Otimme 3vkoa sitten koiranpennun. Nyt en ole enää varma olenko koiraihminen :(.

Kyllä mun täytyy sanoa tuohon kun joku vertasi ihmisvauvaan että voisiko joku miettiä että antaisi oman vauvansa pois, niin kyllä voi. Eikä varmasti ole niin harvinaista kuin luulisi.



Useimmat ihmiset vastustavat sisimmässään muutosta ja masentuu kun tajuaa että on sitoutunut johonkin vuosikausiksi vaikka juuri niin on suunnitellut. Samahan se on miesten kanssa. Ensin halutaan palavasti joku mies KOKO LOPPUELÄMÄKSI, mutta kun on häiden alla, monelle tuleekin kriisi. Täysin normaalia vaikka toisilla menee kivuttomasti.



Minulla ei ole koiraa joten en osaa ottaa juuri koiran ottamiseen enempää kantaa, mutta kuulostaisi täysin normaalilta. Ap:n epäröinti menee todennäköisesti ohi ja jos ei niin voihan koiralle etsiä kodin myöhemminkin.



Ystäväni teki jokin aika sitten kivuttoman oloisen kodin vaihdon koiralleen kun muutti ulkomaille. Hän etsi uuden omistajan ja parin kuukauden aikana kyläilivät toisillaan ja sitten koira jäi ensin hoitoon uuteen kotiin muutamaksi tunniksi, sitten yöksi ja muutamiksi päiviksi ennen kuin jäi sinne kokonaan. Koira ei kuulemma itkenyt missään vaiheessa vaikka alussa kummastelikin tilannetta. Ei se nyt maailmanloppu voi olla jos myöhemmin joutuu antamaan koiran pois, tosin eihän lemmikkiä sillä mielellä voi tietenkään ottaa vaan oletuksena aina että huolehtiin sen vanhuuteen asti.

sen, että minusta on jotenkin luonnotonta varata pentu. Mulla on ollut 3 koiraa, joista 1 varattu. Se oli ensimmäinen koirani joka ei kyllä tuntunut omalta, se oli koira joka oltiin varattu tulevaksi meille vaikka paljon paremmin synkkasi ko pentueen toisen pennun kanssa joka hakeutui itse heti seuraani.



Koirilla on persoonat, ihmisillä on persoonat ja paljon parempaan tulokseen päästäisiin kun tätä koirienkin luontaista kykyä "tykätä" jostakin ihmisestä kunnioitettaisiin lähempänä sitä vaihetta kun pennut luovutetaan. Eikä annettaisi pentuja vain kuvien perusteella tai perusteella että ostaja on käynyt 2 viikkoista katsomassa.

Itselleni on molempien koirien kohdalla tullut "baby blues" Mitä enemmän on odottanut sen enemmän on "pettynyt" Koira on ihan samalla tavalla tosiaan kuin ihminenkin uusi perheenjäsen. Vie aikaa ennen kuin siitä koulutatte juuri teidän koiran ja opitte rakastamaan sitä. Minulla on mennyt vähintään puolitoista vuotta ennen kuin koirasta on tullut rakas, josta ei enää haluaisi luopua. Alku aina hankalaa lopussa kiitos seisoo :)

ja tunnistan kyllä noita ap:n ajatuksia siltä ajalta. MInulla on koira ollut aikaisemminkin, mutta silti jossain alkuvaiheessa tuntui siltä, että olikohan tämä sittenkään hyvä idea. Hetkittäin väsyneenä en olisi jaksanut koko koiraa. Pidän silti edelleenkin itseänä ihan hyvänä koiraihmisenä.



Raskasta oli noin nelikuiseksi asti, kun opetettiin sisäsiistiksi. Nythän elämä on ihan ihanaa ja kaikki rakastavat meidän hauvaa. Enemmän siitä on iloa kuin vaivaa. Mennee kuitenkin vielä aikansa, ennen kuin siitä tulee lasten koira - vaikka toki heidän kanssaan on etenkin iltapäivisin.

