Otimme 3vkoa sitten koiranpennun. Nyt en ole enää varma olenko koiraihminen :(.

Pentuaika ei ole mitään herkkua.

Mutta keskity tyttären ja koiran suhteeseen. Eli mm anna tyttären ruokkia koira. Näin koira opii että sen kannattaa huomioida myös tytär.

Meillä oli vähän sama kun pentu toissakesänä tuli. Se ei noteerannut perheen 10v kuopusta mitenkään ja pojan mielipaha oli suuri. Poika yritti liikaa olla koiran kaveri ja tyrkytti seuraansa. Tilanne on korjaantunut kyllä ja koira tottelee& huomioi myös kuopuksen.

5

niin miksi se tuli teille vasta 10- viikkoisena? Luovutus alkaa 8 viikkoisena mutta monet antavat hakea jo 7 viikkoisena. Kirjoituksesi perusteella olisi hyvä etsiä erittäin nopeasti pennulle uusi koti.

Kukaan vastuuntuntoinen kasvattaja ei anna pentua 7-viikoisena

Itse vaan poimin puoliunisena pennun sänkyyn tuollaisessa tilanteessa ja jatketaan yhdessä unia.

Ei missään nimessä sänkyyn jos et halua että se pyrkii sinne koko loppuelämänsä. Voihan se olla söpöä ja ihanaa kun se on pentu, mutta isomman labradorin kanssa nukkuminen voi olla aika tukalaa ja epähygieenistäkin.

Ja aloittajalle: et kai kuvitellut että pentuaika kestää sen pari yötä ja sen jälkeen koira on tottelevainen aikuinen? Kuule, koira on pentu vielä pari vuotta, ja senkin jälkeen sitä pitää kouluttaa ja huomioida koko ajan. Koulutus aloitetaan nyt, esim. olemalla huomioimatta aamuvinkuja (paitsi tietysti jos on pissahätä) ja opettamalla koira muutenkin teidän rytmiin.

Lapsi mukaan kaikkeen touhuun koiran kanssa, jotta koira oppii että lapsi on myös laumassa ylempänä kuin se.

on vauvoja, kai sä sen tajusit?



Ne etsii ja hakee huomiota, ja aika usein tekee sitä vinkumalla.



Koitapa samaistua vähän siihen pennun asemaan.

Sillä oli vielä jonkun aikaa sitten emo ja sisarukset vierellä ja nyt pentu "heitettiin" ihan eri kuvioon ja se ihminen kehen pentu nyt on eniten kiintynyt alkaa ärsyyntymään pennusta.

Olisko kiva tuntea itsensä hyljätyksi?



Toinen vastaaja jo antoi hyvän vinkin, anna tyttösi ruokkia pentu, viedä ulos ja leikkiä. Ole itse vaikka alkuun myös paikalla ja sitten jäät vähitellen siitä kuviosta pois.



Jos tuntuu että pennusta huolehtiminen ja sen perustarpeisiin vastaaminen on sulle liikaa, niin ottaisin yhteyttä kasvattajaan, kertoisin tilanteen ja tiedustelisin mahdollista kaupan purkua. Kasvattaja saa pennulle varmaan nopeammin uuden, välittävän kodin.

Et ole tainnut hirveästi kuitenkaan harkita ja huomioida koirakasvatusseikkoja.



Koiranpennutkin kasvaa, nopeammin kuin ihmislapset.



Mitä jos sanoisin täällä että joo lapsenteko oli harkittu juttu mutta viikko syntymän jälkeen lapsi kiertoon kun se valvottaa, olisi ihan ok?

Arvasin sen, että ei siitä mitään tule, hyvä kun osavat itsensä huoltaa. Sekarotuinen oli vielä hirveän ruma. Maksoivat monta sataa siitä. Joku luonnehäiriöinen taisi olla, puri ja tuhosi paikkkoja monen satasen edestä. Onneksi saivat annettua sellaiseen perheeseen jotka osavat kasvattaa. Minusta pitäisi harkita tosi tarkkaan , jaksaako ja osaaako hoitaa.

