Tarina minun lapsuudentraumoistani

Ristiriitainen kiintymyssuhde vanhempiin. Isä suuttui mitättömistä asioista huutaen, haukkuen ja rikkoen tavaroita. Vastaan et voinut sanoa, koska vastalause oli kovaan ääneen huudettu "painu vittuun täältä", jota toisti niin kauan kunnes menit omaan huoneeseesi. Et saanut puollustaa syyttömyyttäsi, vaan jos esim. pikkusisarus itki, olit heti tehnyt jotain, etkä saanut tilaisuutta sanoa olevasi syytön. Joskus fyysistäkin väkivaltaa, lähinnä alistamista, henkistä väkivaltaa ja tavaroidesi rikkomista.

Ei syntymäpäivä/joulu/valmistujaislahjoja, koska "et tarvitse." vanhojentanssit ja rippijuhlat nähtiin turhina, samoin ei matkusteltu koska 'yhtä paskaa elämä on muuallakin.' negatiivisuus istutettiin jo lapsena, mutta silti meistä lapsista odotettiin ammattilaisurheilijoita ja lääkäreitä, ihmeteltiin kun tuli itsemurhan tehnyt, masentunut, minä haahuilija, pikkusisaruksista en tiedä, en ole yhteyksissä.

Kavereita lapsuuden kotiin ei saanut tuoda, eikä äiti koskaan sanonut vastaan hallitsevalle isähahmolle, jonka diktatuuri ulottui aina äidin vaatteiden valitsemiseen ja arvosteluun. Äiti ei myöskään koskaan puolustanut meitä lapsia isän raivotessa. Siivosi jäljet ja vaikeni. Jos itse sanoin jotain isää vastaan, isä puhui äidille kuinka olen kiero paskiainen, eli käänsi hänetkin minua vastaan. Rakkautta ei pahemmin perheessä osoitettu. Isäni oli älykäs, mutta narsisti, josta äiti ei päässyt eroon. Muutaman kerran äiti oli jo lähtemässä meidän lasten kanssa, ja lupasi viedä meidät lapset tasapainoisempaan ympäristöön. Kappas, yhtäkkiä äiti ei halunnutkaan jättää rakasta aviomiestään, ja kipeintä teki, kun itkun äidille miten hän lupasi ottaa eron, mutta sitten vähätteli kaikkea mitä sanoin. Olin perheessämme täysin yksin. Vanhemmat sisarukset eivät muutettuaan pitäneet mitään yhteyttä, enkä minäkään nyt kehenkään sisarukseeni - he muistuttavat lapsuuden traumoista.

Minusta myös nuorempana tuntui, että äiti hankki meitä lapsia peräkanaa täyttämään vaillinaista suhdettaan aviomieheensä. Meitä lapsia on 7, ja nuorin sai aina äidiltä priimakohtelua. Kasvettuamme suhde muuttui välinpitämättömäksi, ja äidin kiinnostus loppui. Isää kiinnosti vain ne lapset, joista hyötyi. Se, joka sattui menestymään juoksukilpailussa tai matikankokeessa sai ihan eri kohtelua kuin muut.



Nuorena vain häpesin perhettäni, ja jos joku kaveri sattui näkemään isäni silmittömän raivon esim. kaadettuani vesilasin. Vanhempana teki kipeää tulla kavereiden lämpimästä perhepiiristä kotiin olemaan joko näkymätön tai silmätikku. Kukaan ei nähnyt kulissien taakse, mutta jos joskus avauduin, puhuin väistämättä vähätellen tai konemaisesti. Itsekseni sorruin lohduttomaan itkuun, vaikka ulkoisesti olin itsevarma ja vahva. Kotona sain ahmimiskohtauksia, enkä saanut mitään aikaiseksi. Olin väkivaltainen pikkusisaruksiani kohtaan ja kotona aina vihainen ja surullinen. Maailma tuntui harmaalta, enkä enää tuntenut tunteita - aina oli joko harmaata, silmitöntä vihaa tai lohdutonta surua. Nyt olen nuori nainen edelleen ja opiskelen yliopistossa. Olen kaunis ja hoikka, mutta itsetuntoni on oikeasti olematon, vaikka sitä ei ulkoapäin näytäkkään. En ole koskaan edes seurustellut, koen minua kohtaan tunteensa näyttävät jotenkin säälittävinä ja alkaa ahdistaa. Sen sijaan yritän roikkua miehissä, jotka ovat ristiriitaisia eivätkä oikeastaan kiinnostuneita minusta. (juuri sellainen isänikin oli) tiedostan olevani liian kiintynyt ystäviini, ja he ovatkin minulle uusi perheeni. Tunnen itseni loukatuksi kun he viettävät paljon aikaa poikaystäviensä kanssa, vaikka tiedän heillä olevan omakin elämää. En silti voi tunteilleni mitään.



Minulla on unelmia, mutta minusta tuntuu että mitä väliä niiden toteuttamisella on. Kivoina hetkinä ajattelen sen jo kohta olevan ohi, enkä siksi tee pahemmin mitään erikoisempia kuten matkaile, koska ajattelen sen kuitenkin kohta olevan ohi ja palaan arkeen. Tämä on kamalaa, koska muistan kuitenkin ajan vuosia takaperin kun oli suunnitelmia ja nautin erilaisten asioiden tekemisestä ja kokemisesta. Miten tästä eteenpäin? Tuntuu että minulla on isoja tunnelukkoja jotka estävät minua toteuttamasta itseäni, vai onko niin kuin vanhempani sanovat - olen vain surkea ihminen joka valittaa.