Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ensimmäisen polven akateemiset on naurettavia nousukkaita!
18.02.2012 |
Pitävät maisterinpapereitaan jotenkin niin ylivoimaisen hienona suorituksena ja kokevat olevansa yhteiskunnan eliittiä.
Minä olen kasvanut akateemisessa piireissä, molemmat vanhempani olivat töissä yliopistolla ja sitä myötä myös ystäväpiirimme koostui käytännössä pelkästään akateemisista (enimmäkseen lääkäreitä ja tutkijoita). Oletusarvona perheessäni tuntuu olevan, että jatkotutkinto suoritetaan. Olenkin tällä hetkellä ainoa, jolla sitä ei vielä ole :) Tarkoitus olisi valmistua parin vuoden päästä.
Lähinnä naurattaa nämä av-mammat, joille maisterius on jotain niin hienoa. Pah, aivan tavallisia ihmisiä hekin ovat.
Kommentit (75)
Kyllä sen melkein kaikki työläisperheestä ponnistaneet ovat saaneet omakohtaisesti kokea ettei korkealle kouluttaminen niin helppoa ole. Näköjään sitä sitten katsovat nenän vartta pitkin nämä ns. hienoista piireistä tulleet. Itseäni dissasivat vanhemmat jo siitä kun menin lukioon. Ei isälläni järjessä mitään vikaa ole, mutta hän ei halua ymmärtää mitä olen opiskellut ja tehnyt työkseni. Ihan turha selittää. Se on hänen mielestään turhaa paperinpyöritystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisekseen, Suomen menestykseen vaikuttaa olennaisesti korkea koulutuksen ja tutkimuksen taso.
suomalaiset yliopistothan ovat tunnetusti korkeilla sijoilla kaikenlaisissa rankingeissa. Vai ovatko...?
Siis näinhän oli tosiaan ennen. Esimerkkini ei koskenutkaan tulevaa presidenttiämme. (Fiksu mies, ot) Vaan ihan nykyisiä opiskelijoita, joista moni jättää nuo vaativammat alat "kesken", mutta silti ovat olevinaan parempia kuin ns. normi väestö.
Ja en siis ole kateellinen, opiskelen itsekin unelma-alaani yliopistolla, ärsyttää vaan joskus entiset opiskelutoverini.
9
(Kandidaatti (lat. candidatus) on nykyään Suomen yliopistoissa alempi korkeakoulututkinto. Sen laajuus on 180 opintopistettä (120 opintoviikkoa), mikä sisältää kandidaatintutkielman.)
Mieheni meni alunperin peruskoulun jälkeen opiskelemaan duunariammattiin. duunarivanhemmillaan olisi ollut mahdollisuus tukea häntä taloudellisesti siinä kuin akateemisetkin pystyvät, heillä oli velaton asunto ja perintöäkin jo eli useampi kiinteistö, joista vuokratuloa, vakityöt, tiedossa ihan hyvät eläkkeet, metsää jen.
Mutta mieheni otti jo alaikäisena opintolainat niskoilleen, vaikka lainkin mukaan vanhempien pitäisi alaikäisiä lapsiaan opiskelussa tukea jos siihen on mahdollisuus.
Mies keskeytti opinnot ja haki muualle. Hänen lukiessa pääsykokeeseeen isänsä yritti koko ajan tehdä selväksi miten turhaa se on: jos ei suoraan sanoen niin käytännössä soitti töihin metsään tai remonttihommiin, kiinteistöjä kun oli, joissa tehdä töitä. Ilmaiseksi.
Miehen sitkeyden ansiosta ja vanhempien toimista huolimatta mies pääsi sisään. Vanhempien halveksunta tulee ilmi. Mies ei tee työtä koska hän vain istuu työssä. Me jaksamme mitä vain. Toisille lapsille ei todellakaan voi noin vain mennä lasten serkkujen kanssa, meille voi. Mehän emme tee työtä.
Me myös varmaan uimme rahassa, koska olemme herroja. Todellisuudessa duunariperheen lapsista ei nin vain tule herroja. Monilla aloilla on kyettävä tekemään ilmaista työtä alussa jos aikoo ne parhaat työt saada. Meidän palkat eivät siis ole sen suuremat kuin miehen duunarivanhempienkaan (palkkakuitit olen nähnyt).
