Te, joilla ollut vaikea äitisuhde,

asiat siihen aikakauteen ja silloiseen elämäntilanteisiin.

Ei sitä naivina nuuorena tajua mistä johtuu kenenkin käytös ja mitä traumoja siellä takana on. Itselläni paljon muuttui äitiyden myötä, tajusin tavallaan oman riittämättömyyteni. Äitiys on vaativa laji ja silti se on paljolti vaistonvaraista toimintaa. Osaan asioista toki on neuvoja ja oppeja, voi hakea tietoa ja toimia sen mukaan. Mutta osa vaan on sellaista, jonka oppii ajan myötä ja käytännössä.

JOkainen äiti ja lapsi on yksilö, harvaan toimii ihan sama "käyttöohje".



Oma äitini on parhaansa tehnyt silloisissa olosuhteissa . Vaikka onkin tehnyt toisin, kuin minä nyt tekisin. Sitähän toimitaan senhetkisten tietojen ja ohjeiden mukaan. Vaikka nyt lapsen ruokkiminen. Harva tarjoaisi appelsiinimehua kolmekuiselle, kun lapsi on hieman aneeminen ja unelias mutta minun vauva-aikanani noin neuvottiin neuvolassa.



Itse olen erityislasten äiti ja olen kärsinyt huonosta äitisuhteestani. Asumme kaikenlisäksi kaukana toisistamme ja monasti koin, että äitini vaan lateli puhelimessa ilkeitä kommentteja. Itse olen kasvanut vahvaksi ja avoimeksi mutta äitini oli minun lapsuusaikanani eri tilanteessa. Ei silloin huonoista asioista missään puhuttu, piti vaan selvitä. Eikä äiti ollut nuoruudessaan saanut riittävää tukea esim. tilanteessa, jossa hänen isänsä jätti perheen. Äiti lähti töihin kesken opintojen, jotta perheellä riittäisi raha elämiseen. Harva 15-16-vuotias nykyään joutuu tuollaiseen tilanteeseen.



Itse kävin pitkään terapiassa ja annoin anteeksi äidilleni. Parhaansa hän tosiaan teki minua kasvattaessaan silloisissa olosuhteissa. Ei taatusti halunnut minulle tahallaan pahaa vaikka asiat ei kaikki menneetkään hyvin.



Äitini ei vieläkään osaa kaikista vaikeista asioista puhua suoraan ja avoimesti. Vaikeita tilanteita tulee edelleen mutta minä olen oppinut ymmärtämään äitiäni ja hyväksymään sen, että toimimme erilailla. Kumpikin meistä haluaa silti hyvää omille lapsilleen ja äitini vielä lapsenlapsilleen.



Enkä minäkään ole millään lailla täydellinen. Olen aikani kasvatti. Uutta tietoa tulee jatkuvasti ja minullekin tilanteita eteen, jossa huomaan toimineeni väärin nykytietämyksen mukaan mutta silloin 20 vuotta sitten käytäntö oli toisin. Sen kanssa on joskus raskasta elää. Vaan kun ei menneisyyttä voi muuttaa.

Elämä oli raskasta, uskon sen, niinhän se oli kaikilla. Myös oma lapsuus oli rahallisesti köyhää, mutta siitä minulle ei ole traumoja jäänyt.



Äiti on aina muistellut lapsuuttaan ihan kyllästymiseen asti ja kertoo edelleen "miten me lapset laskettiin mäkeä ja tehtiin sitä ja tätä". Vanhemmatkaan ei ikinä sanoneet pahaa sanaa. Mitään pahaa ei ilmeisesti sanottu silloinkaan, kun äiti tuli lyhyestä suhteesta raskaaksi. Naimisiin toki oli pakko mennä vaikka yhtä helvettiä se avioliitto on ollut.



Lapsena sain selkäsaunoja esim. kiukuttelusta tai pahan mielen esittämisestä. Tukkapöllyä tuli usein ja muistan äidin potkaisseenkin minua. Olin ilmeisen hankala lapsi, vaikka olinkin hirveän ujo ja hiljainen. Äitini ei ymmärrä asiaa ollenkaan, hän ei muista minua lyöneensä.



Isää meille lapsille on haukuttu niin kauan kuin muistan. On se hämmentävää, kun yhtenä päivänä minulle naureskeltiin "heh heh, tyttö on ihan kuin isänsä" ja seuraavana haukuttiin isää siaksi ja idiootiksi. Parisuhteen ongelmien vatvominen pienille lapsille oli myös yleistä. Luulisi ihmisillä olevan sen verran tervettä järkeä, että osaa ajatella, mitä lapsille puhutaan. Jos oli isän puolella, oli äitiä vastaan.



