen maahan, ja kun toistuvasti pyyteli meitä kylään, sanoin että en todellakaan lähde vieraaseen maahan vieraaseen kaupunkiin katsomaan kun hän ryypiskelee. Hän voi tulla meille, kunhan on selvin päin eikä juo kodissani, mutta äidille ei käynyt, että hänelle sanellaan sääntöjä. Niinpä lapseni, joita nykyään on kolme, eivät ole häntä tavanneet eikä hän ollut osa lasteni elämää, nykyään äiti on jo kuollut. Kuitenkin olen puhunut hänestä lapsille, kun he kysyvät, mutta lähtökohtaisesti positiivista. Jos ja kun lapset kysyvät jotain, mikä vaatisi kertomaan negatiivista, kerron sen mahdollisimman yksinkertaisesti, enkä aio koko lapsuustarinaani heille maalailla.

Isänikin on alkoholisti, mutta silti oli jo lapsena ollessani välittävä ja teki selväksi, että olen hänelle rakas ja tärkeä, vaikka viina veikin voiton jatkuvasti. Hän ja äiti erosivat jo kun olin ihan pieni, ja isä koki aina syyllisyyttä siitä että oli niin paljon poissa elämästäni. Ja äiti puolestaan aikoinaan käytti sitä syyllisyyttä hyväkseen, teetti kodin korjauksia ym. isällä vetoamalla siihen... No, nykyään isä kokee syyllisyyttä siitä että on niin vähän mukana lasteni elämässä. Hänkin saa käydä meillä tapaamassa selvin päin eikä saa tuoda alkoholia kotiini (kukaan ei saa tuoda), ja hän käykin, mutta koska matka on pitkä ja isäkin jo vanha eikä terveyden takia voi enää jatkuvasti matkustaa, käy pari kertaa vuodessa.

Joka tapauksessa, mun oloa helpotti, kun tajusin, että nyt aikuisena mä saan asettaa rajat ja niitä on noudatettava. Lasteni turvallisuuden takia mun kuuluukin tehdä niin. Isovanhemmat saivat siis tavata lapsiani, mutta eivät millään tavalla vahingoittaa heitä, ja lasteni äitinä mulla on oikeus ja velvollisuus harkita tarkkaan, mikä heitä vahingoittaa, ja toimia sen mukaan. Vanhemmillani ei ole enää oikeutta kävellä mun ylitseni.

Luulin olevani jotenkin ainoa, jonka vanhemmat ovat yhtäkkiä muuttuneet sen jälkeen kun on itse alkanut oireilemaan, minäkin yritin nuorempana itsaria useaan otteeseen (masennuksen takia, tuolloin en edes tiennyt miksi olin masentunut) ja sen jälkeen vanhemmat muuttui minua kohtaan lauhkeiksi lampaiksi. Lapsena kun itse puolestani jouduin puhumaan esim. kännisen isän pois lukitun oven takaa jossa hän uhkaili tappavansa itsensä, oli lähentelyä ja muuta sellaista, lapsuudesta en oikein muista mitään kun olin koko ajan paniikissa että mitä seuraavaksi tapahtuu.

Jotenkin hirveän vaikea suhtautua kun joidenkin käytös muuttuu täysin päinvastaiseen suuntaan kun näin aikuisena lapsenakin sitä on niin vitun lojaali. Ja koko ikäni kun olen kokenut, ettei mulla ole isää ja äitiä niin haluaa pitää kai edes jostain rippeistä kiinni. Vanhemmat itse omasta mielestään tarjosivat minulle täydellisen lapsuuden joten en mitään anteeksipyyntöä odota tai pyydä, koska jos he pyytäisivät anteeksi niin sittenhän heidän pitäisi myöntää että elävät harhaisessa todellisuudessa lapsuuteni osalta ja näin ei tule tapahtumaan. En vain ymmärrä heidän vaihtuvaa käytöstään ollenkaan. Veljeni asuu toisella puolella maapalloa enkä ole häneen juuri yhteydessä joten siksikin jotenkin haluaisi että olisi edes jotain sukua..

Se miten äitisi sinua kohteli on väärin. Luottamus omaa vanhempaa kohtaan on menetetty. Välien korjaamiseen menee useita vuosia, luottamus ei ehkä sittenkään palaudu entiselleen. Mulla on kanssa käynyt näin omien vanhempieni kanssa ja jouduin jättämään sen elämän taakseni. En jaksanut rakentaa omaa elämääni kun lapsuudenperheeni asiat rasittivat jatkuvasti. Oli vaan tunnustettava tosiasiat valittava joko oma elämä tai vanhempieni kuramattona oleminen.

Minä en ymmärrä tuota lässytystä anteeksiannosta sillä miksi pitäisi antaa anteeksi tuollainen kamala lapsuus ja nuoruus varsinkin kun mitään katumusta ja ymmärrystä väärintekijän puolelta ei ole!

Jos antaa anteeksi niin sehän on tuollaisille hulluille sama kuin hyväksyisi kaikki ne sairaat teot ja puheet.

Mennyttä ei voi muuttaa ja se kaikki kauheus pitää vain hyväksyä tapahtuneeksi.

Ja sitten keskittyä omaan elämään ja tehdä itse asiat toisin ja mahdollisimman hyvin.

Se että hullujen vanhempien lapset pärjäävät ja kukoistavat on paras kosto sillä se niitä hulluja vituttaa ettei saaneet teitä murtumaan!