Miten entisaikain äidit jaksoivat? Mummollani, 8 lasta ja navetta.

Entisaikaan ajateltiin että vauva menee pilalle jos sitä pitää liikaa sylissä. Mukana ei ole kannettu.

Vauvat kai "asusteli" enemmän äitinsä sylissä tai "kanto"liinoissa, että aikaa jäi kotihommille.

Äideillä ei ollut painetta näyttää hyvältä, painetta mennä kodin ulkopuolelle töihin, painetta olla yhteiskunnalle hyödyllinen. Lapsille ei tarvinnut hankkia uusia merkkivaatteita, urheiluvälineitä jne. Ei tarvinnut olla fiksu, poliittisesti valveutunut, kantaa ottava...



Omaa tilaa hoitaessa työtä tehtiin itselle, ei ulkopuolisille. Ajankäytöstä vastattiin itse.



Lapsia sai kurittaa, lapset osallistuivat talon töihin. Lapsia saattoi jättää yksin, ja jo pienenkin vauvan saattoi jättää 5-6 vuotiaan hoidettavaksi.



Naapuritalojen naiset hoitivat samalla tavalla omia talouksiaan ja yleensä naapurien henkinen tuki oli korvaamatonta. Naisten kesken vallitsi solidaarisuus.



Nyky-yhteiskunnassa paineita tulee joka suunnalta: Naisen tulee olla tietynlainen tullakseen hyväksytyksi. Kaunis, liikunnallinen, toimeentuleva, työtätekevä, koulutettu ja tuottava. Pitää olla aktiivinen. Pitää sitä ja pitää tätä. Suurin ero on siinä, että vaatimukset tulee nyt ulkoapäin, eikä itsestä ja omalta perheeltä. Enää ei riitä, että miellyttää itseään ja perhettään.



Kyllä, vaihtaisin osia mielelläni isoäitini kanssa. Fyysiseti olisi rankempaa, mutta henkisesti paineita olisi vähemmän.

Miehelläni on "vain" kaksi veljeä, mutta joutuivat osallistumaan pienestä pitäen maatilan töihin. Mies muistelee etenkin kesäisin perunannostoa, ei kuulemma tykännyt siitä. Sisävessa tuli vasta 80-luvun alussa.

kun aamuvarhain pitää viedä lapsi hoitoon ja että ennen kuulemma oli helpompaa. Talvella esim maatalossa suht vapaata päivisin ,kun ei peltotöitä

Yhteisöllisyys oli vahvaa, toisin kuin nykyisin.

Lasten annettiin kasvaa eikä oltu niin neuroottisia kaiken kanssa kuin nykyään. Lapset meni pelloilla mukana ja opivat pienestä pitäen huolehttimaan itsestään. Elämänasenne oli varmasti rennompi tuohon aikaan, vaikka ehkä itse elämä ei.

Äitiys ei ollut niin valtavaa suorittamista, ei varsinkaan kilpavarustelua.

Ne ruotimuorit ja -vaarit eivät suinkaan aina olleet auttavaisia isovanhempia, vaan vahdittavia ja hoidettavia vanhuudenhöperöjä tai muuten sairaita. Dementiaa ei ollut vielä keksitty, mutta oireet olivat yhtä pahoja silloinkin.

Ison talon miniä saattoi saada ristikseen kaksikin anoppia, omansa ja miehensä isoäidin kuten oma mummoni aikoinaan. Pienemmissä mökeissä oli sitten vain mies, vaimo ja lapset neljän seinän sisällä. Kun lapsia alkoi olla yli puolenkymmenen, isoimmat pitivät jo pienemmistä huolta, vaikka itsekin olivat pieniä.

Kyllä tänäkin päivänä moni alle kouluikäinen maalaislapsi ajaa traktoria pellolla. Siihen hommaan laitetaan se vähävoimaisin, joka ei jaksa paaleja nostella tai tedhä muuta voimaa vaativaa työtä. Pellolla traktorin ratissa on varttunut monesta pienestä pojasta kansainvälinen rallitähti.

ollut, mutta silloin on moni asia hoidettu toisin. On ollut pakko hoitaa.