Teini-iässä sain usein kuulla olevani huora ja kuinka lennän pihalle kuin leppäkeihäs. Olin edelleen ujo ja nössö. Miten pahasti äiti voi lastaan loukata? Pitäisikö minun olla kuuliainen lapsi ja unohtaa loukkaukset? Valehteleeko äiti minulle, kun sanoo, että hänen omat vanhempansa eivät ole koskaan häntä haukkuneet?

hyvä neuvo sulle tarvitset terapiaa ja pikaisesti . kun kuin tuon tekstisi oli ristiriitaista jossa puhuit äidistäsi, miten olet muka välilöissä noin hirveän äidin kanssa . olikohan ajatuksen juoksusi ilman lääkitystä kohdallaaan . tilaa ambulanssi ja sirrat soiden sairaalaan olet tosi huonossa ja vaarallinen läheisellesi ja varsinkin omalle äidillesi joka tarvitsee varmaan oman erauhan eikä aikusen tyttären loukkauksia

Elämä oli raskasta, uskon sen, niinhän se oli kaikilla. Myös oma lapsuus oli rahallisesti köyhää, mutta siitä minulle ei ole traumoja jäänyt.

Äiti on aina muistellut lapsuuttaan ihan kyllästymiseen asti ja kertoo edelleen "miten me lapset laskettiin mäkeä ja tehtiin sitä ja tätä". Vanhemmatkaan ei ikinä sanoneet pahaa sanaa. Mitään pahaa ei ilmeisesti sanottu silloinkaan, kun äiti tuli lyhyestä suhteesta raskaaksi. Naimisiin toki oli pakko mennä vaikka yhtä helvettiä se avioliitto on ollut.

Lapsena sain selkäsaunoja esim. kiukuttelusta tai pahan mielen esittämisestä. Tukkapöllyä tuli usein ja muistan äidin potkaisseenkin minua. Olin ilmeisen hankala lapsi, vaikka olinkin hirveän ujo ja hiljainen. Äitini ei ymmärrä asiaa ollenkaan, hän ei muista minua lyöneensä.

Isää meille lapsille on haukuttu niin kauan kuin muistan. On se hämmentävää, kun yhtenä päivänä minulle naureskeltiin "heh heh, tyttö on ihan kuin isänsä" ja seuraavana haukuttiin isää siaksi ja idiootiksi. Parisuhteen ongelmien vatvominen pienille lapsille oli myös yleistä. Luulisi ihmisillä olevan sen verran tervettä järkeä, että osaa ajatella, mitä lapsille puhutaan. Jos oli isän puolella, oli äitiä vastaan.

Teini-iässä sain usein kuulla olevani huora ja kuinka lennän pihalle kuin leppäkeihäs. Olin edelleen ujo ja nössö. Miten pahasti äiti voi lastaan loukata? Pitäisikö minun olla kuuliainen lapsi ja unohtaa loukkaukset? Valehteleeko äiti minulle, kun sanoo, että hänen omat vanhempansa eivät ole koskaan häntä haukkuneet?

Tosin, mun äidillä oli itsellään hyvin hankala äitisuhde, ja oma äitinsä ei pitänyt hänestä. Kaiken hän kosti sitten minulle, vaikka piti itseään parempana äitinä kuin omaansa. Kaikki on niin suhteellista. Itselläni ei jäänyt isoäidistäni mitenkään kamalaa kuvaa, sen sijaan äidissäni on paljon narsistisia ja muita persoonallisuushäiriöiden piirteitä, mikä saattaa olla yleistä tuolle sota-ajan sukupolvelle. Lisäksi tuo ikäpolvi edellyttää lapsiltaan kunnnioitusta, mikä on todella vaikeaa antaa, sillä jos vanhempiaan ei voi luonnollisista syistä kunnioittaa kun he eivät ansaitse sitä, he aistivat sen, ja vaativat sitä entistä kovemmin, itsestäänselvyytenä.