7- viikon ikäisenä. Emä oli jo pentukopan jättänyt pari viikkoa aiemmin. Isoja ja vahvoja olivat ja kaikki on mennyt hyvin, tästä on aikaa jo 13 vuotta.

"Parempaan kotiin järkeville ihmisille" otsikolla taas kirjoitettiin kovia haukkuja tästä aloittajasta. Kohta kahdenkymmenen vuoden koirankasvattajakokemuksella sanoisin että kirjoittajan "tuomiot" ovat täysin perusteettomia. On nimittäin oikeasti yleinen tämmöinen puppy blues, ja se on nimenomaan ihmisen tunne-elämään muutoksen kautta liittyvä asia, eikä tosiaan kerro siitä ettei henkilö olisi miettinyt järjellään onko voimavaroja pentuun tai tajunnut että siitä on vaivaa. Usein näitä puppy blueseja saa juurikin semmoiset erittäin vastuuntuntoiset ja kunnolliset ihmiset jotka on miettineet tarkkaan pentuasian.



Toinen myytti on ettei muka pentua saisi ottaa sänkyyn jos ei halua sitä sinne loppuiäksi. Tämä ei kerta kaikkiaan pidä paikkaansa. On pelkästään humaania ottaa pieni juuri emästä ja sisaruksista vieroitettu "vauvakoira" petiin, ja näin vähän pehmentää sen yksinäisyyttä. On ihan helppo myöhemmin totuttaa se nukkumaan eri paikassa jos niin haluaa. Meillä on aina ollut kotiin jäävä pentu sängyssä mutta aikuiset koirat ei, hankalaahan se olisi 4-6 koiraa saada sinne minun ja miehen lisäksi mahtuamankaan ;)

Et ole tainnut hirveästi kuitenkaan harkita ja huomioida koirakasvatusseikkoja. Koiranpennutkin kasvaa, nopeammin kuin ihmislapset. Mitä jos sanoisin täällä että joo lapsenteko oli harkittu juttu mutta viikko syntymän jälkeen lapsi kiertoon kun se valvottaa, olisi ihan ok?

aika monesta oikeasti tuntuu väsyneenä tilapäisesti lapsenkin kanssa tuolta että voi kunpa ei olisi tullut hankittua koko lasta, että minusta ei taida olla tähän, en jaksa. Se ei tarkoita kuitenkaan huonoa äitiä eikä KUKAAN varmasti kannustaisi että tämän ihimsen kannattaisi vaan hylätä lapsi kun kerran tuntee väsymystä siihen. Eikä semmoista tarvitse näiden tunteiden takia koiranpennun uudelle omistajallekaan suositella.

Niin, olen tietenkin tässä pettynyt itseeni, en koiraan. Ymmärrän hyvin että pentu on vielä pieni ja tilanne on hänelle mullistava. Pentu on toiminut pitkälti niin kuin odotinkin. Olen vain nyt yllättynyt etten ole onnistunut löytämään tunnesidettä pentuun. Ei tätä hirveästi voi omaan lapseen verrata, mutta heti kun näin oman lapseni rakastuin tähän. Odotin edes jonkinlaista SUURTA tunnetta myös kun pentu tuli kotiin. Vaikka pentu on liikuttavan kiintynyt minun (usein tuntuu myös että ahdistavan kiintynyt), en kuitenkaan voi sanoa pennusta muuta kuin että se on minusta suloinen.



Varmasti harkitsimme koiran hankintaa tarkasti. Valitsimme käpiörodun jonka kasvattaja luovutti pennut aikaisintaan 10 viikkoisina. Pentu ei hauku mutta vikisee PALJON. Tyttäreni on aivan rakastunut pentuun ja onnensa kukkuloilla. Hän oli suurin syy miksi pennun otimmekin, tosin olen varautunut siihenkin että koiran hoito jää paljolti minulle ja tyttären lähtiessä opiskelemaan niin koira jää meille. Niin kuin joku epäilikin, niin luulen että olen liiankin vastuuntuntoinen. En todellakaan ole niitä ihmisiä jotka käy katsomassa pentuja ja nappaa samantien yhden mukaan vain koska se on niin söpö ja sen jälkeen vasta hankkii tarvikkeet jne.



ap

[quote author="Vierailija" time="19.01.2012 klo 13:57"]

me odotettiin pentua ihan intona koko perhe. Vihdoin ja viimein tuli kotiin, ja meidän sydämet suli kaikilla. Oli kaks vuotta meidän ihana rakas pusipusikultanennoutaja.

