Oletko katunut sitä, että menit nuorena naimisiin ja sait nuorena lapsen?

elämänsuunnitelmia sinulla on kuin naimisiinmeno ja lapset?



Olen itse paljon vanhempi ja hankkinut lapset vasta kolmenkympin molemmin puolin. Itselleni oli hyvä vaihtoehto asua ensin yksin, sitten yhdessä miehen kanssa kahdestaan, opiskella, löytää oma alani, matkustella miehen kanssa, viettää nuoren aikuisen huoletonta elämää. Nyt on taas mukavaa, kun kuvioihin on tulleet lapset.



Omille lapsilleni en ainakaan suosittelisi lasten hankkimista ihan nuorena (joskaan en neuvoisi liikaa lykkäämäänkään). Minusta elämästä on mielenkiintoista kokea erilaisia puolia. Sekin on antoisaa, että asuu jonkin aikaa yksin omaa kotia, ja toisaalta taas asuu kahdestaan rakkaan kanssa. Lapset muuttavat elämää aika paljon, ja minusta on rikkaus, että olen saanut kokea molemmat puolet.

ehkä uskovaisille ei tule samanlaista "vapauden kaipuuta" mitä "tavallisille" nuorille? Moni nuori haluaa opsikella, matkustella, tehdä töitä jne. ennen lapsia. On kylmä fakta että lapsen/lasten kanssa ei voi vain lähteä vaihto-oppilaaksi vuodeksi, vaan se vaatii paljon tarkempaa suunnitelmallisuutta vert. yksin/pariskuntana lähtee.

Ja sekin on fakta, että ihminen muuttuu kun ikää tulee lisää. Vaikka 20-v tuntee että on aikuinen, niin 10 vuotta myöhemmin tajuaa olleensa ihan lapsi ja 40-v sitten on taas erilaiset arvot mitä oli 10vuotta aiemmin. Ja en tarkoita että ns. suuret linjat välttämättä muuttuvat, mutta se nk. elämänkokemus karttuu.

Lisäksi kannattaa miettiä sitä, että jos niitä lapsia tulee yksi per vuosi tahtiin, ja jossain vaiheessa parisuhde kariutuu (noin voi käydä myös uskovaisille!) tai jää nuorena leskeksi niin pärjääkö yksin?

Minusta ihmisen kasvun kannalta on tärkeää asua edes yksi vuosi yksin, hoitaa kaikki asiat vuokran maksusta ja kotivakuutuksen hankinnasta sähkösopimukseen jne. ihan itse. Yleensä niillä jotka menevät nuorena yhteen jää kokematta se 100% itsenäisyys, mikä kasvattaa. Joten suosittelisin että ennen lopullista päätöstä menisit vaikka aupariksi puoleksivuodeksi niin oppisit tuntemaan itsesi vähän paremmin. Jos vastaus senkin jälkeen on kyllä, olet siihen valmis :)

Tämä oli todella fiksua tekstiä.... kannattaa ensin opetella seisomaan ihan omin jaloin,asu yksin ja opettele huolehtimaan asioista. Jos lähdet opsikelemaan,niin mene vaihtoon tai ennen opiskeluita au-pairiksi. Näitä asioita EI sitten toteuta enää kun 3 lasta ja x-euroa asuntolainaa. Olen tavannut monta 32-40v jotka sanoo,että olisi ensin pitänyt itsenäistyä,katella maailma,matkustella,tehdä töitä. lasten kanssa on sitten todella sitovaa,ei singahdeta äkkiä komennukselle saksaa,ranskaan yms. Ja kun näitä asioita on kokeiltu,niin se ei vaivaa mieltä 37v,eikä tarvi olla katkera omille valinnoille,eikä hampaat irvessä olla kotona huutavien lasten kanssa ja miettiä koko ajan,että mitä on menettänyt. Kuna siat on koekiltu,niin tietää mitä ulkomaailma antaa,niin se ei vaivaa.

Ennen raskautta olin todella innoissani ja varma kaikesta, positiivisen testin jälkeen iski pakokauhu ja mietin edelleen, mitä teen. Tilannetta vaikeuttaa miehen pari juttua, jotka vaikuttavat oleellisesti meidän suhteeseemme. Olen miettinyt, että tätäkö minä haluan, vai pitäisikö odottaa jokunen vuosi ja tehdä lapset sitten vasta.. Jaa-a. En tiedä.

aviomiesvalintaani kadun. Meni monta vuotta huonossa parisuhteessa...



