Kysymys vapaaehtoisesti lapsettomille: Kaduttaako?

En ole katunut, hedelmällinen aika alkaa olla ohi, mistä vain iloitsen, kun ei kohta tarvitse enää pelätä vahinkoraskauksia. N39

Miksi katuisin asiaa jota en ole koskaan halunut, lapsesta saakka?

Lisäksi sterilisaatio hankittuna, että ei tule vahinkoja.

Ennemmin ihminen katuu lasten saamista kuin sterkkaa, senhän jo monet tutkimukset osoittaa.

Ei millään tavoin, päinvastoin.

Eipä suuremmin, ei musta olisi olut siihen hommaan.

En ole katunut. ADHD ja asperger periytyy vahvasti meidän suvussa ja itsekin olen selvästi ADHD, vaikka sitä ei ole koskaan diagnosoitu, koska eihän tyttölapsilla voinut olla mitään neuro-ongelmaa 80-90-luvulla! Kun olen seurannut ADHD-serkkujeni taistelua ADHD-asperger-lastensa kanssa, niin olen vain onnellinen, että en siihen rumbaan lähtenyt. En vain yksinkertaisesti olisi jaksanut. Onneksi puoliso on vapaaehtoisesti lapseton muista syistä, niin ei tämä vapaaehtoinen lapsettomuus aiheuttanut meillä parisuhdekriisiä.

Tuskin kolmikymppiset vielä katuvat, mutta viisikymppisenä voi olla jo toinen juttu, kun mahdollisuudet ovat menneet.  Seitsemänkymppisestä alkaa yksinäinen vanhuus.

Lapsettomuus ollut parhaita päätöksiä ikinä.

M51

Ei kaduta. Olen joka päivä tätä nykymaailman menoa seuratessani tyytyväisempi, etten ole ikinä halunnut lapsia. Itse sentään saatoin nuorena unelmoida paremmasta, vaikka olen pienviljelijäperheestä, nykyään siihen on mahdollisuus enää rikkaimpien lapsilla. Elämä on huomattavasti stressittömämpää, kun ei tarvitse kantaa huolta kuin omasta pärjäämisestä tässä hullussa yhteiskunnassa. 

Vierailija kirjoitti:

Tuskin kolmikymppiset vielä katuvat, mutta viisikymppisenä voi olla jo toinen juttu, kun mahdollisuudet ovat menneet.  Seitsemänkymppisestä alkaa yksinäinen vanhuus.

Ihan yhtä yksinäinen se on monella lapsia saaneellakin. Ei se, että on lapsia, takaa, että he vanhempiaan vanhana tapaisivat kuin joskus ja jouluna, jos silloinkaan. 

En tippaakaan. Paras teko mitä lapsilleni oon voinut tehdä on olla hankkimatta niitä. Olen ikuisesti kiitollinen että oon lapseton. Tällasta paskaa elämää en halua yhdellekään antaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä käsitän kyllä, että raskaus ja synnytys muovaa naista, kun rinnat roikahtaa ja värkki repeää, mutta en yhtään tajua, että mitä se muka antaa naiselle? 

Itselläni tulee mieleen orjuus. Ukot jatkaa elämäänsä kuten ennenkin, naisten sen sijaan pitää uhrata kehonsa, yöunensa, mielenterveytensä ja toimia 24/7 hoivaajana ja palvelijana.  

Olen 36-vuotias ja välillä ihmettelen edelleen, että mikä on kun en vain halua lapsia. Lähipiirissäni on ihania, rakkaita lapsia, olen täti ja kummitäti. Nuorempana ajattelin, että ehkä sitten joskus mieleni muuttuu, mutta kun ikää on tullut, ei sitä ole tapahtunut, päin vastoin. 

Luulen että se liittyy siihen, että olen kasvanut epävakaassa perheympäristössä kannoin liikaa vastuuta koko lapsuuteni, hoidin pikkusisaruksia ja äitiä. 20+ vuodet meni toipuessa ja nyt alkaa tuntua että on vihdoin aikaa elää vapaasti ja itselleni, ei tarvitse olla jatkuvassa hälytystilassa ratkomassa muiden ongelmia. 

joitain kaduttaa ja tekevät riskivauvoja vanhemmalla iällä kun vauvakuume iskeekin - liian- myöhään.

mun tuttu päätti 15v ja hän on nyt 65v- ei katunut ikinä.

jos sun sisään ei ole rakennettu äitiyttä- anna olla, pari vuotta aikaa tunnustella tai se joko on tai ei oo tunnustelemattakin.

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="20.04.2014 klo 22:55"]

Olen vasta 31 eli saumat lisääntymiseen mitä todennäköisimmin on vielä rapiat 10 vuotta, mutta enpä usko..

 

Ikinä en ole lasta halunnut, mutta yhteisön "paine" (= on se, että kaikki ympärilläni puskevat lapsia maailmaan minkä kerkiävät) on saanut joskus miettimään pitäisikö itsekin. Eli olen pohtinut lapsen hankkimista lähinnä välinearvoajatuksella - jos mulla olisi lapsi niin olisi sitä ajanvietettä ja touhuamista. Nyt olen hyvin yksinäinen, koska kaikki kaverit keskittyvät 100%  lapsiinsa. Mutta joo, en ole tuolla perusteella lasta hankkimassa, ei vaan sovi mun elämäntyyliin.