Mutta tämä vastakkainasettelu on raskasta. Arvostuksen puute meitä kohtaan. Ja kun tämän kohtelun seurauksena (meidän lapset voivat saada aina vähän huonompaa kuin serkut, jotta eivät luule olevansa parempaa koska me olemme koulutetumpia) me pidämme vain koko ajan vähemmän yhteyttä, niin siitä tuleekin syy taas sanoa, miten me olemme leuhkoja ja ylimielisiä.
Ehkä vain toinen duunariperheen korkeakoulutettu voi tietää mitä se on. Se ei ole helpoin tie.
Akateemisten kulttuurisukujen vesat voivat tehdä mitä vain: opiskella ulkomailla kymmenien tuhansien eurojen yliopistotutkinnon jos perse ei jaksa istua penkissä pääsykokeisiin lukemassa. Kerta toisensa jälkeen.
En ole ikinä väittänyt mitään muuta.
Mä en tosin myöskään pidä ap:ta mitenkään erikoisena. Varmaan kai pitäisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaverin tyttö on pyrkyri ja myötähäpeetä tunnen kun toinen niin kovasti haluaa olla paremmpi mitä oikeesti on.
Kaverin tyttö on pyrkyri ja myötähäpeetä tunnen kun toinen niin kovasti haluaa olla paremmpi mitä oikeesti on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat vanhempani yrittivät estää akateemisen koulutukseni, kiristivät, uhkailivat, haukkuivat ja halveksuivat. Purin hammasta ja sitkeästi pidin pintani, lainarahalla koulutin itseni ekonomiksi (ktm) ja tein töitä opintojen ohessa.
Nyt sitten vanhempani inhoavat minua, ovat hemmetin katkeria ja kateellisa, eivät voi sietää sitä että olen hyvässä asemassa isossa pörssiyhtiössä. Ja tienaan mukavasti.
Olen hysteerisn tarka etten vain näytä menestystäni tai puhu rahoista, palkoista tai urasta vanhemmilleni. Olen korostetun vaatimaton, mutta ei auta. Kaikesta vittuillaan ja piikitellään, talosta, autosta, vaatteista, ja maristaan kateellisena "kun niin helpolla olet kaiken saanut". Voi v***u, millä HELPOLLA? Ikinä eivät auttaneet, kaikkensa jarrasivat vastaan.
Lisäksi haukkuvat muulle suvulle että olen leuhka, ylimielinen ja kiittämätön lapsi joka on "kaiken saanut kotoa". No kooa en muuta saanut kuin haukkuja: )
Vanhempien kateus ja katkeruus lasta kohtaan on tabu, mutta vaikka siitä ei puhuta niin sitä silti on. Moni ei kestä lapsensa onnea ja hyvää vaan kokee että se on jotenkin vanhemmilta pois.
Itse arvostan (japalkkaan mielelläni) duunaritaustan akateemisa, sillä he jos ketkä ovat totuneet ponnistelemaan ja olemaan sitkeitä vastoinkäymsiistä huolimatta.
Omat vanhempani yrittivät estää akateemisen koulutukseni, kiristivät, uhkailivat, haukkuivat ja halveksuivat. Purin hammasta ja sitkeästi pidin pintani, lainarahalla koulutin itseni ekonomiksi (ktm) ja tein töitä opintojen ohessa.
Nyt sitten vanhempani inhoavat minua, ovat hemmetin katkeria ja kateellisa, eivät voi sietää sitä että olen hyvässä asemassa isossa pörssiyhtiössä. Ja tienaan mukavasti.
Olen hysteerisn tarka etten vain näytä menestystäni tai puhu rahoista, palkoista tai urasta vanhemmilleni. Olen korostetun vaatimaton, mutta ei auta. Kaikesta vittuillaan ja piikitellään, talosta, autosta, vaatteista, ja maristaan kateellisena "kun niin helpolla olet kaiken saanut". Voi v***u, millä HELPOLLA? Ikinä eivät auttaneet, kaikkensa jarrasivat vastaan.
