Asumuserosta yhteen?

Voi auttaa tai sitten ei. Ehkä eron aikana mies huomaa kuinka paljon merkkaat hänelle.

mä taas enemmänkin pelkään että mies tajuaa miten elämä on paljon parempaa ilman mua enkä saa tilaisuutta näyttää että musta on paremmaksi vaimoksi oikeasti :( Haluaisin vain tilaisuuden vielä. Olla huomaavaisempi ja jotenkin.. takana on vaikeita aikoja mutta ne on helpottaneet ja nytkun niistä on selvitty mies onkin ihan loppu tähän suhteeseen.

-ap

muuttakaa erilleen, se on ainoa keino saada ajatukset kasaan. Vasta siinä tietää haluaako olla toisen kanssa oikeasti.



Miehesi saattaa kyllä kokeilla toistakin naista, sitä et voi estää. Mutta ei se liitto silläkään pelastu että jäätte yhteen asumaan.

minä, eli nainen olen tuossa tilanteessa, että haluan asumuseron. Täysin sama tilanne kuin teillä.



En nää meidän suhteessamme mitään jatkumisen mahdollisuuksia, umpikujassa ollaan ja pahasti.

Miksi sinusta tuntuu umpikujalta?

Miksei ole mahdollisuuksia yrittää yhdessä?

Mikä siinä on niin vastenmielistä jos toinen haluaisi edes yrittää yhtö mahdollisuutta? Oletko sillä mielellä että asumusero voi pelastaa liiton?



Kysyn siis siksi että yritän ymmärtää miestäni..



Mua oksettaa ajatus yksin asumisesta. Se yksinäisyys ja yksin oleminen ja toisen odottaminen takaisin ja epävarmuus.. En ole vuosiin ollut yksin. Edes viikkoa. Haluan mieheni jakamaan kanssani arjen. Tää tuntuu maailmanlopulta.



ap

Miksi sinusta tuntuu umpikujalta?

Miksei ole mahdollisuuksia yrittää yhdessä?

Mikä siinä on niin vastenmielistä jos toinen haluaisi edes yrittää yhtö mahdollisuutta? Oletko sillä mielellä että asumusero voi pelastaa liiton?

Kysyn siis siksi että yritän ymmärtää miestäni..

Mua oksettaa ajatus yksin asumisesta. Se yksinäisyys ja yksin oleminen ja toisen odottaminen takaisin ja epävarmuus.. En ole vuosiin ollut yksin. Edes viikkoa. Haluan mieheni jakamaan kanssani arjen. Tää tuntuu maailmanlopulta.

ap

Minusta tuntuu umpikujalta siksi, koska emme pysty keskustelemaan mistään asioista. En usko että saamme mitenkään tätä suhdetta kuntoon. On menty jo liian pitkälle, en jaksa taistella. Ehkä ei sitten ole niitä tunteitakaan niin paljoa jäljellä, että olisi motivaatiota kehittää suhdetta.

En välttämättä usko, että asumusero muuttaa tai parantaa liittomme, mutta en jaksa enää yhdessä asumistakaan. Olen täysin loppu tähän suhteeseen. Siksi ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa erilleen. Ei tätä enää mikään keskustelu muuta.

Myös minua ahdistaa yksin muuttaminen. Se todella pelottaa ja ahdistaa. Mutta vielä enemmän minua ahdistaa ajatus siitä, että olen lopun elämääni vankina tässä suhteessa. Uskon että siihen yksin olemiseenkin tottuu.

Meillä mies sanoo että rakastaa kyllä. En vain usko sitä. Miten voi olla että rakastaa ja silti haluaa eri osoitteet. En vain käsitä.



Mä en jotenki usko että totun yksinolemiseen. Jotenki tuntuu etten edes halua tottua. En halua elää ilman miestäni. :(





Haluaako miehesi sitten jatkaa yhdessä? Painostaako hän sinua? Onko mitään mitä miehesi voisi tehdä että saisi mielesi muuttumaan?



-ap

Meillä mies sanoo että rakastaa kyllä. En vain usko sitä. Miten voi olla että rakastaa ja silti haluaa eri osoitteet. En vain käsitä.

Mä en jotenki usko että totun yksinolemiseen. Jotenki tuntuu etten edes halua tottua. En halua elää ilman miestäni. :(

Haluaako miehesi sitten jatkaa yhdessä? Painostaako hän sinua? Onko mitään mitä miehesi voisi tehdä että saisi mielesi muuttumaan?

-ap

Minäkin tavallaan edelleen rakastan. Tai olen kiintynyt, tottunut..tai jotain. En tiedä itsekään varmaksi. Mutta joskus pitää mennä kauas että näkee lähelle.

Mieheni haluaisi jatkaa yhdessä. Ei painosta, mutta on stressaantunut tilanteesta ja ilkeä.

Ei ole kai mitään mitä mieheni voisi tehdä muuttaakseen mieleni. En voi itselleni ja tunteilleni mitään.

Tämä on vain meidän tilanne, teillä voi olla ihan eri kuviot :) Tsemppiä!

Kiitos vastauksistasi, tuo jotenkin tilaa tähän kuulla sellaisenkin näkökantaa joka itse on ottamassa asumuseroa.