 

Pitäisi luopua työstä, vapaa-ajasta, harrastuksista. Tänään siivoilin, käytiin miehen kanssa juoksemassa ja sitten ulkona terassilla syömässä ja ottamassa yhdet alkoholipitoiset juomat, sitten käveltiin vielä vajaa tunti kun oli kiva sää, sitten tultiin kotiin katsomaan telkkaria. Ei onnistuisi tällainenkaan tavallinen ja helppo päivä lapsen kanssa (vaunulenkkeily ei ole oikeaa lenkkeilyä ja jos se kakru nyt vaikka ripuloisi alleen niin siihen jäi lenkki tai siihen jäi ravintolaruoka kun lähdetään kotiin vaihtamaan vaatteita, sitä yhtä siideriä ei olisi voinut ottaa, siivoamisesta tai telkkarin katselusta ei olisi tullut mitään kun olisi pitänyt vahtia ja viihdyttää lasta, nukkumaan olisi pitänyt käydä jo monta tuntia sitten jotta olisi huomenna aamulla virkeä kun lapsi alkaa huutaa klo 05-06, lastenvaunujen kanssa ei kukaan täysipäinen muutenkaan änkeä mihinkään terassille..).

 

En usko, että tulen katumaan, koska en ole koskaan nähnyt itseäni äitinä. En usko, että äidin rooli toisi minulle mitään tyydytystä. Päinvastoin, jo ajatuksenakin se kuulostaa vankilalta, siltä että ollaan seuraavat 20v kahleissa, nitistetään kaikki oma elämä ja ollaan pelkkiä pyllynpyyhkijöitä ja autokuskeja ja siivoajia. Jotkut nauttivat hoivaamisesta ja sille että keskittyvät luomaan toisille hyvän elämän edellytyksiä samalla luopuen omasta elämästään. Minusta ajatus on hirveä.

[/quote]

 

Ei helvetti miten kujalla jotkut voi olla...

 

Ai että sitä joutuu ihan kaikesta luopumaan kun lapsen saa? No mulla on kolme lasta, ihana aviomies, ja siihen päälle ura, omaa aikaa ja paljon harrastuksia. Kuten on suunnilleen kaikilla tuntemillani äiti-ihmisillä muutenkin.

 

Missä ihmeen umpioissa te elätte noiden fanaattisten mielikuvienne kera? Katsokaa vähän ympärillenne, onko todella niin että pomollanne, ystävillänne, sukulaisillanne ei ole lapsia? Ja jos on, niin onko todellakin niin, että heillä niiden lisäksi ei ole muuta elämää?

 

Jotenkin tuntuu niin oudoilta kirjoitukset, joissa joku ajattelee joka kerta aamulla pitkään sängyssä loikoillessaan, että onpa ihanaa, ettei ole ketään alamittaista häiritsemässä... ei vaan kuulosta kovin terveeltä ajatusmaailmalta, jos elää sen kautta mitä ei ole elämässä. En mäkään ajattele jokaisella sadesäällä, että ihanaa, onneksi mulla ei ole koiraa, joka pitäisi viedä ulos.

 

Ja siis edelleen olen sitä mieltä, että kenenkään ei pidä hankkia lapsia, jos ei niitä halua. Jotenkin nuo perustelut tuntuvat aina vaan jotenkin niin typeriltä, epärealistisilta ja yksisilmäisiltä. Vaikka eihän ne sinänsä lapsellisen näkökulmasta mitään muuta voisikaan olla.

 

Ei siihen mitään erityisiä perusteluja tarvitse jos ei halua lisääntyä.  Se että sinä olet levittänyt lettusi ilman ehkäisyä ja lisääntynyt ei oikeuta nimittelemään muita. 

Ei minulla lapsettomana ole vaikeuksia ymmärtää sitä että joku haluaa lapsia. Ymmärränhän minä senkin jos joku haluaa hevosen tai muuttaa Australiaan. Hieno juttu heille, olen iloinen heidän puolesta ja varmasti heidän päätös on heille juuri oikea. 

Haluanko silti niitä itse? No en. Miksi tämä on joillekin lapsellisille niin vaikea yhtälö? 

Vierailija kirjoitti:

Ei minulla lapsettomana ole vaikeuksia ymmärtää sitä että joku haluaa lapsia. Ymmärränhän minä senkin jos joku haluaa hevosen tai muuttaa Australiaan. Hieno juttu heille, olen iloinen heidän puolesta ja varmasti heidän päätös on heille juuri oikea. 

Haluanko silti niitä itse? No en. Miksi tämä on joillekin lapsellisille niin vaikea yhtälö? 

Syitä voi spekuloida, miksi jotkut hyökkäävät vapaaehtoisesti lapsettomia kohtaan. Ensinnä tulee mieleen kateus, heikko itsetunto, ja uskonnolliset ennakkoluulot.

Ei kaduta, olen nyt 46 v. Rohkeasti vaan elämässä eteenpäin juuri siten kun itsestä tuntuu oikealta. Lapsia tai lapsettomuutta ei mielestäni tarvitse mitenkään selitellä.

16 vuotta vanha ketju. Aloittaja on tässä vaiheessa 44, joten eiköhän asia ole ratkennut tavalla tai toisella. 

Ei, koskaan.