Mitä kertoo lapsesta tai äidistä, jos lapsella EI OLE UNILELUA?

oli 3 vuotta kotihoidettuna eikä sillä ollut koskaan unilelua.



Toisaalta luin jostain että äidin korvike voi myös olla vaikka sana. Mun lapsi esim. hoki yhdessä vaiheessa usein itsekseen että äiti äiti äiti äityli :). Olisko se ollut sitten sen "unilelun" korvike.

(en nyt muista nimeä, työasioista juteltiin), lapsen unilelu toimii nimenomaan "äidin korvikkeena". JOs esim. teinillä on edelleen huone täynnä pehmoleluja ja nukkuukiin niiden/ jonkun tietyn kanssa, on äiti-lapsi-suhteessa tod.näk. jotain häikkää. Tässä ykisenkertaisesti ja ehkä vähän kärjistetysti.



Itselläni on kaksi lasta, joista toisalla on 3 eri unilelua joita vaihtelee eikä ole katastrofi jos unilelua ei jostain syystä ole saatavilla. Toisella lapsella taas on yksi tietty ja hänelle tulee ehkä henkilökohtainen maailmanloppu jos unilelu on jossain hukassa..

Monesti sanotaan, että lapsi tarttee unilelun tai edes jonkin harson, rätin tai vastaavan.

Missä näin on sanottu?

Meillä kolme poikaa, joista ainoastaan yksi olllut oikea unilelujen keräilijä. Nukkui pehmolelujensa keskellä ja äidin yöpaita oli riepuna. Vanhin ja nuorin eivät ole erityisemmin innostuneet unileluista.



En usko, että unilelulla voi mitata lapsen tunne-elämää. Itse tykkäsin myös lapsena pitää useita pehmoleluja nukkuessani.

toiset lapset tarvitsevat nukahtamiseen tavaran, jonka assosioivat rauhoittumiseen ja nukahtamiseen. Toiset eivät tällaista tarvitse. Toiset haluavat aina yhden ja saman, toisille kelpaa mikä vaan. Joillekin kelpaa vain vanha haiseva nalle, jos sen pesee on unet pilalla kun tuttu ja turvallinen haju puuttuu. Kukin tavallaan, lapsen turvallisuudenkokemuksesta unilelu ei kerro mitään.



äiti, jonka lapsi tänä aamuna antoi neljä vuotta käyttämänsä unilelun pikkusiskolle todeten sen vievän sängyssä liikaa tilaa. Lelu on siis ollut aina mukana, mutta nyt siitä luovutaan koska se on iso! Eikä kuulemma aio ottaa muuta lelua tilalle.

Onkohan mulla ja 10-vuotiaalla pojalla joku kiintymysongelma tai läheisyyden puutetta? Nyt on kuukauden verran halunnut angry birds pehmon viereensä.

Muutenkin leikkivät kavereiden kanssa niillä. Sairastako?

Näinhän se on:

Unilelu on siirtymäobjekti

toiset lapset tarvitsevat nukahtamiseen tavaran, jonka assosioivat rauhoittumiseen ja nukahtamiseen. Toiset eivät tällaista tarvitse. Toiset haluavat aina yhden ja saman, toisille kelpaa mikä vaan. Joillekin kelpaa vain vanha haiseva nalle, jos sen pesee on unet pilalla kun tuttu ja turvallinen haju puuttuu. Kukin tavallaan, lapsen turvallisuudenkokemuksesta unilelu ei kerro mitään.

Meillä esikoiselle unilelu oli aikansa tärkeä (vaikka olikin kotihoidossa ja sai/saa halutessaan aina nukkua vieressämme). Yksi, tietty unilelu, mikä tahansa ei kelvannut. Vajaa 4-vuotiaana unilelun merkitys hiipui, nykyään vanha lelu katselee hyllyltä.

Kuopus ei ole kaivannut unilelua (eikä liioin tuttia). Kotihoidossa, saa nukkua vieressäni, käytännössä 8 kk ikäisestä nukkunut omassa sängyssään (nukkumaan mennessään heittää pois pinnikseen laitetut unilelut).

että lapset, joilla on hyvä itsetunto, jotka luottavat aikuiseen/aikuisiin ja siihen, että heidän tarpeensa tyydytetään, eivät kiinny unileluun. Esim. unikoulun seurauksena lapsi voi kiintyä unileluun, jotta olisi jotain turvaa tässä maailmassa. En tarkoita tuomita unikoulua tms. mutta näin luin jostain.

että lapset, joilla on hyvä itsetunto, jotka luottavat aikuiseen/aikuisiin ja siihen, että heidän tarpeensa tyydytetään, eivät kiinny unileluun. Esim. unikoulun seurauksena lapsi voi kiintyä unileluun, jotta olisi jotain turvaa tässä maailmassa. En tarkoita tuomita unikoulua tms. mutta näin luin jostain.

Niin silläkö on huono itsetunto?

Toisin kuin kuvitellaan, yksin nukkuminen ei lisää lapsen itsenäisyyttä. Yksin nukkuva kyllä oppii tuudittamaan itsensä uneen ilman aikuisen apua, mutta vauvasta asti äitinsä kanssa nukkuneet lapset ovat taaperoina omatoimisempia ja sosiaalisesti itsenäisempiä.

ei pidä paikkaansa meidän lapsen kohdalla. Ja onko siis sinusta vieressä nukuttamisen pointti se, että saataisiin lapsi itsenäisemmäksi, omatoimisemmaksi ja sosiaalisemmaksi? Eihän sellainen ole lapsilähtöistä ollenkaan.