Minä en ole ilkeä, lähinnä itkeä vollotan ja välillä mies pitää sylissä ja oottaa et pahin huuto lakkaa ja menee tekemään omiaan tai sitten on kun ei huomaisi. Asiasta kyllä puhutaan ja puhutaan ja puhutaan mutta hän ei vain muuta mieltään. Seksiäkin meillä on ollut. Tosin niinä päivinä kun ollaan puhuttu ja mies on luvannut harkita vielä ja minä olen ollut toiveikas. Nukutaan samassa sängyssä eikä tässä ole mitään riitatilannetta. Enää. Vain ns sopuisa asumusero joka repii mut kappaleiksi. En käsitä miten mies voi syödä ja olla ja elää normisti. Ihan kuin mitään ei tapahtuisi. Itse en ole syönyt 2 viikkoon mitään kiinteää ja osa nesteistäkin tulee ylös.

Huoh.



-ap

ole toista naista? onko ollut sellaisia merkkejä?

En usko että on toista naista. Mies kyllä on tullut joka päivä puoli tuntia ainakin myöhemmin kotiin töistä kuin syksyllä ja muutamia kertoja aamulla sanonut että myöhästyi ja jää tekemään sisään (itse olen lähtenyt aina aamulla ensin) ja oon välil epäilly sen takia, mut toisaalta se on varmaankin vain mun vainoharhaa.. Lähinnä siksi että miehellä on työmatkaa ja nuo kelit on huonot ja mies on myös aina ollut myöhästymiseen taipuvainen. Oon kysyny suoraakin mutta ei kuulemma ole edes mitään ihastumista ollut toisiin. Mies ei ole ollut öitä pois kotoa kuin kerran ja sillonkin kaverinsa kanssa. Toisaalta mistäs sen voi tietää mutta.. En vain jotenkin usko. Mies on aika epäsosiaalinene ikä hänellä ole hirveästi kavereita ja on hiljainen. Ainut paikka mistä olisi voinut löytää toisen naisen on työpaikka. Siellä on naisia.

En tiedä, mistä senkin sitten selvittää.

-ap

silloin 2,5v. lapsi. Minä halusin sitten omaa tilaa, aikaa miettiä elämää ja kaikkea...kävin aika vahvaa 30 kriisiä silloin läpi. Eli olin se alulle panija siinä asiassa, mies aikalailla viimeiseen asti halusi jatkaa yhdessä.



Muutin lapsen kanssa pienempään asuntoon ja mies muutti parin kilometrin päähän meistä myös mukavaan asuntoon. Hänelle jäi meidän yhteisestä koirasta päävastuu.



Puolen vuoden harkinta-aika alkoi ja sen jälkeen vielä toiset puoli vuotta. Mulla teki hyvää se ero, näin asiat niin paljon erilailla ja ymmärsin, miten hyvä ja tärkeä ihminen mies todellakin oli. Asia sitten raukesi vuodessa, koska en sitten sitä virallista avioliiton purkua halunnut.



Me palattiin takaisin yhteen, hankittiin uusi asunto ja elämä on nyt jatkunut siitä jo useita vuosia. Meillä itse asiassa on kolme lasta tätä nykyä. Ja tuskimpa tässä kumpikaan mihinkään on menossa uutta onnea etsimään, meillä on ihan hyvä liitto ja jo monta yhteistä vuotta takana.

Laitoitte siis paperit vireille? Oliko teillä tarkotus asumuserolle että se mahdollisesti voisi jatkaa liittoa vai ajattelitteko eroa alkuun kokonaan kun pistitte paperit?

Millaista se aika oli kun olitte erossa? Näittekö toisianne?



Kiitos kovasti rohkaisevasta kokemuksestasi!



-ap

vaikka en tietenkään ollut varma, johtaako se lopulliseen eroon. Se aika oli minulle valtava matka omaan itseeni, kohtasin oikeasti omat pelot ja sain läpikäydä asioita rauhassa silloin kun siltä tuntui. Olin jotenkin lukossa yhdessä olomme loppuaikoina enkä osannut miehelle enää tunteistani juurikaan puhua.



Meille molemmille oli tärkeää asua lähekkäin jo pienen lapsemme takia. Välillä näimme viikon jokaisena päivänä, välillä koira saattoi olla minun luona parikin viikkoa yhtä mittaa.



Mies jatkoi normaaliin tapaan töitä ja itse aloitin osapäivätyöt parin kk:n jälkeen erosta. Samalla lapsi aloitti päivähoidon. Usein teimme niin, että vein lapsen aamulla töihin mennessä hoitoon ja mies haki ja piti lastaan sitten jonkin aikaa luonaan.



Ero oli miehelle koko ajan paljon vaikeampi kestää, johtuen varmasti jo siitä, että lapsi oli kuitenkin illat ja yöt luonani. Välillä iski kamala haikeus ja kaipuu takaisin miehen luokse mutta lohduttauduin aina silloin sillä ajatuksella, ettei tämän tarvitse mitään lopullista olla.



Minulle oli tosi tärkeää saada se aika miettiä ja kohdata omat ongelmani. Joidenkin kuukausien jälkeen pystyin jo puhumaan miehelle asioista ja hän saattoi jäädä syömään meidän kanssa ruokaa ja oli niin kauan kunnes lapsi oli nukahtanut ennenkuin lähti.



Ei meidän eroon mitään ihme draamaa koskaan oikein liittynyt, ei kolmansia osapuolia eikä missään nimessä mitään väkivaltaa tms. Ja kuten jo sanoinkin, erossa olo avasi lopullisesti silmäni tajuamaan, mitä olisin heittämässä pois. Ja minkä ihmeen takia?



nro 14