Lisäksi haukkuvat muulle suvulle että olen leuhka, ylimielinen ja kiittämätön lapsi joka on "kaiken saanut kotoa". No kooa en muuta saanut kuin haukkuja: )
Vanhempien kateus ja katkeruus lasta kohtaan on tabu, mutta vaikka siitä ei puhuta niin sitä silti on. Moni ei kestä lapsensa onnea ja hyvää vaan kokee että se on jotenkin vanhemmilta pois.
Itse arvostan (japalkkaan mielelläni) duunaritaustan akateemisa, sillä he jos ketkä ovat totuneet ponnistelemaan ja olemaan sitkeitä vastoinkäymsiistä huolimatta.
Meillä sama juttu. Kauhea tarve arvostella ja etsiä virheitä. Jos ei muuta niin lapsemme eivät saisi harrastaa, kun isovanhemmatkaan eivät ole saaneet. Meillä on aina liian kallista tai liian halpaa.
Duunarilapsille viedään kalliita juustoja ja heille tarjotaan kokolihaa. Meille tuodaan vanhentunutta makkaraa, koska varmaan syömme muuten joka päivä kokolihaa. (ei, meillä ei edelleenkään ole sen suuremmat palkat kuin heilläkään, me elämmme normaalia vaatimatonta elämää, monta kertaa vaatimattomampaa kuin heidän duunarilapsensa, joilla on kesämökit, etelänmatkat, heille on rakennettu talot ja heitä on autettu kaikin puolin koska hehän tekevät fyysistä työtä).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat vanhempani yrittivät estää akateemisen koulutukseni, kiristivät, uhkailivat, haukkuivat ja halveksuivat. Purin hammasta ja sitkeästi pidin pintani, lainarahalla koulutin itseni ekonomiksi (ktm) ja tein töitä opintojen ohessa.
Nyt sitten vanhempani inhoavat minua, ovat hemmetin katkeria ja kateellisa, eivät voi sietää sitä että olen hyvässä asemassa isossa pörssiyhtiössä. Ja tienaan mukavasti.
Olen hysteerisn tarka etten vain näytä menestystäni tai puhu rahoista, palkoista tai urasta vanhemmilleni. Olen korostetun vaatimaton, mutta ei auta. Kaikesta vittuillaan ja piikitellään, talosta, autosta, vaatteista, ja maristaan kateellisena "kun niin helpolla olet kaiken saanut". Voi v***u, millä HELPOLLA? Ikinä eivät auttaneet, kaikkensa jarrasivat vastaan.
Lisäksi haukkuvat muulle suvulle että olen leuhka, ylimielinen ja kiittämätön lapsi joka on "kaiken saanut kotoa". No kooa en muuta saanut kuin haukkuja: )
Vanhempien kateus ja katkeruus lasta kohtaan on tabu, mutta vaikka siitä ei puhuta niin sitä silti on. Moni ei kestä lapsensa onnea ja hyvää vaan kokee että se on jotenkin vanhemmilta pois.
Itse arvostan (japalkkaan mielelläni) duunaritaustan akateemisa, sillä he jos ketkä ovat totuneet ponnistelemaan ja olemaan sitkeitä vastoinkäymsiistä huolimatta.
Meillä sama juttu. Kauhea tarve arvostella ja etsiä virheitä. Jos ei muuta niin lapsemme eivät saisi harrastaa, kun isovanhemmatkaan eivät ole saaneet. Meillä on aina liian kallista tai liian halpaa.
Duunarilapsille viedään kalliita juustoja ja heille tarjotaan kokolihaa. Meille tuodaan vanhentunutta makkaraa, koska varmaan syömme muuten joka päivä kokolihaa. (ei, meillä ei edelleenkään ole sen suuremmat palkat kuin heilläkään, me elämmme normaalia vaatimatonta elämää, monta kertaa vaatimattomampaa kuin heidän duunarilapsensa, joilla on kesämökit, etelänmatkat, heille on rakennettu talot ja heitä on autettu kaikin puolin koska hehän tekevät fyysistä työtä).
Niin käsittämätöntä, mutta todella valitettavan totta joillekin. Ei todellakaan päästään terveen ja viisaan vanhemman toimintaa milloinkaan.