On hyvä kuulla että muutkin on miettineet että tulikohan tehtyä virhe. Itse mietin myös kaikenlaisia jo kertaalleen mietittyjä käytännön asioita, mm. että päästäänköhän enää koskaan ulkomaille perheen kanssa sillä meillä ei ole koiralle juuri tukiverkkoa. Kun koiran ottamisesta päätettiin niin olin varma että voin etsiä koiralle "koirakummin" kunhan näen hieman vaivaa. Nyt sitten iski epäusko, että jos koira on noin kiinni minussa, voiko sitä mitenkään edes hoitoon viedä ilman että hoitajalle tulisi kohtuutonta ulinan kuuntelua jne. Toisaalta ymmärrän ajatusteni päättömyyden kun en ole vielä edes yrittänyt etsiä ketään. Tietenkin se että asun pienellä paikkakunnalla vaikuttaa myös, mutta luulisi että jossain olisi perhe joka ei ole valmis ottamaan omaa koiraa, mutta voisi ottaa pikkukoiran hoitoon silloin tällöin.



Vaikka olo onkin hetkittäin epätoivoinen, niin kuitenkin nyt illalla kun pikkukoira tuhisee unta suloisena nojaten hellyydenkipeänä jalkaani, niin kyllähän se on pakko sanoa että sydämessä jokin läikähtää.



ap

Joo komppaan täysin. Itse ottaisin mielelläni vaikka 10 "kamalaa" koiran pentua kuin yhtäkään haisevaa ja kiljuvaa kakaraa! jotenkin tuntuu että juuri tämän kaltaiset ihmiset on niitä joiden "omat pikku piltit" ei tee mitään pahaa ja sitten teininä samat kakarat tuolla kaupungill potkii ja ryöstää mummoja. Eli ehkä ihan hyvä että luovutte niistä koiristanne ja etsitte niille kodin missä koirille on aikaa, rakkautta ja rajoja!

Pentu nyt on alussa kiintynyt juuri sinuun (en tajua miksi, oletko sinä se joka pennun ruokkii?) Kyllä se siitä tasoittuu aikaa myöten. Suosittelen että laitat tyttäresi ruokkimaan koiraa, leikkimään vetoleikkiä (luo hyvän suhteen helpolla) ja kouluttamaan. Ihan mitä vaan temppuja, luoksetuloa, istumista, makaamaan menoa, tassun anto... Alkaa pitää tytärtäsi ykkösenä. Saapi koira arvoisensa omistajan.

Ja viimeinen vastailija lisää: oletko miettinyt miten käy kun koira tulee "mörköikään". Haukkuu, tekee protestipissejä, ei tottele mitään, karkailee, saattaa unohtaa opitut jutut... Meidän koiruli on juurikin siinä iässä (7-9 kk.) ja hermot paukkuu vaan ei mene. Koira on rakas kuin mikä, teki mitä teki. Mutta meidän koira onkin ollut rakas alusta asti... Teidän koira ei.

Itselleni kävi aivan sama juttu, ja pentu oli vielä minun. Ensimmäisen viikon muistaakseni itkin itseni uneen miettien, kuinka kamala ihminen voin olla, että ajattelen, kuinka en haluakaan pentua, vaikka se pitää minusta.



En viitsinyt tästä sanoa mitään muille perheenjäsenille, ja paha olo oli niin hirveä niiden ensimmäisten päivien aikana, että jouduin pidättelemään itkua joka kerta kun vein pentua ulos tai leikin sen kanssa. Mietin myös, että elämä ennen pentua oli paljon parempaa, lenkitin vanhaa koiraamme rauhassa ja kaikki oli tuttua.



Kas vain, tunne meni täysin ohi muutamassa viikossa, kun pentuun alkoi kiintyä. Siitä kasvoi maailman ihanin koira yksilö, joka tosin nukkui vähän aikaa sitten pois.