Oma äitini on isosta perheestä maalta ja hän sanoi meille aina lapsina, että haluaa meidän kokevan lapsuuden, jossa pääsee vähän helpommalla kuin hän oli päässyt. Lapset tekivät töitä tosi pienestä eikä lapsia sillä tavalla vahdittu perään. Pienemmät olivat isompien vahdittavina, ulkona saattoivat olla koko päivän keskenään, yleensä senkin tekemässä jotain hommia vaikka ilman aikuisia metsässä. (Tosin en tiedä kuinka paljon saivat aikaiseksi.)



Vaikka lapsista on ollut työtä ja vaivaa, heistä on ollut apua talon töissä paljon aiemmin kuin nykyään. Ja tosiaan ovat vahtineet pienemmät. 10 lapsen katraassa, isoimmat ovat olleet jo sen ikäisiä, että ovat voineet hoitaa pienimpiä täysin. Noihin aikoihin yli 10 v:tä on pidetty ihan kykenevänä hoitamaan vauvaa vaikka yksin.

Toista se on nykyään

Entisaikaan lapset olivat itsekseen. Isommat tekivät kotitöitä ja hoitivat lapsia.

Entisaikaan lapset olivat itsekseen. Isommat tekivät kotitöitä ja hoitivat lapsia.

Maalla varmasti lapset auttaa tänä päivänäkin.

Ap.n tässä pitää hävetä. On ihan normaalia puhua jos lapsi on valvonut yöllä. Kyllä saa väsyä, ei meidän mummotkaan ole jättäneet huokailematta rankkuuttaan. Ei minunkaan mummo, joka eli kaupungissa.

Anopin perhe oli Karjalan evakkoja, ja lapsia oli kahdeksan. Pojat syntyneet ennen sotaa Karjalassa (4 kpl) ja tytöt sodan jälkeen. Anoppi ei kovasti muista, millaista oli elämä, kun kaikki pojat olivat kotona, sillä isänsä halvaantui, kun hän oli pikkukoululainen ja siitä eteenpäin töitä tehtiin aina. Ennen kouluumenoa tehtiin navettatyöt (kuului siis tyttöjen hommiin) ja illalla uudelleen. Anoppi muistelee, että hänen äitinsä ei koskaan levännyt. Illalla myöhään vielä teki lapsille vaatteita, kun muut menivät nukkumaan. Lapset hoitivat toinen toisensa, kun äidillä ei ollut aikaa.



Oma äitini taas on perheestä, jossa on ollut vain kolme lasta. Varakkaampina vuosina heillä oli apulaisia esim. lastenhoidossa ja peltotöissä. Kesävieraita oli kesäisin ja tupaan tulvi vieraita tasaiseen tahtiin. Köyhempinä aikoina ylimääräiset laitettiin pois ja kaikesta pihisteltiin. Tätä aikaa olivat äitini kouluvuodet. Toimeentulo ei kuitenkaan ollut niin selvästi kädestä suuhun kuin anoppini perheessä. Äidin isoäiti asui lähes samassa pihapiirissä, ja lapset vierailivat siellä paljon. Aikuiskontakteja tuli runsaasti muualtakin kuin vain vanhemmilta, ja pari kertaa vuodessa käytiin sukulaisvierailuilla lukemattomia serkkuja tapaamassa. Elämä oli sosiaalisempaa kuin anoppini perheessä.

Esimerkiksi äitini äiti oli todellinen maatuska jo nelikymppisenä kuvista päätellen. Ei siinä paljon tukkaa laitettu, kynsiä viilattu tai vatsalihaksia treenattu. Toki, oli vahvannäköinen eikä lihava, mutta arkinen ja vanhanaikainen ilman, että kukaan sitä paheksui. Pidettiin hyvänä ja aikaansaavana emäntänä, ympäristö kunnioitti siitä eikä trendikkäästä ulkonäöistä tai huolitellusta olemuksesta. Lapset hoiti hyvin, mutta esimerkiksi äitini muistaa, että aina niissä samoissa vaatteissa mentiin kouluun ja lukioiässä alkoi pestä tukkaansa viikollakin, kun häpesi rasvalettiään. Lapsuudesta äidillä on hyvät muistot, mutta toisaalta muistaa ikuiset sokerijuurikaspellot ja niiden nyppimisen. Samoin koti oli reilusti "paskanhajuinen" eli saappailla mentiin keittiöön ja rättiä ei pahemmin ovenpielille näytetty. Tottakai isoäitini elämä oli silti raskasta puurtamista, mutta oli myös asioita, joissa pääsi helpommalla.



