Kyllästynyt ystävän käytökseen

Nyt on menossa loppuraskaus ja tämä ystävä aina minut nähdessän hyökkää mahani kimppuun sitä taputtelemaan. Olen koittanut astua sivuun, mutta harvoin ehdin ja pääsen. Lopulta sanoin, että ei saa koskea. Sitten pelästyin, että se kuulosti huonolta käyttäytymiseltä ja sanoin, että pitää ensin kysyä lupa saako koskea.



Ja joka kerta kun puhun hänen kanssaan tai näen hänet, hän sanoo, että meidän pitää muuttaa isompaan asuntoon asumaan. Että ainakin pitää ruveta jo kattelemaan isompaa asuntoa. Ja että lapsi tarvii oman huoneen. Että kohta se jo pyytää omaa huonetta. Siis kaverin aivoihin ei yksinkertaisesti mahdu, että aiomme asua tässä.



Ja viimeksi sanoi minulle, että viet SEN sitten heti vanhempainloman jälkeen tarhaan. Sanoin, että en ole päättänyt vielä semmosia asioita, missä vaiheessa töihin palaan. Lisäksi sanoin, että voin olla lapsen kanssa kotona jos asutaan tässä asunnossa, mutta jos muutetaan pois niin pitää lähteä töihin.



Ja lisäksi vielä naureskeli, että voi tulla pian lähtö synnytyssairaalaan. Ja sitä on tässä naureskellut jo kaksi viikkoa, että kohta lähtö tulee. Onko se sitten naurunasia, josko toinen on lähdössä synnyttämään?



Ja sanoi, että ei voi kun nauraa kaverilleen, jolla on valtava alkuraskauden pahoinvointi eikä mikään pysy sisällä. En mä käsitä mitä nauramista siinäkin on? Mutta hän ei voi kun nauraa sille ihmiselle.



Kaipa sitä pitäisi aina vaan ymmärtää ja ymmärtää, että ihmiset eivät ymmärrä. Ihmiset vaan on niin keinottomia välillä.