Kannattaa mieetiä tarkoin, kenen kanssa niitä lapsia hankkii. Yhteinen lapsi sitoo vuosiksi yhteen, eronkin jälkeen.

Rakkaus on hieno asia, mutta joskus naimisiin mennään tai lapsia hankitaan muista syistä. Joskus nuo voivat olla keinoja alistaa, eli kun saadaan toinen koukkuun lapsella tai avioliitolla niin se romantiikka saattaakin kadota. Lisäksi moni menee naimisiin tai hankkii lapsen korjatakseen parisuhdetta. Ollaan rakastuneita, aletaan kasvaa erilleen eikä hyväksytä sitä ja kuvitellaan että häät ja lapsi korjaa asian. Sitä ei tapahdu. Olet hyvin nuorena alkanut seurustelemaan miehesi kanssa. Minä suerustelin ikävuodet 15-20 saman miehen kanssa. Sitten erosimme, koska en enää arvostanut häntä. Kyllä, hän oli hyvä mies mutta tajusin että kovin eriluontoinen kun minä. Ero ei ollut helppo vaikka kavereina erosimme, koska se oli hyppy tyhjän päälle. Mutta se kannatti, puolisentoista vuotta myöhemmin löysin miehen jonka kanssa 15 vuotta takana ja edelleen olemme hyvin rakastuneita. Nykyinen mieheni on enemmän kaltaiseni, ja kiitollinen olen että uskalsin erota siitä pitkästä nuoruuden suhteesta.

Miten sitä edes voisi katua suhdetta, josta on saanut kaksi ihanaa lasta. Parisuhde kyllä kariutui ajan myötä, mutta miksipä sekään kaduttaisi.



Ehkä sitä ei nuorempana niin tiennyt mitä elämältä haluaa tai edes siltä parisuhteelta. Vaikka kovasti ne luulikin tietävänsä :) Sellaisen oppi oikeastaan itsestään vasta lähempänä kolmeakymppiä. Muut saattavat toki tuntea itsensä paremmin jo aiemmin, ei kaikkien tarvitse olla yhtä hitaita :)

suoranaisesti kadu. Kerron oman tarinan.



Menin naimisiin 19 vuotiaana. Aloin melkein heti oottamaan lasta. Valmistuin kuukausi ennen esikoisen syntymää. Kaikki oli niin ihanaa aikaa. Esikoinen syntyi ja elämä mullistui. Terve poika olikin vakavasti sairas. Saimme toisen kodin, sairaalan. Koin, että seinät kaatuu päällemme. En ollut valmis moiseen elämää. Halusin sen elämän takaisin, joloin en ollut äiti. Olimme ihan kiinni lapsessamme. Kova suojeluvietti piti meidän poikamme lähellä. Emme uskaltaneet lähteä esim. viikonloppua pois sairaalan lähettyviltämme. Elimme tätä elämää vuoden. Isoimman surun jälkeen päätimme, että otamme nyt sen takaisin, mitä emme kerenneet tehdä. Lähdin töihin, matkustelimme yhdessä, mies jatkoi opiskeluita ja lähdimme vaihtoon... Esikoisen kuolemasta on nyt 13 vuotta. Minulla on täällä kotona nyt ihana 3 ja 1 vuotiaat lapsemme. Elämä esikoisen kanssa oli niin rankkaa kokemattomalle nuorelle, joten päätimme pitää kunnon tauon lapsien teosta ja päästä rauhassa yli entisestä. En tiedä, minkälaista elämä olisi ollut, jos poikamme olisi elänyt pitempään. Paljon olisi jäänyt kokematta.



Eli sinuna suosittelen odottamaan vielä hetken. Vaikka muutaman vuos. Otat nyt kaiken irti. Sinun kohdalla tuo tarkoittaa sitä, että jos menet naimisiin, niin sinun pitää olla myös valmis äidiksi, jos ette kerta ehkäisyä käytä. Oletko valmis kantamaan vastuun, jos lapsesi on vakavasti sairas? Suosittelen, että mietit eri kantilta asioita.