Olen väleissä äitini kanssa, mutta pidän tietyn etäisyyden ihan oman perheeni rauhan takia. Äitini ei ole juurikaan muuttunut vuosien varrella, ja edelleenkin kerjää konflikteja muutamaan kertaan vuodessa. (Hän rakastaa riitelyä ja minun loukkaamistani ja nöyryyttämistäni pyytämään anteeksi silloinkin kun en ole väärässä, hän ei koskaan pyydä anteeksi) Nykyään yli 30 vuotiaana osaan välttää nämä riidat suurimmaksi osaksi sillä että en välitä enkä jaksa provosoitua pahoistakaan sanoista.

Jotkut tarvitsevat terapiaa päästäkseen siihen pisteeseen että päästävät tavallaan irti omasta haaveestaan siitä että äiti mystisesti muuttuisi ja olisikin se unelmien rakastava äiti. Se vaatii tietynlaisen surutyön hyväksyä että näin ei koskaan tule olemaan, mutta itse voi pyrkiä parempaan oman perheensä kanssa.

En tiedä onko se kuuliaisuutta unohtaa loukkaukset, ehkä voisit ajatella vähän itsekkäämmin, että annat oman hyvinvointisi takia äitisi olla juuri niin kamala kuin hän on, ja vähät välität hänen loukkauksistaan.

Oliko tuo nelosen kommentti minulle? Miten olen äitiäni loukannut? Olen joskus koettanut puhua hänelle lapsuudestani ja nuoruudestani, mutta hän ei halua jutella. Jotenkin se keskustelu lipsahtaa hänen omiin lapsuusmuistoihinsa. En kyllä edelleenkään usko, että hänen omat vanhempansa ihan niin pyhimysmäisiä olivat. Ja mitä vanhempien avioliittoon tulee, niin kyllä kumpikin olisi ollut onnellisempi ilman toista. Kun puhe toiselle tai toisesta on vielä vuosikymmenien jälkeenkin piikäkästä ja arvostelevaa, niin sitä ei voi pistää hyväntahtoisen kiusoittelun piikkiin.



Minua mietityttää oma äityiteni ja olenkin jutellut asiasta lasteni kanssa. Muistelemme yhdessä lasten lapsuusmuistoja ja miten he oman lapsuutensa kokevat. En halua, että heille jää selvittämättömiä asioita taakakseen.



Vanhempani ovat kyllä olleet erinomaisia isovanhempia ja siitä olenkin heille sanonut. Lastenlasten kanssa välit ovat hyvät. Tosin varsinkin äitini on nostanut lapseni jotenkin jalustalle eikä meinaa muistaa, että ihan tavallisia nuorukaisia he ovat loppujen lopuksi.

Oliko tuo nelosen kommentti minulle? Miten olen äitiäni loukannut? Olen joskus koettanut puhua hänelle lapsuudestani ja nuoruudestani, mutta hän ei halua jutella. Jotenkin se keskustelu lipsahtaa hänen omiin lapsuusmuistoihinsa. En kyllä edelleenkään usko, että hänen omat vanhempansa ihan niin pyhimysmäisiä olivat. Ja mitä vanhempien avioliittoon tulee, niin kyllä kumpikin olisi ollut onnellisempi ilman toista. Kun puhe toiselle tai toisesta on vielä vuosikymmenien jälkeenkin piikäkästä ja arvostelevaa, niin sitä ei voi pistää hyväntahtoisen kiusoittelun piikkiin.

Minua mietityttää oma äityiteni ja olenkin jutellut asiasta lasteni kanssa. Muistelemme yhdessä lasten lapsuusmuistoja ja miten he oman lapsuutensa kokevat. En halua, että heille jää selvittämättömiä asioita taakakseen.

Vanhempani ovat kyllä olleet erinomaisia isovanhempia ja siitä olenkin heille sanonut. Lastenlasten kanssa välit ovat hyvät. Tosin varsinkin äitini on nostanut lapseni jotenkin jalustalle eikä meinaa muistaa, että ihan tavallisia nuorukaisia he ovat loppujen lopuksi.

http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viestiketju/1556507/tajusin_vast…

Ei osaa kirjoittaa ja puolustaa kamalien isoäitien näkökulmaa.

Elämä oli raskasta, uskon sen, niinhän se oli kaikilla. Myös oma lapsuus oli rahallisesti köyhää, mutta siitä minulle ei ole traumoja jäänyt.

Äiti on aina muistellut lapsuuttaan ihan kyllästymiseen asti ja kertoo edelleen "miten me lapset laskettiin mäkeä ja tehtiin sitä ja tätä". Vanhemmatkaan ei ikinä sanoneet pahaa sanaa. Mitään pahaa ei ilmeisesti sanottu silloinkaan, kun äiti tuli lyhyestä suhteesta raskaaksi. Naimisiin toki oli pakko mennä vaikka yhtä helvettiä se avioliitto on ollut.