Pitävät maisterinpapereitaan jotenkin niin ylivoimaisen hienona suorituksena ja kokevat olevansa yhteiskunnan eliittiä. Minä olen kasvanut akateemisessa piireissä, molemmat vanhempani olivat töissä yliopistolla ja sitä myötä myös ystäväpiirimme koostui käytännössä pelkästään akateemisista (enimmäkseen lääkäreitä ja tutkijoita). Oletusarvona perheessäni tuntuu olevan, että jatkotutkinto suoritetaan. Olenkin tällä hetkellä ainoa, jolla sitä ei vielä ole :) Tarkoitus olisi valmistua parin vuoden päästä. Lähinnä naurattaa nämä av-mammat, joille maisterius on jotain niin hienoa. Pah, aivan tavallisia ihmisiä hekin ovat.
Vittu miten typerä aloitus. Näkee että vaikka jotkut jaksaa opiskella niin silti ei todellakaan ole järjellä pilattu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempien kateus ja katkeruus lasta kohtaan on tabu, mutta vaikka siitä ei puhuta niin sitä silti on. Moni ei kestä lapsensa onnea ja hyvää vaan kokee että se on jotenkin vanhemmilta pois.
Tässäpä lausuitkin keskeisen syyn siihen, miksi osa suvuista on akateemisia ja toiset eivät. Akateemisissa suvuissa jälkeläisten tehtävä nimenomaan on pystyä vähintään samaan tai vielä parempaan kuin aiemmat sukupolvet.
Meillä maisterius on koulutuksen tulos siinä missä mikä tahansa muukin, vaikka autonasentaja tai kokki. Ei siitä ole kenenkään kohdalla sen suurempaa numeroa tehty.
Itse asiassa monelle tuntuu pelkkä ylioppilastutkinto olevan arvokkaampi ja suurempi tutkinto kuin maisteri tai tohtori.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse asiassa monelle tuntuu pelkkä ylioppilastutkinto olevan arvokkaampi ja suurempi tutkinto kuin maisteri tai tohtori.
Eritteleppä nyt ihan esimerkinomaisesti, että kenelle? Minusta nimenomaan ylioppilastutkinto ei merkkaa nykypäivänä yhtään mitään. Ammattikoulututkintokin lienee arvostetumpi.
Eritteleppä nyt ihan esimerkinomaisesti, että kenelle? Minusta nimenomaan ylioppilastutkinto ei merkkaa nykypäivänä yhtään mitään. Ammattikoulututkintokin lienee arvostetumpi.
Enpä nyt nimeltä mainitse omia tai mieheni sukulaisia, jotka järjestävät suuret juhlat ylioppilaille, muistavat vieraita ylioppilaita, mutta maisteri tuskin saa onnittelukorttia.
Varsinkin sellaiselle vanhemmalle väelle, jolla ei aikanaan itsellään ollut syystä taikka toisesta mahdollisuutta EDES lukion käymiseen, saati yliopistoon, on pelkkä ylioppilastutkinto jotain aivan erinomaista.
Siksi kovin moni vanhempi edelleen pakottaa lapsiaan lukioon. Pelkkä maisteri tai joku amk-tutkinto ilman ylioppilastutkintoa on monelle täysin käsittämätön ihme, vaikka lukio olisikin käyty mutta kirjoituksissa reputettu.
Totta on, että työelämässä ja palkoissa ammattikoulun käynyt voi saada parempaa palkkaa kuin tohtori, ainakin jos on mies. Se ei tosin ole uusi asia, kertoi muinoin tutkija M Kortteinen teoksessaan Kunnian kenttä.
Mutta saa siitä saavutuksesta silti ylpeä olla, siinä missä muistakin. Joku ylpeilee urheilusaavutuksillaan, joku hyvällä keittotaidolla, kolmas hyvillä tuloilla.
Minä olen ylpeä siitä, että minulla on hyvä yleissivistys ja olen satsannut koulutukseeni. Joku muu valmistui aikaisemmin alemman asteen tutkinnon kera ja tienasi sen ajan, jonka minä kartutin opintoviikkoja ja opintolainaa.
Jos ja kun tutkintoon on satsannut paljon rahaa ja useita vuosia elämästään, siitä voi ollakin hiukan ylpeä. Surullista, jos ei yhtään ole.