Ei olisi pitänyt. Koulutus jäi hankkimatta silloin ja nelikymppisenä vasta haalin sitä kasaan. Koulutuksen puutteesta seurasi myös(luonnollisesti) köyhyys.Esikoinen eli kyllä niin vähällä materialla, kuin vain mahdollista, raukka.Harmittaa ettei ole hänelle pystynyt tarjoamaan samaa elintasoa ja harrastusmahdollisuuksia kuin nyt voisin ja nuorempi on saanutkin.



Olin typerä tyttö silloin.

naimisiin menoa senkin edestä.

Sain esikoiseni 22 vuotiaana (pari hetikohta perään) ja nyt on ihanaa katsella nuorten menoa ja samalla hoivata iltatähteä:)



En ole kokenut koskaan jääneeni mistään paitsi. Tosin olen muuttanut poiskotoa 15 vuotiaana ja suoraan ulkomaille, jossa vietin maita vaihdellen useamman vuoden.

Olin mieheni lomaromanssi ja tulin siitä raskaaksi. Näin kun kävi niin mies halusi naimisiin ja minut Suomeen, ja lapsi syntyi Suomessa juuri kun olin täyttänyt 18 vuotta. Toinen lapsi 2 vuoden päästä. Mitään uskonnollista vakaumusta meillä ei ole, annettiin vaan tunteen viedä.



Mitään en ole mielestäni menettänyt elämässäni mitä kaipaisin. 23-vuotiaana menin yliopistoon ja opiskelin itselleni ammatin. Valmistuin 27-vuotiaana maisteriksi ja siitä asti olen tehnyt oppialani töitä. Nuorena naimisiin meno ja lasten saanti ei ole siis tuominnut minua ikuiseksi kotiäidiksi tai matalapalkkatöihin.



Sitä monen peräänkuuluttamaa "itsenäisyyttä" yksinasumisen muodossa en kaipaa, alkuperäisessä kotimaassani sellaista ei ole tapana muutenkaan harrastaa. Ihan riittävän itsenäinen olen parisuhteessa ja elämää voi kaikin tavoin oppia siinäkin.

Miten sitä edes voisi katua suhdetta, josta on saanut kaksi ihanaa lasta.

No ehkä siksi, että parisuhteen (ainoa) tarkoitus ei ole tehdä lapsia. Kyllä sillä parisuhteella voisi olla annettavaa ihan muutenkin. Mutta toki, jos ei kaipaa mitään muuta kuin lapset...

Parisuhde kyllä kariutui ajan myötä, mutta miksipä sekään kaduttaisi.

No ehkä juuri siksi, että kuolleessa parisuhteessa roikkuessa jää todella paljosta paitsi!

elämä on liian lyhyt minkäänlaisille katumisille. Pitää elää niin ettei tarvii katua. En kadu, että pidin esikoiseni joka nuoria ollessamme laitettiin alulle, enkä kadu että menin naimisiin alaikäisenä. En kadu mitään :)



Mulla on ihana elämä, ihana mies ja kolme ihanaa lasta, paremmin ei voisi olla.

uskonnollista pakotetta. Ihan "tavallisia" ihmisiä ollaan, molemmat.



-22-

paitsi.



Menin naimisiin 16v ikäisenä. Esikoisen sain 'vasta' 19 vuotiaana, toivoimme lasta heti naimisiin menon jälkeen, mutta saimme hänet vasta 3v myöhemmin.

Nyt olen melkein 35v ja perheessä on sekä teinejä että pieniä. Olen tyytyväinen osaani =)

olin 18, mies 22 kun menimme naimisiin. samana vuonnasyntyi esikoisemme. Olimme saurustelleet 3 vuotta ennen naimisiin menoa, ja yhdessä emme asuneet paivääkään ennen papin aamenta.

