Lue keskustelun säännöt.
Pitäiskö hakea eroa kun mies pokkana ilmoittaa ettei rakasta mua enää?
04.02.2012 |
Pattitilanne. Itse kaipaan rakkautta ja edelleen miestäni ainakin luulen rakastavani. hän ei kuitenkaan siis enää kuulemma rakasta minua ja näyttääkin sen, ei koskaan halua halata, ei halua seksiä, ei ota edes katsekontaktia. Hän ei kuitenkaan halua muuttaa pois eikä hae eroa. Hänen mielestään molemmat saavat lapsilta tarpeeksi rakkautta ja hellyyttä. Minusta se ei riitä. Auttakaa! Tätä on kestänyt nyt reilun vuoden pahantuen koko ajan.
Kommentit (32)
Oli pakko tarkastaa millon tää on kirjotettu, ettei kukaan ollu kaivanu vanhaa viestiä.
Vaihtoehtoja on. Joko luovutat, elätte kulissiliitossa ja nautitte vaan perhe-elämästä. Tai panostat 200%lla ja koitat korjata suhdettanne. Voit myös erota tai ottaa sivusuhteen.
Me valittiin panostaminen ja saatiin kovalla työllä suhteemme korjattua. Työtä ja yhteistä aikaa se kyllä todellaki vaati. Myös vähän terapiaa. Yksinkertasesti alettiin laatia kalenteriin aikuisten omia päiviä. Lasten hoito oli aluksi haaste, sillä meillä ei oo lähellä ketään sukulaista.
Saatiin kuitenki aina jotain säädettyä. Kerran vietiin lapset 200km päähän mummolaan ja mentiin 2 yöksi naapurikaupungin kylpylään.
Yhteinen aika ja se että molemmat sitouduttiin tuohon alkoi lopulta tuottaa tuloksia. Nyt uutta kukoistuksen kautta on kestäny 3v. Rakastamme molemmat toisiamme hyvin syvästi. Aiemmin (ennen kuin alkoi mennä huonosti) mies sanoi sen harvoin. Nykyään sanoo sen tuike silmissään lähes päivittäin. Halii ja pusii joka päivä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta kyllä ainakin mun henkilökohtaiseen onneeni vaikuttaa se, miten onnellisia lapseni ovat. Teoriassa minulla olisi ehkä hauskempaa jos olisin sinkku, mutta oikeasti ei, kun en kuitenkaan olisi enää sinkku vailla siteitä, vaan joutuisin joka päivä näkemään lasten ikävän isäänsä kohtaan ja hämmennyksen mahdollisista uusperhekuvioista.
Onhan se mahdollista että se toimisi hyvinkin, mutta ei ole yhtään itsestään selvää että toimisi. Kysymys ei ole marttyyriudesta vaan kokonaisuuden ajattelemisesta.
Hirveän jaloahan on tuhlata oma elämä muiden hyväksi. Odotat että lapset lähtee pesästä ja oma elämä voi alkaa niin mitä jos sairastut vakavasti tai jopa kuolet. Siinähän sitten mietit että minkälaisen elämän elit. Toivottavasti lopputulos tyydyttää silloin sinua.
Mutta katkeroittaako rakkaudeton avioliitto loppujen lopuksi niin, että lapset kärsivät.
Lapset huomaavat yleensä asioita melko tarkkanäköisesti.
Ovatko sitten aikuisena onnellisia kun saavat tietää, että vanhempien avioliitto oli pelkkä kulissi?
Vai ovatko onnellisempia kun tietävät että äiti/isä eli elämäänsä onnellisena.
Ja miksi mies suostuisi, jos ei edes halua rakastaa ap:tä?
Minun veikkaukseni on, että mies on arkeistanut sinut eli tehnyt sinut osaksi arkea. Et ole hänestä kiinnostava, ja hän haluaa sinulta enää ne arkiset palvelukset, joiden avulla elämä soljuu mukavasti. Romantiikan ja seksin hän saa ilmeisesti muualta. Niin kauan kun roikut hänessä henkisesti, mies kokee sinut säälittäväksi ja häntä suoraan sanottuna inhottaa, että olet niin säälittävä.
Lakkaa siis roikkumasta. Mene kampaajalle, manikyyriin, pedikyyriin, kasvohoitoon. Hanki uusia vaatteita. Varaa joko perjantai-ilta tai lauantai-ilta kaveritapaamisille ja jätä vastuu lapsista miehelle. Älä kerro, missä käyt ja mitä teet. Voit mennä vaikka yksin leffaan tai kävelylle tai kuntosalille. Pääasia on, että et enää perustele tai selittele tekemisiäsi vaan luot itsellesi oman elämän, jota verhoaa salaperäisyys. Voi olla miehelle kova paikka tajuta, että et tarvitse häntä ja olet valmis uuteen elämään. Kaikkihan on niin kauan hänelle helppoa, kun sinä selvästi tarvitset häntä enemmän kuin hän sinua. Käännä asetelma toisin päin. Voi olla, että hän ei ole ihan niin innokas luopumaan sinusta kuin antaa ymmärtää. Ja jos onkin, et menetä mitään vaan päinvastoin ehdit vielä yhteisillä rahoilla kohentaa ulkomuotoasikin.
Älä jää uhriksi vaan toimi. Luo pala palalta uutta elämääsi ja toivo, että miehesi ei haluakaan sinusta luopua. Jos kuitenkin haluaa edelleen, olet päässyt pieniä askelia eteenpäin oman itsesi kanssa.