Lapsena sain selkäsaunoja esim. kiukuttelusta tai pahan mielen esittämisestä. Tukkapöllyä tuli usein ja muistan äidin potkaisseenkin minua. Olin ilmeisen hankala lapsi, vaikka olinkin hirveän ujo ja hiljainen. Äitini ei ymmärrä asiaa ollenkaan, hän ei muista minua lyöneensä.

Isää meille lapsille on haukuttu niin kauan kuin muistan. On se hämmentävää, kun yhtenä päivänä minulle naureskeltiin "heh heh, tyttö on ihan kuin isänsä" ja seuraavana haukuttiin isää siaksi ja idiootiksi. Parisuhteen ongelmien vatvominen pienille lapsille oli myös yleistä. Luulisi ihmisillä olevan sen verran tervettä järkeä, että osaa ajatella, mitä lapsille puhutaan. Jos oli isän puolella, oli äitiä vastaan.

Teini-iässä sain usein kuulla olevani huora ja kuinka lennän pihalle kuin leppäkeihäs. Olin edelleen ujo ja nössö. Miten pahasti äiti voi lastaan loukata? Pitäisikö minun olla kuuliainen lapsi ja unohtaa loukkaukset? Valehteleeko äiti minulle, kun sanoo, että hänen omat vanhempansa eivät ole koskaan häntä haukkuneet?

Vastasin nyt ensimmäisenä sinun ensimmäiseen kysymykseesi.

Eikö sua itseäsi yhtään hämmennä tuo yhtälö, että ikään kuin pahaa sanaa ei olisi äidillesi sanottu raskautumisesta, mutta naimisiin oli pakko mennä?

Aika monelle tuon ajan ihmiselle on iskoistettu luihin ja ytimiin se, että pahaa mieltä ei ole, sitä ei saa näyttää, ja jos esittää että sitä ei ole, niin sitä ei ole.

JA syykin siihen on ihan selvä: ihmiset olivat juuri selvinneet sodasta. Ja ainoa keino selvitä niistä kauhuista oli sulkemalla ne mieleen niin syvälle kuin mahdollista, koska ei ole ollut mitään apua.

Kuten jo sanoin, en ota kantaa siihen, pitääkö antaa anteeksi vai ei, mutta se mikä selvästi sinultakin vielä puuttuu, on se ihan oikea ymmärrys siihen, mistä ja millaisista oloista äitisi oikeasi tulee.

Kaikki mitä olet tuossa kertonut, pätee tosi pitkälti myös omaan perheeseeni. Mun äitini ei voinut lakata kiusaamasta mua mun paino-ongelmista edes silloin, kun olin jo Lapinlahdessa hoidossa. Mä olen hänelle anteeksi antanut, koska ainakin hänen kohdallaan pätee todella hyvin se, että jos on lusikalla saanut, ei voi kauhalla vaatia. Ja äitini ei todellakaan ole saanut kuin sillä lusikalla.

T: Ap

että äidilläni on ihan puhtaasti mielenterveyden ongelmia. Hän on syntynyt pari vuotta sodan loppumisen jälkeen alkoholisti-isän ja aika pian yh:ksi jääneen äidin perheeseen, ollut mummoni mukaan karmeissa pph-paikoissa ja joutunut todella kovan kurin alle jo pienestä asti. Tiedän, että mummo on muun muassa sanonut hänelle, kun koulunkäynti ei maistunut, että jos arvosanat ei nouse seuraavaan todistukseen, mummo ottaa äidin pois koulusta, ei häntä huvita maksaa koulunkäynnistä jos kakara ei siellä edes käy eikä tee hommia. Arvosanat nousivat kutosen tasolta ysiin ja kymppiin seuraavaan todistukseen. Tiedän, että äitini on joutunut tekemään paljon kotitöitä jo pienestä alkaen ja tiedän, että heillä on ollut taloudellisesti tosi rankkaa.