Nyt olemme olleet naimisissa reilu 18 vuotta, lapsia on viisi. On oma talo, auto, ammatti, työpaikka jne. Aina ei asiat ole menneet suuunnitellusti, mutta louutulos on kuitenkin ollut hyvä :) Tokihan esim opiskelu olisi ollut helpompaa ilman lapsia.. toisaalta motivaatio valmistua oli kova, ja suoritinkin käytännössä 3,5 vuoden opinnot 3 vuodessa ;)



Teillä on kuitenkin yhteinen vakaamus, ja yhteiset haaveet tulevaisuudesta. eikä parisuhteella kuitenkaan ole takuuta.... vaikka olisitte olleet 10 vuotta yhdessä ennen avioitumista, ei se tarkoita etteikö jossain vaiheessa menisikin silti sukset ristiin. Eikä ole sanottu että lapsiakaan tulee heti kun asialle luvan antaa. Elämällä kun ei ole takuita :)

oma tilanteenti ei nyt ihan suoranaisesti vastaa sinun tilannettas, sillä

ollaan molemma jo 23. Seurustelemaan alettiin 14 vuotiaana, yhdessä muutettiin pois lapsuudenkodeista 18 vuotiaina. Kesällä mennään naimisiin. Molemmilla vakinainen työpaikka, omistetaan hieno auto ja omakotitalo. Hetkeäkään en ole mitään tekemiäni valintoja katunut, Enkä näe miksi katuisin. Meillä on rahaa matkustella jos niin haluamme. Lasten kanssa voi matkustaa ja opiskella. Meillä ei lapsia vielä ole, mutta lapsenhankinnan aika alkaa olla jo käsillä.



Mielestäni on typerää sanoa että jokaisen pitäisi asua omillaan ja opetella itsenäistä elämää. Kun tekee oikeanlaisia päätöksiä ja valintoja on elämässä mahdollista kokea ja tehdä paljon asioita. En koe että asuntolaina on este muulle elämälle, pitää se vuokrakin maksaa. Omat vanhempani ovat vähän alle 50 vuotiaita ja viimeisin sisaruksistani muutti syksyllä pois kotoa. Heillä on aikaa tehdä omia itselle tärkeitä juttuja. Heidän iässään vielä jaksaa. Itse haluan tehdä lapset nuorena ja hankin oman asunnon nuorena. Kun olen nelikymppinen olen velaton ja lapsetkin teini-ikäisiä. Aina puhutaan että nuoruus jää elämättä jos sitoutuu liikaa, kyllä itse olen ollut nuori ihan siinä missä muutkin. itse olin vain valmis ottamaan enemmän vastuuta elämästäni ja muusta, verrattuna ikätovereihini.



Olisin varmasti onnellinen elämääni yksin jossakin opiskelemassa tai matkeilemassa. Viettämässä sitä elämää mitä suurin osa ikäisistäni viettää. Mutta koen olevani onnellisempi näin.

Ensi kesänä 28v hääpäivä ja vanhin lapsi täyttää 16v :-)



En kadu kumpaakaan. Minusta ei olisi ollut äidiksi alle kolmekymppisenä, mutta minulle naimisiinmeno ei tarkoittanut lasten tekoa. Itse asiassa silloin olin täysin varma, ettei meille tule koskaan yhtään lasta.

että menin nuorena naimisiin. Lapsia ei tullut, mutta ero sen sijaan tuli.

Mon toki muuttaa lapsuudenkodista yhteen jonkun kanssa, poika-/tyttökaveri tai ihan kämppis, mutta JOSSAIN vaiheessa on elää ihan yksikseen. Tuo itsenäistyminen voi tapahtua opiskelujen kautta kun muuttaa toiselle paikkakunnalle yksin, tai viettää välivuoden ulkomailla töitä tejden tmv. Oleellista on se, että en pidä "aikuisena" ihmistä joka ei ole koskaan asunut hetkeäkään yksin. Ihmine jolla aina ollut se tuki ja turva ei itsenäisty samoin. Ja ikävä tosiasia on se, että melkein kaikki jossain vaiheessa jäävät yksin (leskeytyvät ja lapset asuvat muualla, ehkä kaukanakin). Asiaa voisi verrata siihen että jos vaimo aina pesee pyykit ja tekee ruuan, on mies aika onneton kun vaimo kuolee ja ei osaa pyykkiä pestä eikä muuta kun voileivän itselleen valmistaa. Ikävä asia kun puhutaan vielä isommista asioista esim. omakotitalossa on apljon pikku juttuja mitä pitää oikein tehdä, autoissa samoin jne.