Ja sit syntyi vauva. Nyt en voi sietää tota haisevaa karvakasaa, aina tiellä ja aina likanen. Yhtä riesaa ulkoiluttaa sitä tuolla hangessa vaunujen kanssa. Isompia lapsia pitää koko ajan vahtia, ettei riehu koiran kanssa, eikä vauvaa ja lemmikkiä voi jättää silmistä hetkekskään. Juoksut ja hormonit ja aaargh, ei tähän perheeseen mahdu kahta PMS-oireista narttua.

Ollaan vitsailtu sen pois antamisesta, mutta ei vaan pysty. Jollain tapaa sitä vieläkin rakastaa, mutta on se vaan rasittava haiseva paskiainen.Mutta perheenjäsen kuitenkin. kestän mä miestäkin, vaikka sillä on samat puutteet ja tavat, ku koirallakin.

[/quote]SÄ OOT SAIRAS!!!

Hei!

Meillä oli ensin perhekoirana kultainennoutajatyttö. Oli villi hänkin aluksi, sitten myöhemmin ns. 'ylirauhallinen' yksilö. Oman tiensä kulkija ei halunnut kävellä narussa ym. Mutta kiltti kuin mikä muuten.

Lapset olivat silloin vielä kotona ja mies. Koiralla oli siis ulkoiluttajai. Mutta itse olin päävastuussa koirasta.

Mutta kyllähän koiranpennun kasvattaminen vaatii aika lailla ihmiseltä ja joko koiran elämän ajan , sitova yms.. Pentu tekee tarpeitaan vähän minne sattuu aluksi ja million sattuu. Hänellä ei myöskään ole oikeaa rytmiä, yö ja päivä vielä vähään aikaan.

Vaatii pitkämielisyyttä ja aikaa ja kuluttaa välillä hermoja.

Mutta itse kyllä vein koiraa öisinkin ulos tarpeilleen ja kannoin muutenkin vähän väliä ulos, että oppisi sisä siistiksi mahdollisimman pian ja junnolla. Meni kuitenkin siinä puoli vuotta, kun oli talvipentu.

mutta oppi, niin että sen kjälken sisälle ei mitään tehnyt , paitsi jos oli ripuli, eikä ollut ketään kotona tunteihin.

Lapsethan eivät koskaan voi ollakaan päävastuuss koirasta, eikä heidän varaansa voi koiraa ottaa!

Tämä oli meillä ihanan lemmmikkinä 12,5 vuotta , jolloin kuoli syöpään.

Mutta sitten toinen juttu. Olen nyt jo iäkkäämpi ja otin yksin ollessani sekarotuisen, keskikokoisen koiran. Hän onkin ollut paljon haastavampi tapaus. On niin villi kaveri! Sitten, kun asun yksin nyt ja vielä jonkin aikaa työelämää jäljellä, niin hänenkanssaan on tullut ajatus , että taisi olla nyt virhe arvio, eli ei olisi pitänyt ottaa.

Sitkeydellä ja sillä , että otin yhden tytön päivällä viemään hanta ulos on tämäkin koira hyvää vauhtia tulossa ns. 'kunnon koirakansalaiseksi'. Vauhtia tosin riittää. Mutta rakkaudella ja sitoutumisella saa hyvän koiran itselleen rodusta, kuin rodusta . Olen sitä mieltä. Hermoja on kysynyt välillä!

Vielä teidän ei kannata luovuttaa. Mutta toki, jos tuntuu, että koira vaan ei nyt kuulu teidän elämäänne ja perheeseenne tässä vaiheessa, niin mahdollisimman pienenä on on sitten hyvä antaa pois.

yt: koiraihminen