Nyt ollaan taas siinä tilanteessa, että ollaan ottamassa uutta koiraa. Ja tää morkkis pennun hankinnasta on tullut jo nyt, ennen pennun tuloa edes meille. Pelkään kovasti, että tän tunteen takia pennusta ja minusta tulee etäisiä sen saavuttua. Tai sitten sisimmässäni ajattelen koko ajan menehtynyttä koiraamme, ja vertailen muutosta siihen. Että entä jos uudesta pennusta tuleekin hirveä rasavilli tai se on vaikea tapaus? Uskon tämän kuitenkin menevän ohi viimeistään sitten, kun pentu saapuu.



Olen luonteeltani sellainen ihminen, että vastustan kaikenlaista muutosta aluksi kaikilla tavoilla, kunnes totun siihen ja asia alkaakin tuntua tosi hyvältä! Myös pääni sisällä tiedostamattani ja haluamattani. Ihan sama onko kyse muuttamisesta tai uuden vaatekappaleen ostosta, sama pätee myös koiranpentuihin. Toisaalta olen huomannut, että kun toi morkkis iskee, sen jälkeen se asia mistä se on tullut, alkaakin vaikuttaa äärimmäisen hyvältä.



Viestisi on jo muutaman kuukauden vanha, mutta tahdoin ehdottomasti jakaa oman kokemukseni, sillä viestiketju näytti olevan täynnä "olet sairas, anna pentu ehdottomasti parempaan kotiin!"-viestejä. Et todellakaan ole. Jotkin ihmiset vain reagoivat asioihin eri tavoilla, jopa oudoillakin. Ei ole mitään väärää aluksi tavallaan tuntea hylkiviä tunteita pentua kohtaan. Se on ihan normaalia oman mielen toimintaa suuriin muutoksiin. Ja etenkin vielä koiranpennun kanssa, kun arki yhtäkkiä muuttuukin kertarohmahduksella, enää ei ole rauhallisia yksinäisiä aamukahveja, ei hiljaista lemppari tv-ohjelman katseluaikaa, vaan pentu tuntuu hössöttävän joka paikassa. Pennun käytös muuttuu muutamassa viikossa, ja oma mieli sitäkin nopeammin.

Suorastaan vihasin sitä välillä, kun se oli ainakin 3 kuukautta pelkkää vaivaa, tavaroiden tuhoamista, tottelemattomuutta, pissailua sisälle jne.jne. Joskus tuntui, että olisin mieluummin töissä, kuin menisin kotiin "ärsyttävän" koiran luokse.



Vaan tulihan siitä koira. Kärsivällisyydellä ja opetuksella.



Rakastan tuota haukkua niin paljon. Se on antanut niin paljon. Se on myös saanut paljon. Me viihdytään yhdessä, enkä antaisi sitä ikinä pois : )

Meille tuli pentu 16-viikkoisena ja tuskin koskaan enää sen nuorempaa otan.

Toki kasvattaja täytyy tietää hyvin, että koira on saanut sosialistumista ym. riittävästi.

Mutta meidän koira on kyllä upea tapaus. Sisäsiisti, hampaat vaihtu pian, niin luottavainen, että ei mitään rajaa. EI ole käyttänyt hampaita ihmisiin koskaan ja on kyllä täysin meidän koira.

Että sitä vaan tulin kertomaan.

Oikeesti rauhottukaa ei kukaa oo kuollu

Voi, jos tuo on mielestäsi sietämätöntä niin odota vain... Viimeksi viime viikolla täällä koiralla oli vatsatauti, pitkän työpäivän jälkeen kun tulin kotiin niin oli sohvat ja sängyt oksennettu ja ripuloitu pilalle. 