Silti mä väitän, että äitini on itsekäs ja luultavasti narsisti. Tätini on nimittäin elänyt tasan samoissa oloissa oman lapsuutensa, ja hän on hyvin erilainen persoona kuin äitini on. Äitini kammosi yli kaiken kotitöitä ja antoi meille lapsille selkään, jos emme tehneet niitä ilman että hän edes mainitsi asiasta - tätini taas on mukisematta hoitanut ne pakolliset kotityötkin. Äitini jaksoi aina valittaa siitä, miten rankkaa on olla monen lapsen yh-äiti, muttei kuitenkaan ikinä oppinut käyttämään ehkäisyä (tokihan se on aika hankalaa, jos ja kun on lähinnä kännissä koko ajan) - tätini osasi ehkäisyä käyttää, joten oli sitten vain kahden lapsen yh-äiti. Äiti jaksoi aina vouhottaa siitä, miten hänellä on oikeus pitää hauskaa ja viettää omaakin elämäänsä vaikka onkin äiti, joten hän sitten jätti meitä keskenään kotiin, kun menojalka vipatti (jos joku väittää, että 90-luvulla olisi jonkun mielestä ollut vielä ihan ok jättää yksin kotiin 2-kuinen, 1-vuotias, 5- ja 6-vuotiaat, niin kerrottakoon, että sosiaalityöntekijöiden mielestä ei ollut) - tätini onnistui olemaan sekä äiti että ihminen muutenkin, ja osasi hankkia lapsenvahdin silloinkin kun menojalka vipatti.



Nykypäivänä mun äitini on kylmä, itsekeskeinen ja inhottava ihminen, ihan toista maata kuin tätini on. Mä olen tosissani sitä mieltä, että äitini ei tehnyt lähellekään parastaan, ei edes omista lähtökohdistaan käsin.

itseni mielestä tämä isoäiskä ei ole hullu. työssä käyvä ja kantaa ottava ihminen tuo on.

mutta kun näitä juttuja lukee niin saa sellaisen käsityksen että aitien vika on jos lapset eroaa puolisoistaan ja siitäkin vedotaan lapsuuteen.

miettikää äitejänne ei ne varmaan ole teille tiettoisesti mitään pahaa tahtoneet parasta kaikille toivomme. älkää syyllistätkö äitejänne .

ja jos isoäiskä osaa kirjoittaa niin pitääkö hänen lähteä vaikkakellokoskelle hakemaan oppia kirjoitukseen . voi olla myös lukihäiriö hänellä.

ruatsin prinsessallakin on kirjoitus ja luki häiriö niin mikä ihme että ei tälläisellä hullulla isoäiskälläkin voisi olla jotain puutteita. mutta kyllä lapset on silti ihania vaikka kuinka parjaatte äitejänne ja isoäitejä. hyvää jatkoja ottakaa lääkkeenne

itseni mielestä tämä isoäiskä ei ole hullu. työssä käyvä ja kantaa ottava ihminen tuo on.

mutta kun näitä juttuja lukee niin saa sellaisen käsityksen että aitien vika on jos lapset eroaa puolisoistaan ja siitäkin vedotaan lapsuuteen.

miettikää äitejänne ei ne varmaan ole teille tiettoisesti mitään pahaa tahtoneet parasta kaikille toivomme. älkää syyllistätkö äitejänne .

ja jos isoäiskä osaa kirjoittaa niin pitääkö hänen lähteä vaikkakellokoskelle hakemaan oppia kirjoitukseen . voi olla myös lukihäiriö hänellä.

ruatsin prinsessallakin on kirjoitus ja luki häiriö niin mikä ihme että ei tälläisellä hullulla isoäiskälläkin voisi olla jotain puutteita. mutta kyllä lapset on silti ihania vaikka kuinka parjaatte äitejänne ja isoäitejä. hyvää jatkoja ottakaa lääkkeenne

hullu.

että äidilläni on ihan puhtaasti mielenterveyden ongelmia. Hän on syntynyt pari vuotta sodan loppumisen jälkeen alkoholisti-isän ja aika pian yh:ksi jääneen äidin perheeseen, ollut mummoni mukaan karmeissa pph-paikoissa ja joutunut todella kovan kurin alle jo pienestä asti. Tiedän, että mummo on muun muassa sanonut hänelle, kun koulunkäynti ei maistunut, että jos arvosanat ei nouse seuraavaan todistukseen, mummo ottaa äidin pois koulusta, ei häntä huvita maksaa koulunkäynnistä jos kakara ei siellä edes käy eikä tee hommia. Arvosanat nousivat kutosen tasolta ysiin ja kymppiin seuraavaan todistukseen. Tiedän, että äitini on joutunut tekemään paljon kotitöitä jo pienestä alkaen ja tiedän, että heillä on ollut taloudellisesti tosi rankkaa.

