Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Tarina minun lapsuudentraumoistani
09.02.2012 |
Ristiriitainen kiintymyssuhde vanhempiin. Isä suuttui mitättömistä asioista huutaen, haukkuen ja rikkoen tavaroita. Vastaan et voinut sanoa, koska vastalause oli kovaan ääneen huudettu "painu vittuun täältä", jota toisti niin kauan kunnes menit omaan huoneeseesi. Et saanut puollustaa syyttömyyttäsi, vaan jos esim. pikkusisarus itki, olit heti tehnyt jotain, etkä saanut tilaisuutta sanoa olevasi syytön. Joskus fyysistäkin väkivaltaa, lähinnä alistamista, henkistä väkivaltaa ja tavaroidesi rikkomista.
Ei syntymäpäivä/joulu/valmistujaislahjoja, koska "et tarvitse." vanhojentanssit ja rippijuhlat nähtiin turhina, samoin ei matkusteltu koska 'yhtä paskaa elämä on muuallakin.' negatiivisuus istutettiin jo lapsena, mutta silti meistä lapsista odotettiin ammattilaisurheilijoita ja lääkäreitä, ihmeteltiin kun tuli itsemurhan tehnyt, masentunut, minä haahuilija, pikkusisaruksista en tiedä, en ole yhteyksissä.
Kavereita lapsuuden kotiin ei saanut tuoda, eikä äiti koskaan sanonut vastaan hallitsevalle isähahmolle, jonka diktatuuri ulottui aina äidin vaatteiden valitsemiseen ja arvosteluun. Äiti ei myöskään koskaan puolustanut meitä lapsia isän raivotessa. Siivosi jäljet ja vaikeni. Jos itse sanoin jotain isää vastaan, isä puhui äidille kuinka olen kiero paskiainen, eli käänsi hänetkin minua vastaan. Rakkautta ei pahemmin perheessä osoitettu. Isäni oli älykäs, mutta narsisti, josta äiti ei päässyt eroon. Muutaman kerran äiti oli jo lähtemässä meidän lasten kanssa, ja lupasi viedä meidät lapset tasapainoisempaan ympäristöön. Kappas, yhtäkkiä äiti ei halunnutkaan jättää rakasta aviomiestään, ja kipeintä teki, kun itkun äidille miten hän lupasi ottaa eron, mutta sitten vähätteli kaikkea mitä sanoin. Olin perheessämme täysin yksin. Vanhemmat sisarukset eivät muutettuaan pitäneet mitään yhteyttä, enkä minäkään nyt kehenkään sisarukseeni - he muistuttavat lapsuuden traumoista.
Minusta myös nuorempana tuntui, että äiti hankki meitä lapsia peräkanaa täyttämään vaillinaista suhdettaan aviomieheensä. Meitä lapsia on 7, ja nuorin sai aina äidiltä priimakohtelua. Kasvettuamme suhde muuttui välinpitämättömäksi, ja äidin kiinnostus loppui. Isää kiinnosti vain ne lapset, joista hyötyi. Se, joka sattui menestymään juoksukilpailussa tai matikankokeessa sai ihan eri kohtelua kuin muut.
Nuorena vain häpesin perhettäni, ja jos joku kaveri sattui näkemään isäni silmittömän raivon esim. kaadettuani vesilasin. Vanhempana teki kipeää tulla kavereiden lämpimästä perhepiiristä kotiin olemaan joko näkymätön tai silmätikku. Kukaan ei nähnyt kulissien taakse, mutta jos joskus avauduin, puhuin väistämättä vähätellen tai konemaisesti. Itsekseni sorruin lohduttomaan itkuun, vaikka ulkoisesti olin itsevarma ja vahva. Kotona sain ahmimiskohtauksia, enkä saanut mitään aikaiseksi. Olin väkivaltainen pikkusisaruksiani kohtaan ja kotona aina vihainen ja surullinen. Maailma tuntui harmaalta, enkä enää tuntenut tunteita - aina oli joko harmaata, silmitöntä vihaa tai lohdutonta surua. Nyt olen nuori nainen edelleen ja opiskelen yliopistossa. Olen kaunis ja hoikka, mutta itsetuntoni on oikeasti olematon, vaikka sitä ei ulkoapäin näytäkkään. En ole koskaan edes seurustellut, koen minua kohtaan tunteensa näyttävät jotenkin säälittävinä ja alkaa ahdistaa. Sen sijaan yritän roikkua miehissä, jotka ovat ristiriitaisia eivätkä oikeastaan kiinnostuneita minusta. (juuri sellainen isänikin oli) tiedostan olevani liian kiintynyt ystäviini, ja he ovatkin minulle uusi perheeni. Tunnen itseni loukatuksi kun he viettävät paljon aikaa poikaystäviensä kanssa, vaikka tiedän heillä olevan omakin elämää. En silti voi tunteilleni mitään.