[quote author="Vierailija" time="19.01.2012 klo 13:31"]Kyllä se siitä :) Meille kun tuli pentu vuosi sitten, oli alku tosi rankkaa. Ja haastetta piisaa edelleen, ei koira ole mikään lasiesine tai lelu jonka voi nostaa hyllylle kunnes taas seuraavan kerran leikkii. Koira on yksilö, joka toimii eläimen vaistoilla vaikka sinä kuvittelisit mitä. Se on normaalia, ja on myös normaalia että sinusta tuntuu tuollaiselta. Pennun kanssa elämä on kaikkea muuta kuin helppoa (tai no, ehkä on niitä tosi helppoja pentuja aivan kuten helppoja vauvojakin ;)) Kiintyminen koiraan tapahtuu pikkuhiljaa, ei hetkessä. Mitä enemmän opitte toisistanne, sitä vahvemmaksi siteenne muodostuu. Ota tavoitteeksi vaikka alkaa opettaa pennulle pikkuhiljaa temppuja ja hyödyllisiä taitoja. Tämä on kivaa yhteistä tekemistä, ja voit ottaa lapsen siihen mukaan myös. Lainatkaa kirjastosta koirakirjoja ja voisit jo katsella sopivaa pentukurssia johon voisitte mennä YHDESSÄ lapsen kanssa.


Koirasta on aivan mielettömästi iloa mutta huolta ja vaivaa myös. Me olemme oppineet itsestämme uusia piirteitä ja asioita koiran meille tulon myötä, ja vaikka välillä huonoimpina hetkinä on ajateltu että koira saa lähteä, kyllä se täällä edelleen on ja siitä on tullut todella rakas ja tärkeä. Siitä luopuminen olisi aivan kamalaa. Ehkä suurin kriisi oli siinä pikkupentuajassa se, että koiran toiminta on hallitsematonta (toki pikkuhiljaa kontakti kehittyy ja koulutus alkaa tuottaa tulosta) eikä sitä pysty hallitsemaan samalla tavalla kuin lasta. Koira ja sinä ette puhu samaa kieltä :) Koiralle ei voi järkeillä mitään puheella.


Ihmisen ja eläimen ystävyys on hienoimpia asioita maailmassa, koira on ollut teillä vasta hetken ja ensimmäinen vuosi voi olla aika kuluttava mutta usko vaan, vuoden kuluttua olet aivan erilaisilla ajatuksilla. Vaikeudet on tehty voitettavaksi, ja vikinä nyt on pentunne tapa kommunikoida. Kerroit, että tunnollisena ja vastuuntuntoisena ihmisenä olet miettinyt asiaa pitkään, ja se voi myös aiheuttaa tietynlaisen "epäonnistumisen fiiliksen". Eli ajatuksen siitä että "ei tämä nyt ole sitä mitä kuvittelin, koira ei ole sellainen kuin ajattelin". Pyh, nyt nuo ajatukset romukoppaan, koira kainaloon ja vaikka hetkeksi sohvalle köllimään! Missä päin asutte? Onko lähellä muita samanrotuisia/ikäisiä pentuja, esim. koiranne sisaruksia tai kasvattajanne tuttuja pentuja? Näistä voisitte saada leikkiseuraa pennulle ja päästä nauttimaan uusista asioista pennun kanssa.


Summa summarum, kyllä se siitä! Älä vaadi itseltäsi liikoja, älä ajattele tätä pentuvaihetta tai pentuun kiintymättömyyttä "peikkona". Vielä tulee se hetki kun katselet lasta ja koiraa olkkarin matolla köllimässä ja leikkimässä ja ajattelet "näinhän sen piti mennäkin, juuri tämän koiran pitikin tulla meidän perheeseen". Hyvää ja vauhdikasta kevättä teille!
[/quote]

Vahinko alapeukku, sori!