Isäni koti oli fiinimpi, mutta siellä olikin äiti kotiäitinä vailla maatalon töitä. Nyppi kukkapenkkejä, virkkasi pitsiliinoja, asetteli kukkasia ja teki hyviä ruokia. Eivät olleet varakkaita, mutta aikaa oli kuitenkin paremmin tehdä kodista viihtyisää, pestä lasten vaatteita ja ommella kaikkea uutta.

Ookei, eli maatalossa ei kukkia laitettu eikä tunnettu puhdetöitä? :)

Ja puhdetyöt olivat hyödyllisiä asioita - työkalujen korjausta, vaatteiden paikkuuta jne. Ei pitsiliinojen tekoa...

koululaisia täysihoidossa. Kun nuorin lapsista oli 14, jäi leskeksi. Mies oli usein työn takia kaukana.

tuskin oli vain yksi aikuinen taloa pitämässä.

Eli vaikka varmasti oli tosi raskasta, siellä oli muita aikuisia läsnä, edes henkisenä tukena, juttelukaverina jne. Ei tarvinnut selviytyä yksin ainoana aikuisena (kuten nyt on monesti, äiti on yksin pitkät päivät). Ehkä se auttoi jaksamaan.

Asuttiin kolmen sukupolven taloudessa. Meitä oli vain vain kaksi lasta, vanhemmat ja isän vanhemmat. Äidin ja mummun suhde oli karmea miniä-anoppisuhde. Mummu haukkui koko ajan äitiä, miten huono ihminen tämä oli ja miten huonosti teki työt. Kuulemma ihmisetkin sanovat hänelle, että mitä annoit poikasi ottaa tuollaisen pöljän ja että huomaa kyllä miten on emäntä talossa vaihtunut, kun on niin sekaista.

Vaikka meitä lapsia oli vain kaksi, väitän, että mummu teki "henkisellä tuellaan" äidin elämästä monin verroin raskaampaa. Meillä oli lehmiä, joiden hoito oli äidin vastuulla eikä mummu antanut vetää vesijohtoja sen enempää taloon kuin navettaankaan, koska "kun hänkin on jaksanut vedet kantaa, ei miniällä tarvitse olla sen helpompaa".

Ja tuota paskaa me lapset jouduimme katselemaan ja kuuntelemaan vuosikausia (minä 17v:ksi). Yhä edelleen vihaan sanontoja "kyllä sitä ennenkin" ja "ei sitä ennenkään". Mummu hoki noita yhtenään.

7 lasta, ryyppäävä puoliso, kaksi työtä...



Ei äitiyslomia ensimmäisistä kuin muutama viikko, viimeisimmästä hiukan pitempi. Synnyttämään töistä. Lapset hoisivat toisiaan, kun mummoni töissä viidestä iltayhdeksään.. Kaikki helvetin rankkaa. Sosiaalihuoltoon joutui muutaman kerran nöyrtymään ja se hävetti. Itse oli aliravittu, lapsille riitti ruokaa. Pyörtynyt useamman kerran "vellijonossa".



Elämänsä parasta aikaa ollut kuulemma eläkeikä. Kun voinut huolehtia vain omista tarpeistaan.



Ihmettelee itsekkin miten on aikoinaan pärjännyt.

No eipä tuosta traumoja syntynyt. Lapsesta asti tosiaan tuli tehtyä sitä perunan nostoa, heinätöitä ym. Se oli rikkautta se, vaikka töitä tuli tehtyä.

joutunut mm. pesemään omakotitalomme ikkunoita useaan otteeseen, leikkaamaan ruohoa, kitkemään rikkaruohoja, pesemään lattioita, poimimaan marjoja, haravoimaan jne. Tavallisia nykyajan omakotitalon töitä. Turha väittää, ettei nykyajan kakarat joudu mitään tekemään.. Tai no, ne 2000-luvulla syntyneet ja sitä nuoremmat ei varmaan joudukaan, kun siitähän voi tulla vaikka traumoja. Joopa joo.