Minulla on unelmia, mutta minusta tuntuu että mitä väliä niiden toteuttamisella on. Kivoina hetkinä ajattelen sen jo kohta olevan ohi, enkä siksi tee pahemmin mitään erikoisempia kuten matkaile, koska ajattelen sen kuitenkin kohta olevan ohi ja palaan arkeen. Tämä on kamalaa, koska muistan kuitenkin ajan vuosia takaperin kun oli suunnitelmia ja nautin erilaisten asioiden tekemisestä ja kokemisesta. Miten tästä eteenpäin? Tuntuu että minulla on isoja tunnelukkoja jotka estävät minua toteuttamasta itseäni, vai onko niin kuin vanhempani sanovat - olen vain surkea ihminen joka valittaa.
Kommentit (21)
Älä tunne syyllisyyttä että kerroit totuuden. Varmasti on ollut jotain hyviäkin kokemuksia lapsuudessasi, mutta noin suuri kipu on oikeutettu tuoda julki ilman mitään syyllisyyksiä.
Kuullostaa tutulta nuo sinun ajatuksesi. Minä havahduin narsistin tyttärenä kans yhdes vaihees siihen ,että yritän olla aina mitä tahansa muutakuin ihan oma itseni. Vitsit :( se onkin ollut SYVÄLLÄ mussa. Ja ihan p**seestä :( ... Kyllä on vapauttavaa päästä tajuamaan että mun KUULUU OLLA JUST MÄ eikä sellainen kuin tuo tai tuo tai tuo.
Meissä on niin syvällä se että meissä olisi jokin paha vika tai virhe. Kuitenkaan näin ei ole.
vauva alkoi itkeä. Pitää mennä. *Virtuaalihalaus*
Nuoruudessakun ei ole päässyt etsimään ja tutustumaan terveessä ympäristössä siihen kuka oikeasti on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isälle en ole asiasta puhunut. Tai no kerran kotona asuessani vielä kotona isä otti asian puheeksi. (se oli kerta, jolloin olin puhunut sukulaiselle ahdingostani, ja ymmärsin kyllä jo silloin, että isäni halusi puhdistaa kasvonsa ja näytellä hetken hyvää isää minun silmissäni) sanoin suoraan, että toivon vanhempieni eroavan, koska kaipasin tavallista lapsuutta, enkä jaksanut isäni nalkutusta, raivoamista ja sitä miten hän satutti meitä kaikkia. Isäni totesi vain että SELVÄ, lähti huoneesta ja pystyin aistimaan hänen vihansa. Kuuntelin samana iltana, kuinka isäni puhui äidilleni, miten vain halusin hänet ulos talosta, jotta voisin riehua ja rellestää, kun hän ei olisi vahtimassa. En ollut silloin 15-16-vuotiaana ollenkaan sellainen, ja oikeasti olisin halunnut vain tuoda kaverini meille ilman, että isä sanoo kaverilleni, ettei hän halua ketään teiniä meille sotkemaan. Just joo, oltaisiin tosiaan varmaan juteltu vain, ei tosiaan mitään ihmeempiä. Mutta kavereita ei tosiaan meille saanut tuoda ikinä, sotkevat kuulema likaisine hikisukkineen yms. Muistan myös, miten isäni muutenkin äidille puhui minusta todella ilkeän sävyyn tuolloin - olen ilkeä ja itsekäs. Äitini, silloinen rakkain ihminen vain nyökytti. Oikeasti olin väsynyt ja olin koulun jälkeen kotona kiltisti, enkä tehnyt koko teini-ikäisenä mitään kapinallista.
