Miksi ei vaan voi olla tyytyväinen

siihen mitä on... Mulla on kaksi lasta ja hyvä aviomies. On ollu tosi rankkaa kotona lasten kanssa. Tuntuu, että päivät on niin samanlaisia, kitinää ja tappelua. Kai mä oon ollu vähän masentunutkin, ja syönyt murheeseen. (En onneksi älyttömästi ole lihonut. Aivan normaali painoindeksi.). Välillä tuntuu, että menee hermo tähän kaikkeen. Uskon, että jos olisi hyvä äitiystävä, jonka kanssa jutella ja kahvitella ja lapset saisiva leikkiä keskenään, niin arki tuntuisi aivan toisenlaiselta. Nyt oon kuitenkin palaamassa osa-aikaisesti töihin, minkä toivon tuovan kivaa vaihtelua elämään. Tästä kaikesta huolimatta tuntuu, että haluaisin vielä yhden lapsen. En juuri nyt, mutta noin parin vuoden päästä. Esikoinen kasvoi niin nopeasti. Haluaisin vielä kokea sen pienen ihmeen. Ärsyttää, miksi en voi koskaan olla tyytyväinen tämän hetkiseen elämään. Miksi aina pitää valittaa ja haaveilla jostakin muusta. Eikö sitä vaan voisi olla tyytyväinen elämäänsä. Vai onko se niin, että ellei mistään haaveile ja suunnittele tulevaa, on jo valmis kuolemaan?