Olen ton polun jo aloittanut, käyn paljon jumpassa ja viikonloppuisin juhlimassa kavereiden kanssa. Täytyy tiukentaa linjaa entisestään. Jos se ei johda parisuhteen paranemiseen, voi olla että reissuissa sitten vaikka tutustuis uuteen mieheen :)
Mies ei ole sellaista järjestänyt oikeasti koskaan, minä ennen noin kerran kahdessa kuussa, nyt ehkä kerran puolessa vuodessa. Viime keväänä kun olin järjestänyt lapset hoitoon, mies kieltäytyikin lähtemästä mihinkään... sen jälkeen ollaan kerran oltu yhdessä syömässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minunkin mieheni tunteet latistuivat ja hän väitti, ettei rakasta minua enää. Harkitsi jopa pois muuttamista. Minun mielestäni hän oli selkeästi masentunut (tunnistan, kun olen itsekin ollut). Masnnus latistaa tunteet, mikään ei tunnu miltään, ja kun itsearvostus laskee, sitä ajattelee, että toisen olisi parempi olla ilman minua.
Myöhemmin, kun masennus jo oli hellittänyt, mieheni kertoi lisäksi, että hänelle on alkanut tulla mieleen kohtauksia siitä, miten häntä oli kohdeltu lapsena. Aika lailla samanlaisia juttuja mitä tänäänkin täällä on yhdessä ketjussa tullut esiin. Hänellä ei ollut aiemmin ollut psyykkistä "tilaa" muistaa näitä, koska hän on huolehtinut mm. 1. avioliittonsa erityislapsesta ym. muita kuormittavia asioita.
Miestäni ei pitkään aikaan huvittanut tulla lähelle ketään, koska hän muisti, miten häntä itseään oli pienenä lähestytty väkisin. Asiaa ei auta se, että hänellä on aistiyliherkkyyksiä eli hän koki vanhempiensa kosketuksen jopa kipuna.
Asiat eivät aina ole ihan niin kuin ne päältä näyttävät. Jos olisin ap, antaisin miehelle vielä lisää aikaa. Tarkkailisin masennuksen merkkejä ja passittaisin hänet lääkäriin.
lasten takia. Eiko tule mieleen etta lapset karsivat jopa enemman kun vanhemmilla on huono suhde. Lapset ovat fiksumpia kuin luulettekaan...ne vaistoavat jos kaikki ei ole hyvin. Mielummin eroaisin huonosta suhteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta kyllä ainakin mun henkilökohtaiseen onneeni vaikuttaa se, miten onnellisia lapseni ovat. Teoriassa minulla olisi ehkä hauskempaa jos olisin sinkku, mutta oikeasti ei, kun en kuitenkaan olisi enää sinkku vailla siteitä, vaan joutuisin joka päivä näkemään lasten ikävän isäänsä kohtaan ja hämmennyksen mahdollisista uusperhekuvioista.
Onhan se mahdollista että se toimisi hyvinkin, mutta ei ole yhtään itsestään selvää että toimisi. Kysymys ei ole marttyyriudesta vaan kokonaisuuden ajattelemisesta.
Hirveän jaloahan on tuhlata oma elämä muiden hyväksi. Odotat että lapset lähtee pesästä ja oma elämä voi alkaa niin mitä jos sairastut vakavasti tai jopa kuolet. Siinähän sitten mietit että minkälaisen elämän elit. Toivottavasti lopputulos tyydyttää silloin sinua.
Mutta katkeroittaako rakkaudeton avioliitto loppujen lopuksi niin, että lapset kärsivät.
Lapset huomaavat yleensä asioita melko tarkkanäköisesti.
Ovatko sitten aikuisena onnellisia kun saavat tietää, että vanhempien avioliitto oli pelkkä kulissi?
Vai ovatko onnellisempia kun tietävät että äiti/isä eli elämäänsä onnellisena.
On totta että lapset huomaavat ennen pitkää että vanhempien liitto ei ole onnellinen mutta eivät ne siitä kärsi niin paljon kuin vanhempien erosta. Siis jos kyse on nyt esim. kulissiavioliitosta eikä esim. väkivaltaisesta tai alkoholistiperheestä. Lasten(kin) kannalta tietenkin se kaikkein paras vaihtoehto olisi että vanhempien parisuhde saataisiin taas onnelliseksi.
eroaisin. Toivottavasti sinäkin.
PAITSI jos miehesi haluaisi korjata tilanteen ja sitoudutte sen yrittämiseen joksikin aikaa. Jos ei tilanne muuttuisi, mielestäni ero on paras ratkaisu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miettisi, mikä on lapsille paras vaihtoehto: saada elää molempien vanhempien kanssa vai joutua eroon jommasta kummasta vaan sen takia että äiti tai isi ei enää kauheasti tykkää toisistaan?
Pitkissä parisuhteissa tulee AINA kausia, jolloin parisuhde ei ole niin kiihkeää tai läheistä, juuri sen takia se pappi siellä alttarilla kysyykin, että TAHDOTKO - sekä myötä- että VASTOINkäymisissä...
Olen aina sanonut ja sanon edelleen että älkää tyytykö muuhun kuin siihen oikeaan.
Ollaan oltu naimisissa kohta 11v ja yhdessä 15v ja edelleen liitto on kuin tähdistä.
Just mietin, kun katselin meitä perheenä tässä illalla, kolmea lasta ja rakasta ukkoani, miten onnellinen olenkaan ja miten hyvin meillä on asiat.
Ja olen kokenut sen "en rakasta enää"-liitonkin, kesto 12v.
okei - arjen kumppanuus on tärkeää, mutta väitättekö ihan pokkana että parisuhteessa on tyydyttävä siihen että toinen ei rakasta, ei hellyyttä, ei seksiä?? Eikö olis sitten sama vaikka perustais jonkun kaveriliiton jonkun kanssa?