Ap
niin YTHS:n (tai muunlaisen opiskelijaterveydenhoidon) kautta saat tosi hyvin apua.
Pyydät ajan alkukartoitukseen ja siitä laittavat sinut eteenpäin.
Minulla hieman narsistinen äiti ja tossun alla oleva isä. Oli aika samat fiilikset opiskeluaikoina - en LAINKAAN tiennyt kuka olen. Se oli jäänyt kotona kehittämättä kun piti vain olla kiltti ja menestyvä tyttö :(
Menin siis YTHS:n kautta 3v terapiaan ja sen jälkeen voin sanoa että MÄ ELÄN!!! Se on siis niin uskomaton asia ja olen vihdoin onnellinen, minulla on ihana työ ja perhe.
TSEMPPIÄ!
Minulla on samanlaisia kokemuksia lapsuudesta kuin sinulla. Isäni käyttäytyi jokseenkin samalla tavalla kuin omasi. Minulle on lapsuudesta jäänyt traumaksi se, että takerrun lähimmäisiini oudolla tavalla, pelkän että heille tapahtuu jotain pahaa. Olen siis ahdistunut. Terapiassa en ole käynyt, psykiatrilla nuoruudessa kävin.
Tsemppiä.Jos haluat kirjoitella enemmän, niin laita vaikka meiliosoitteesi, tänne en viitsi liian yksityiskohtaisesti kirjoittaa.
ehdottomasti hakea apua yhts:n kautta.
Ja unohda ne yhdentekevät miehet, sinulle tulee vain kurjempi olo. Aloita se itsetuntemuksen opiskelu vaikka miettimällä mistä oikeasti pidät: suosikkiruoka, musiikki, liikuntalaji, elokuvat jne. Missä asioissa koet olevasi lahjakas? Mitä toivot tulevaisuuden tuovan tullessaan? Pikkuhiljaa löydät elämällesi suuntaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin YTHS:n (tai muunlaisen opiskelijaterveydenhoidon) kautta saat tosi hyvin apua.
Pyydät ajan alkukartoitukseen ja siitä laittavat sinut eteenpäin.Minulla hieman narsistinen äiti ja tossun alla oleva isä. Oli aika samat fiilikset opiskeluaikoina - en LAINKAAN tiennyt kuka olen. Se oli jäänyt kotona kehittämättä kun piti vain olla kiltti ja menestyvä tyttö :(
Menin siis YTHS:n kautta 3v terapiaan ja sen jälkeen voin sanoa että MÄ ELÄN!!! Se on siis niin uskomaton asia ja olen vihdoin onnellinen, minulla on ihana työ ja perhe.
TSEMPPIÄ!
Ihanaa :) Mun tarina on että opiskelin aivan väärän alan kun olin niin pihalla siitä kuka olen.
Onneksi voi aina opiskella uudelleen kun oppii tuntemaan itseään oikeasti....
Itsetunto-ongelmaa edelleen,vaikka ikääkin on jo sen verran että ne ois pitänyt voittaa. Terapiassa käyn,mutta kaikki tuntuu niin isolta möykyltä. Suosittelen tosiaan terapiaa,koska ihmisellä on valitettavasti taipumuksena tiedostamattaan etsiä kumppania,jonka kanssa menneisyys toistuu. Useimmille menneisyyden toistuminen on rakkaustarina,jossa kaikki tapahtuu luonnostaan,mutta meille toisille valitettavasti painajainen,josta jo luuli päässeensä eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et ole surkea ihminen, vain mahdollinen kasvuympäristösi oli surkea. Olen pahoillani puolestasi mitä kaikkea olet saanut kokea, kukaan lapsi ei saisi kokea tuollaista mitä olet kokenut. Kuitenkin tuntuu siltä että olet jo pitkällä kun hahmotat mitä se on aiheuttanut.