Koira ei tosiaan ole mikään pehmolelu vaan elävä olento jolla on tarpeet. Kyllä on koiranpentu väärässä paikassa jos jo muutamien viikkojen kuluttua alkaa ottaa hermoon. Se vaatii aikaa ja seuraa. Ja jatkuvaa ulosvientiä, aina ruuan jälkeen ja kun herää heti syliin ja ulos, rauhallisesti. Muistan kun meille on koiranpentuja tullut, olen ollut varuillani ja nostanut kymmeniä kertoja päivässä pihalle, silloin oppivat nopeasti myös sisäsiisteiksi. Mutta se vaatii aikaa ja siitä on vaivaa mutta jos rakastaa koiria se ei ole mitään!

En jaksanut ihan koko ketjua lukea, mutta kaikille koiraihmisille haluaisin antaa pienen muistutuksen:

Koira saattaa olla vain osa sinun elämääsi, mutta koiralle sinä olet sen koko elämä.

Minua tuo teksti kosketti ja yritän muistaa joka päivä kohdella omaa koiraani mahdollisimman hyvin. Ei riitä, että koira saa aamulla ja illalla kupillisen nappuloita nenän eteen ja pääsee kolmesti päivässä pissalle vaan yritetään tehdä koiriemme elämästä niillekin nautinnollista. Asetetaan rajat rakkaudella ja muistetaan hupsutella ja päästää välillä koirat vapaaksi luontoon nauttimaan sammalesta tassujen alla. 

// Sorry vähän offtopic

Sehän on kuin pieni vauva. Kyllä se siitä.

niin miksi se tuli teille vasta 10- viikkoisena? Luovutus alkaa 8 viikkoisena mutta monet antavat hakea jo 7 viikkoisena.



Kirjoituksesi perusteella olisi hyvä etsiä erittäin nopeasti pennulle uusi koti.

Tuollainen on ihan normaalia, mutta menee käytännössä aina ohi. Koiranpennut onneksi kasvavat ja aikuistuvat nopeasti ja pian on ohi tuommoiset yöherätykset ja muut ja sinulla on rauhallinen Ihmisen Paras Ystävä.



Ja sinunhan ei siis toki tarvitse nousta jos se pentu haluaa seuraasi yöllä tai liian aikaisin aamulla. Itse vaan poimin puoliunisena pennun sänkyyn tuollaisessa tilanteessa ja jatketaan yhdessä unia. Saa se sieltä poiskin mennä ja leikkiä itsekseen jos haluaa. Mutta vinkumiseen tms en reagoi enkä nouse hetkeäkään aiemmin kuin oli aikomus, jolloin pentu äkkiä oppii että ihan turha yrittää saada emäntää leikkimään vaikka klo 6. Pissatkin meillä tehdään alkuun paperille ettei tarvitse rampata ulkona koko ajan, kun pentu ei vielä kauaa pysty pidättämään.



Sen tyttären olisi kyllä parasta alkaa nähdä vaivaa sen eteen että koira kiintyy häneen jos pennusta on tarkoitus tulla hänen koiransa. Siis antaa pennulle ruoat, leikkiä sen kanssa, viedä sitä ulos, pitää sille seuraa.

niin miksi se tuli teille vasta 10- viikkoisena? Luovutus alkaa 8 viikkoisena mutta monet antavat hakea jo 7 viikkoisena. Kirjoituksesi perusteella olisi hyvä etsiä erittäin nopeasti pennulle uusi koti.

Varsinkin pienten rotujen kasvattajat, kuten itsekin, luovuttavat monetkin vähän myöhemmin vasta. Ei ole 12-viikkoisena vasta luovutuskaan kovin epätavallista.

Ja ei jumalauta jos ihan tavallisen uuden pennunomistajan "puppy bluesin" takia uusia koteja aletaan etsimään niin niistä pennuistahan palaisi ainakin puolet takaisin ensimmäisen kuukauden aikana. Ja kodeilta jäisi saamatta ihana koiraystävä, vain siksi ettei jaksanut pieniä elämänmuutokseen johtuvia ristiriitaisia tunteita, jotka siis yleensä menevät ohi hyvinkin nopeasti.