Mikä, hyvä ap, on ihan eri asia kuin kuvitella olevansa PAREMPI IHMINEN sen takia. Meissä ihmisissä on niiiiiiin paljon eri ominaisuuksia, joista koulutuksen määrä on vain yksi muuttuja.
Toit niin hyvin esille sen kuinka jotkut (SINÄ) luulevat olevansa viisaampia ja järkevämpiä sekä parempia, vain ja ainoastaan siitä armosta että vanhemmat ovat akateemisia. ( saatikka siitä syystä että vanhempiesi ystäväpiiri:))
Olet huvittava, Jos kaltaisiasi kalpeanaamoja on enemmänkin niin huh! Ei kenenkään kuulu ratsastaa toisten loppututkinnoilla. Onko sinulla vaikea alentua sille tasolle millä muutkin ikäisesi/kurssitoverisi ovat. ELi olet ihan samalla viivalla kuin muutkin omine saavutuksinesi. Tämä on fakta vaikka mitä muuta yrität!
Et ole tainnut saada sitä huomiota mitä mielestäsi ansaitsisit saada vanhempiesi ystäväpiirin perusteella:D
Ja älä selitä enää...
En ikimaailmassa missään muualla kuin av:lla kuvailisi itseäni määreellä akateeminen. Opiskelu ei vaatinut suuria ponnisteluja, tietysti muutama vuosi meni todella pienillä tuloilla kituutellessa. Mutta pääsykokeet ja opiskelu eivät olleet mitään ylimaallisen vaikeita, vaikka alalleni on vaikea päästä.
Vanhemmat tekivät meille alusta alkaen selväksi, että koulu on koululaisen työ ja siitä pitää ottaa vastuu. Ei kehotettu eikä kielletty menemästä lukioon ja yliopistoon. Olen aina ollut tiedonhaluinen ja lukenut paljon, kuten vanhempanikin. Jos olisin tullut hankkineeksi eri koulutuksen, piirteet olisivat varmasti säilyneet silti. Sivistynyt en ole, mutta oppinut ja oppivainen. Oppineisuus on koulutuksen tuomaa, muu ei.
Toit niin hyvin esille sen kuinka jotkut (SINÄ) luulevat olevansa viisaampia ja järkevämpiä sekä parempia, vain ja ainoastaan siitä armosta että vanhemmat ovat akateemisia. ( saatikka siitä syystä että vanhempiesi ystäväpiiri:))
Olet huvittava, Jos kaltaisiasi kalpeanaamoja on enemmänkin niin huh! Ei kenenkään kuulu ratsastaa toisten loppututkinnoilla. Onko sinulla vaikea alentua sille tasolle millä muutkin ikäisesi/kurssitoverisi ovat. ELi olet ihan samalla viivalla kuin muutkin omine saavutuksinesi. Tämä on fakta vaikka mitä muuta yrität!
Et ole tainnut saada sitä huomiota mitä mielestäsi ansaitsisit saada vanhempiesi ystäväpiirin perusteella:D
Ja älä selitä enää...
Onnittelut loistavasta ad hominem -argumentoinnista. Vielä muutamat herkulliset takertumiset epäolennaisuuksiin - ah, tuskin pystyisin samaan.
Ehkäpä tässä aloituksessa kyse olikin siitä, ettei kenenkään - myöskään omalla - loppututkinnolla tulisi ratsastaa.
Niin ja en ole ap.
Alue: Aihe vapaa
Siis että kirjoittaa tohtorinväitöksen olevan työnalla, mutta sitten, että valmistuu pian. Kun ei väittelemisestä yleensä puhuta valmistumisena.
Joka tapauksessa pikkaisen hölmö oli tuo alkuperäinen kirjoitus, nuoren ja yksinkertaisen ihmisen kirjoittama. Tottakai minunkin oli helpompaa saada akateeminen loppututkinto kuin niillä, joilla vanhemmat eivät esitelleet henkilökohtaisesti eri yliopistoja ja korkeakouluja, keille ei hoidettu ilmaista asuntoa opiskelupaikkakunnalta, maksettu kuukausirahaa opiskelujen ajalta, ja tuettu ja kannustettu joka käänteessä. Minun olisi pitänyt erikseen ponnistella, että en olisi saanut opintojani nopeasti päätökseen.