Päätimme juuri miehen kanssa erota. :' (

lapsen takia?

Joskus uupumus muilla elämänalueilla saattaa saada asiat näyttämään siltä, että vika on parisuhteessa (nimimerkillä kokemusta on). Oletteko kokeilleet käydä pariterapiassa?

mikä kiire teillä on valmiissa maailmassa? Jos YHTÄÄN epäröit,älä eroa. Odota.

eroatte keveistä syistä, jos tunteet ovat kuolleet? Miten niin? Jokainen kauan parisuhteessa elänyt tietää, ettei tunteet pysy kuumina jatkuvasti, jalat eivät tutise tai sydän halkea. Jos nämä ovat syyt erota, sitten tuskin kukaan löytää elämänsä miestä/naista. Niin julmaa kun se onkin. Lapsen takia ainakaan minä en ole valmis rikkomaan perhettä, vaan jos tunteet viilenevät.

Lisäksi jos ap vielä pystyy näkemään miehensä edes jossain määrin haluttavana (tuo rakastelemistoive), niin kyllä minusta vielä on kovasti toivoa.

siis älkää erotko. yrittäkää vielä, menkää pariterapiaan. seurakunnat tarjoo ilmasta terapiaa, ovat ammatti-ihmisiä, koulutettuja antamaan perheterapiaa. Siis ei tavan papit vaan perheneuvottelutyypit. Näitä löytyy ainakin isommista seurakuntayhtymistä.

Tuo tunteitten kuoleminen on käsittääkseni ihan " normaalia" . Ajan kanssa tulee kausia, jolloin tunteet saattavat olla jäissä, ei siis täysin kuolleita. Etenkin kun perheessä on pieniä lapsia, näitä kausia ssaattaa tulla.

Mutta tosi on myös se, että jos te molemmat ette tosissanne halua pelastaa perhettä niin yksin se ei onnistu.

yrittäkää, ero ei välttämättä ole ratkaisu.

Ero sattuu niin helvetisti, kokemusta on.

" Miksi sinä äiti itket nykyisin aina" . Tunnelma oli varmasti ahdistava lapsellekin. Nyt on ihana uusi itsenäinen elämä. Ihana uusi koti ja uusi työkin vielä - kaikki alkanut naksahdella paikalleen. Olen tyytyväinen päätökseen. Ensimmäiset 2 viikkoa olivat ihan helvetillisiä, kun muutin pois, mutta siitä se lähti. Erosta on vasta n. 4 kk mutta nyt olen elämäni kunnossa. Tsemppiä sinne!

huneet, mutta kaikesta aisti jo ihan pienenä sen välinpitämättömyyden toisiaan kohtaan ja muun negatiivisen. Eihän miehesi katoa, ethän sinä katoa, vaan lapsella on edelleen molemmat vanhemmat. Terapiat ovat perseestä. Elämä on lyhyt, mitä sitä kituuttamaan. Onnea uudelle elämälle

Enkä koe olevani vieläkään voimissani.



Olemme olleet yhdessä kohta 10v. joista naimisissa 7v. Välit ovat olleet tosi tulehtuneet. Emme jaksa kumpikaan hoitaa tätä suhdetta. Tappelemme, minä nalkutan. :(



Kumpikin on kerran pettänyt toista, se tosin on mennyttä ja selvitettyä. Mutta en koskaan voi luottaa, kumpaankaan. Silloin olimme jo tosi lähellä eroa. Ja siitä on kohta 3v. tätä on puitu siitä lähtien.



Toisaalta hän on hyvin läheinen minulle, olemme niin kauan tunteneet. Mutta toisaalta olemme todella erilaisia, seksi on kummallekin ollut pitkään epätyydyttävää.



Olen ihan sekaisin.



Otamme harkinta-ajan, käymme sen aikana pariterapiassa. Ja annamme toki suhteelle vielä mahdollisuuden.



Olisi kiva kuulla vielä erilaisia kokemuksia.



ap

minäkin vielä olen naimisissa? Tunnen pelkkää ärtymystä miestäni kohtaan, eikä minun ole tehnyt mieli mennä muutamaa metriä lähemmäs koko miestä varmaan vuoteen. Jos oikeasti voisit edes harkita seksiä miehesi kanssa niin ei teidän tilanne mitenkään ihan tunnekuollut ole.

mutta 17: muistin virkistykseksi huomauttaisin että niitä valoja vannottaessa TAHDOTAAN eikä LUVATA ja siinä on kyllä ero.



ja aapeelle suunnattomasti voimia! minäkin tunnistan sen epätoivoisen rakkaudentunteen nousun juuri siinä kohtaa kun monen vuoden itkemisen ja onnettomuuden jälkeen tekee eropäätöksen. toivottavasti asiat järjestyvät parhain päin!

Minä erosin vuosia sitten pitkästä liitosta eikä tosin ollut silloin lapsia mutta kun olimme tehneet eropäätöksen, niin tulimme läheisemmäksi kuin pitkään aikaan. Juttelimme yökaudet ja muistelimme menneitä. Asuimme vielä 3 kk yhdessä ja meillä oli oikein mukavaa yhdessä. Suhde oli sellainen lämmin sisar-veli -suhde. Pysyimme pitkään ystävinä kunnes uudet kumppanit väistämättä aiheutti pysyvän eron.



ELi mielestäni tunteesi ovat ihan normaalia tunteiden vuoristorataa.



Tsemppiä!