Itselläni ei ollut vastaavaa lapsuudenkokemusta, mutta erilailla huono lapsuus myös. Nuorena aikuisena käyttäydyin vielä kuin teini ja oireilin. Mutta pystyin tekemään sen vasta sitten kun löysin ihmissuhteen, jossa oireilla. Se läheisyys antoi mahdollisuuden kasvaa ja luottaa siihen että myös minä olen rakastamisen arvoinen. Yksin tuota tunnetta olisi ainakin minulla ollut vaikea saada.
Silti vaikka pikkuhiljaa elämä on muuttunut ja olen onnellinen, niin kaipaan tunteisiini tiettyä vakautta. Se pahin kameleonttimaisuus on vähentynyt ja tiedän jo paremmin millainen olen, mutta en ole aina tyytyväinen itseeni. Haluaisin olla paremmin läsnä ja aikaansaavampi. Mutta samallalailla en ole enää hukassa kuin nuorempana.
Haikeutta tunnen toisten läheisistä perhesuhteista joita minulla ei ole. Lisäksi ihailen toisten ihmisten mutkatonta tapaa pyytää ja vastaanottaa apua, jota itse en osaa. Keskustelussa ja kanssakäymisessä toisten kanssa välillä huomaa muutenkin eron toisiin. Vain niiden muutamien onnettoman lapsuuden kokeneiden kanssa tunnemme tietyissä meitä muista erottavista asioissa yhteenkuuluvuutta.
Eli se mitä yritän sanoa että lapsuudesta johtuen kestää pitkään että pääsee itsensä kanssa paremmin sinuiksi. Se ei ole helppoa ja tarvitset varmasti apua toisilta, terapia voisikin olla tarpeen. Ja vaikka edistystä tapahtuu, niin niitä vanhoja tunteita putkahtelee aina kulman takaa, mutta ajan myötä helpottaa kun saa ne jätettyä taakseen. Kokemuksesi tekee sinusta varmaan erilaisen ihmisen kuin suurimmasta osasta muista ja muistakin olla siitä syystä itsellesi armollinen. Hyväksy huonotkin tunteesi, mutta yritä muuttaa käytöstäsi ja ajatuksiasi positiivisempaan suuntaan. Se ei ole helppoa, mutta sinä olet jo selviytynyt niin uskomattomasta lapsuudesta että sinä selviät varmasti tulevaisuudesta:)
Liian helppoo panna kaikki muiden piikkiin. Ota vastuu itestäs ja katse eteenpäin ja lopeta piehtarointi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko terapiassa? Tarvitsisit sitä todella.
Voit kyllä onnitella itseäsi siitä, että olet kuitenkin SELVIYTYNYT hengissä tuosta. Lienet katkaissut välisi vanhempiisi, se on varmasti hyvä päätös sekin.
Toisaalta mietin, että ehkä sisaruksistasi olisi sinulle henkistä tukea, olette läpikäyneet saman myllyn. Raskasta se vatvominen on varmasti, mutta se voisi olla teille eheyttävää.
Minusta kauheinta tuossa ei ole niinkään isäsi käytös, koska hän kuulostaa henkisesti pahasti sairaalta. Vaan äitisi, joka roikkui tuollaisessa miehessä ja vähätteli teidän lasten tuntemuksia. Tavallaan se on ymmärrettävää, että hän ei uskaltanut itselleen myöntää sitä, miten huonosti te lapset voitte - mutta JOS hän olisi uskonut teidän tuntemuksiaan ja pitänyt teidän puolianne, teillä olisi sentään lapsuushistoriassanne yksi tukipilari, joka olisi luottanut teihin.
Siitä saattaisi olla sulle hyötyä, kun olet joutunut läpikäymään noin kauhean lapsuuden.