Silti mä väitän, että äitini on itsekäs ja luultavasti narsisti. Tätini on nimittäin elänyt tasan samoissa oloissa oman lapsuutensa, ja hän on hyvin erilainen persoona kuin äitini on. Äitini kammosi yli kaiken kotitöitä ja antoi meille lapsille selkään, jos emme tehneet niitä ilman että hän edes mainitsi asiasta - tätini taas on mukisematta hoitanut ne pakolliset kotityötkin. Äitini jaksoi aina valittaa siitä, miten rankkaa on olla monen lapsen yh-äiti, muttei kuitenkaan ikinä oppinut käyttämään ehkäisyä (tokihan se on aika hankalaa, jos ja kun on lähinnä kännissä koko ajan) - tätini osasi ehkäisyä käyttää, joten oli sitten vain kahden lapsen yh-äiti. Äiti jaksoi aina vouhottaa siitä, miten hänellä on oikeus pitää hauskaa ja viettää omaakin elämäänsä vaikka onkin äiti, joten hän sitten jätti meitä keskenään kotiin, kun menojalka vipatti (jos joku väittää, että 90-luvulla olisi jonkun mielestä ollut vielä ihan ok jättää yksin kotiin 2-kuinen, 1-vuotias, 5- ja 6-vuotiaat, niin kerrottakoon, että sosiaalityöntekijöiden mielestä ei ollut) - tätini onnistui olemaan sekä äiti että ihminen muutenkin, ja osasi hankkia lapsenvahdin silloinkin kun menojalka vipatti.

Nykypäivänä mun äitini on kylmä, itsekeskeinen ja inhottava ihminen, ihan toista maata kuin tätini on. Mä olen tosissani sitä mieltä, että äitini ei tehnyt lähellekään parastaan, ei edes omista lähtökohdistaan käsin.

mikään ihanneäiti.

Mutta oletko sinä yltänyt täysin samaan elämässäsi kuin sisaruksesi? Entä ovatko lapsesi täysin tasavertaisia kaikessa keskenään? Uskotko tai uskoisitko jokaisen heistä pärjäävän samalla tavalla elämässä, jos he eläisivät äitisi lapsuutta?

Eli ihmiset on erilaisia. Äitisi lapsuus teki hänestä sellaisen kuin hän on, mutta tätisi selvisi paremmin. En edelleenkään ota kantaa, pitäisikö äidillesi antaa anteeksi, tai onko tätisi ollut täydellinen äiti omille lapsilleen muuta kuin sinun perspektiivistäsi. Mutta kyllähän äitisi lapsuus kuulostaa ihan kamalalta.

T: Ap.

itseni mielestä tämä isoäiskä ei ole hullu. työssä käyvä ja kantaa ottava ihminen tuo on.

mutta kun näitä juttuja lukee niin saa sellaisen käsityksen että aitien vika on jos lapset eroaa puolisoistaan ja siitäkin vedotaan lapsuuteen.

miettikää äitejänne ei ne varmaan ole teille tiettoisesti mitään pahaa tahtoneet parasta kaikille toivomme. älkää syyllistätkö äitejänne .

ja jos isoäiskä osaa kirjoittaa niin pitääkö hänen lähteä vaikkakellokoskelle hakemaan oppia kirjoitukseen . voi olla myös lukihäiriö hänellä.

ruatsin prinsessallakin on kirjoitus ja luki häiriö niin mikä ihme että ei tälläisellä hullulla isoäiskälläkin voisi olla jotain puutteita. mutta kyllä lapset on silti ihania vaikka kuinka parjaatte äitejänne ja isoäitejä. hyvää jatkoja ottakaa lääkkeenne

hullu.

Mutta tässähän tämä sukupolvien välinen ero just näkyy: meidän vanhempamme ovat vielä eläneet sellaisessa iänikuisessa häpeän pelossa, että vieläkään eivät pysty yhtään käsittelemään mitään asioita, joissa olisivat voineet toimia väärin.

Kaikki pitää vaan vääntää kivaksi ja kauniiksi, eikä edes ymmärretä sitä, että asioita voi käsitellä ilman että aina etsitään syyllistä. Että välillä vaan yritetään ymmärtää miksi jotkut asiat ovat menneet kuten ovat menneet.

mene hoitoon älkä täällä kirjoittele se ei paranna sua olet ympärihöppänä vai oletko sittenkin hörhö samallaisia piirteitä