Minkälaiset välit sinulla on muuten vanhempiisi nykyään? Oletko koskaan puhunut isäsi kanssa siitä, miten hän on kohdellut lapsiaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoitit suurista asioista. Olen pahoillani että olet joutunut kokemaan tuollaista. Yleensä sinun iässäsi ihmisillä on jo jonkunlainen minäkäsitys ja sinulla se on tosi negatiivisesti sävyttynyt - ei ihme, vanhempien tehtävä on olla peilinä lapsilleen ja tuottaa heille realistista kuvaa kyvyistään ja arvostaan. Sinun vanhempasi eivät tähän pystyneet.
Yritä parantaa tilannettasi pienin askelin. Etsi asioita joista pidät ja yritä keskittyä mielihyväntunteeseen. Että pääsisit pois tuosta ettet koskaan pysty nauttimaan mistään hyvästä. Onhan sekin totta että kaikilla asioilla on loppunsa, myös mukavilla, mutta jos niistä pystyy nauttimaan sillä hetkellä, sen muiston ja tunteen kantaa mukanaan ja se on ikuisesti sinun.
Etsi siis asioita joista pidät. Tämä on erityisen vaikeaa kaltoinkohdelluille - he kun ovat oppineet etteivät heidän mielipiteensä ole minkään arvoisia joten he eivät itsekään piittaa siitä mistä pitäisivät tai mitä mielellään tekisivät. Etsi myös keinoja rentoutua - jos kotiolot ovat olleet ikävät, voi mennä monta vuottakin ikäänkuin hälytystilassa ja keho ja elimistö voi olla liian ylivireä.
Yritä keskittyä myös terveisiin elämäntapoihin eli syödä hyvin ja nukkua tarpeeksi.
Onko sinulla läheisiä ihmissuhteita? Sellaisten ylläpito voi tuntua hankalalta jos ei arvosta itseään. Itsearvostus lähtee aina itsetuntemuksesta ja hiljalleen kun se kehittyy, saatat huomata viihtyväsi paremmin toisten seurassa.
Koska olet opiskelija, suosittelen ehdottomasti hakeutumaan YTHS:n kautta terapiaan. Siten saisit ikäviä asioita menneisyydestä käsiteltyä niin etteivät ne enää vie voimia tältä hetkeltä. Tulosta vaikka tämä tekstisi mukaan ensikäynnille niin on jotain mistä aloittaa.
Kaikkea hyvää elämääsi, ap.
En ole käynyt terapiassa. Teininä puhuin eräälle sukulaiselle, mutta hän kertoi vanhemmilleni ja seurasi lastensuojeluviranomaisten uhka. Vanhempani raivostuivat, isä huusi vihaavansa ja äiti syytti minua siitä, että minun takia hän voisi menettää lapsensa. Taas, olin syyllinen, vaikka koitin selittää, että minun On pakko purkaa jollekin. Tämä on itseasiassa ensimmäinen kerta, kun tästä siis kirjoitan, kun koskaan avaudun rehellisesti asiasta, tuntui hyvältä purkaa sydäntä näinkin. Joskus kun olen sanoilla yrittänyt, en meinaa lohduttomalta itkulta pystyä, vaikken muulloin ns. Itkupilli olekkaan.
Vanhempiin en ole yhteydessä. Isä tosin taisi jo 10 vuotias ollessani mainita, ettei halua enää tavata kunhan meistä lapsista pääsee. Äiti soittelee silloin tällöin, mutten haluaisi oikein olla tekemisissä. Rakastan äitiäni, ja olin pitkälle aikuisikään todella kiintynyt häneen, vaikkakin myös katkera. Mutta meidän perheoloissa luonnollisesti kaikki lapset takertuivat äitiin.
Ap
Sinulla on ollut TODELLA poikkeuksellisen henkisesti sairas kasvuympäristö. Teit hienon teon, kun kerroit tarinasi täällä. Avoimuus on juuri olennaista narsismin uhreilla, jotka kovin helposti alkavat vähätellä omia tuntemuksiaan, ja joiden on vaikeaa avautua aluksi, koska syyllisyys on usein niin suuri osa omaa persoonaa - tämän sairaan lähisuhteen vaikutuksesta.
Osaat HYVIN eritelläkin ja nimetä tunteitasi, vaikka varmasti paljon on vielä sellaista mitä ei täysin tunnista, pysty ymmärtämään ja sitten kokee kovaa hämmennystä ja ahdistusta.
Jos kenellä, niin JUURI SINULLA on oikeus kelan tukemaan psykoterapiaan, kasvuikäsi on ollut äärimmäisen haasteellinen ja vaikea, eittämättä traumaattinen että -tuskan purkaminen - tunteiden purkaminen ja käsittely - tunteiden tunnistaminen ja työstäminen - ja tunnelukoista vapautuminen olisi sinulle HYVIN TÄRKEÄÄ jotta pääsisit pikku hiljaa rakentamaan tunne-elämältäsi terveempää aikuisuutta ja elämää.
Voit varata ajan paikallisesta mielenterveystoimistosta jossa lääkäri voisi kirjoittaa lähetteen psykoterapiaan. Kelan tuella kertamaksu on ehkä kympin pari.
tai ehkä ihan tk lääkärin kautta menee se lähete?
OLET ANSAINNUT apua , mulla on itselläkin ollut narsistisia piirteitä omaava isä ja se vaikuttaa niin älyttömästi elämään :( Olen saanut kelan tukemaa psykoterapiaa vaikka tuo sinun tarinasi kuullostaa monta kerta pahemmalta kuin omani.
Voimia, syy ei ole sinussa, olet tärkeä ja arvokas.
Mitä mieltä olet mahdollisesta psykoterapiasta?
Siitä saattaisi olla sulle hyötyä, kun olet joutunut läpikäymään noin kauhean lapsuuden.
Minkälaiset välit sinulla on muuten vanhempiisi nykyään? Oletko koskaan puhunut isäsi kanssa siitä, miten hän on kohdellut lapsiaan?
Ei narsisti kuuntele vaikka puhuisit kuinka viisaasti. Huoks.
Ja ymmärään jos ei heti pysty olee yhteydes sisarruksiin. Minulla oli narsistinen isä ja kaikki kolme olemme tarvinneet terapiaa. jaon ollut eheyttävää olla yhteydessä sitten kun on päässyt itsensä kanssa jo aika pitkälle. Mutta alussaolin niin rikki etten pystynyt
-vaikeaa olla terveesti itsekäs työelämässä, pitää omia puoliani yleensäkin
-pelko ettei mua ymmärretä jos avaudun vieraammalle
-traumaa siitä etten tullut nuorena ymmärretyksi
Eteenpäin kuitenkin mennään!
Alue: Aihe vapaa
Toivottavasti en antanut liian synkkää kuvaa elämästäni kuitenkaan, on ollut hyviä hetkiä lapsuudessakin ja olen tähän asti selvinnyt mielestäni hyvin. Nykyisin sitä toki kaipaa sellaista menneisyyden kahleista vapautumista, ja sitä kautta oman identiteetin löytämistä. Sen asian kanssa minulla meinaan on ollut työstämistä, ja olen milloin ollut vaihtamassa nimeäni, menossa kauneusleikkaukseen jne., ja yrittänyt elää jonkun toisen saappaissa yrittäen luoda identiteettiä, jotka ovat eronneet suurestikkin toisistaan. Se oma itseni tuntuu silti olevan jotenkin hakusessa. Joskus olen ajatellut olevani puu halaajatyyppinen, milloin hillitty uranainen, milloin seikkailijahenkinen. Olen vielä nuori, mutta uskon että sekavan lapsuuden takia tämäkin asia ja kehitysvaihe on jäänyt jotenkin 'kesken'.
Terapia olisi varmasti ihan paikallaan. Kiva tosiaan lukea täältä tukea tuntemattomilta ihmisiltä, sellaisen kokeminen on oikeastaan uutta minulle, olen aiemmin selvinnyt tai oikeastaan joutunut selviämään yksin. Olette varmasti hyviä vanhempia, kun jaksatte tuntemattoman ihmisen kirjoituksia lukea, mä jotenkin ajattelin, ettei kukaan vastaa tähän. Mutta tosiaan yllätyin positiivisesti. :)
Ap