Nykyään normaalina pidetty lapsen kiintyminen unileluun voi olla merkki lapsen turvallisuudenkaipuusta. Mihin lapsi, jonka elämässä ei tapahdu suuria muutoksia tai joka nukkuu äitinsä vieressä, tarvitsisi unilelua?

Ylitulkintaa. Meidän 3-vuotias on nukkunut vauvasta asti vanhempien välissä, ja kyllä hänellä ainakin on unilelu. Tai oikeastaan rakkain pehmolelu, joka otetaan myös sänkyyn mukaan. Voihan sillä olla muitakin funktioita, esim. hoivaamisen opettelu.

Eka nukkui vuoden ikäisestä "sivuvaunussa", parivuotiaasta lastensängyssä vanhempien sängyssä kiinni. Tulee nykyäänkin melkein joka yö meidän viereen, on 4v. Nukkuu edelleen samassa huoneessä vanhempien ja veljen kanssa. Hänellä unilelu, joka on todella tärkeä. Ottaa viereen joka ilta. Vieläkin kun tulee kotiin, hakee joskus tämän pehmon ja ottaa syliin.



Kakkonen nukkui vauvasta asti aina yksin, yritin ottaa joskus viereen, mutta ei vaan tykännyt nukkua niin. Sänky ei mahtunut meidän huoneeseen, niin nukkui yksin viereisessä huoneessa niin, että toinen vanhemmista siirtyi yöllä patjalle lattialle hänen viereensä, kun eka kertaa heräsi ja tarvitsi maitoa. Hänellä ei ollut koskaan unilelua, vaikka yritin erilaisia tarjota. Tuttikaan ei kelvannut ikinä. Nyt kun on 3v. löysi yhtäkkiä tietyn nallen, jonka ottaa joskus sänkyynsä mukaan. Ei tarvi mukaan reissulle, eikä tule hätää, jos sitä ei illalla löydy.



Kolmonen on parikuisesta asti tykännyt rätistä, konttaa joskus päivälläkin rätin luokse ja haistelee. Haluaa sen myös illalla sänkyynsä. Myös sillon halusi puristella rättiä kun nukutettiin syliin (vuoden ikäiseksi), ja samoin nykyään kun nukahtaa itsekseen.



Aika samanlainen äiti luulisin kaikille olleeni, kolmosella ehkä lellikkiasema. Kaikki ovat kodihoidossa, eivät ole koskaan olleet kodin ulkopuolella muutamaa tuntia pidempään. Lapset ne vaan on erilaisia.

Vauva joka saa turvaa rätistä kun se on naamalla.

että lapset, joilla on hyvä itsetunto, jotka luottavat aikuiseen/aikuisiin ja siihen, että heidän tarpeensa tyydytetään, eivät kiinny unileluun. Esim. unikoulun seurauksena lapsi voi kiintyä unileluun, jotta olisi jotain turvaa tässä maailmassa. En tarkoita tuomita unikoulua tms. mutta näin luin jostain.

Niin silläkö on huono itsetunto?

Ihan pienestä pitäen halusi unilelurätin naamalleen nukahtaessaan. t. 28

Lapsivoi saada tarvitsemansa turvan, lämmön ja läheisyyden vaikkapa vanhemmiltaan jolloin ei tarvitse mitään korvaavia turvaleluja.

Lapsivoi saada tarvitsemansa turvan, lämmön ja läheisyyden vaikkapa vanhemmiltaan jolloin ei tarvitse mitään korvaavia turvaleluja.

Jotkuhan hehkuttaa sen nimeen. Kertooko sekin jostain läheisyyden puutteesta jos lapsi nukahtaa johonkin pussiin?

Lapsivoi saada tarvitsemansa turvan, lämmön ja läheisyyden vaikkapa vanhemmiltaan jolloin ei tarvitse mitään korvaavia turvaleluja.

Ei äiti voi lasta kokoajan pitää lähellään. Sen takia vauvatkin kapaloidaan että niillä on turvallisempi olo.

Esikoinen (poika, nyt 8 v.) nukutettiin vauvana syliin ja nukkui yönsä omassa pinniksessään, joka oli kiinni äidin vuoteessa. Hän ei ole koskaan pahemmin piitannut unileluista, vaikka sellaisia on toki ollut tarjolla. Vasta noin 3-4 -vuotiaana päätti, että yksi pehmoista saa kunnian ruveta nukkumaan hänen sängyssään. Siinä päätöksessä on pysytty, mutta ei maailma kaadu, jos lelu ei ihan joka yö vieressä olisikaan.



Pikkukakkonen (tyttö) nukkui perhepedissä ekat 8 kk ja sen jälkeen pinniksessä ihan äidin sängyn vieressä parivuotiaaksi. Jo vauvasta asti hänellä on ollut yksi unilelu, joka on ihan ylitse muiden. Se kulkee käytännössä kainalossa koko ajan ja joka paikkaan, ei vain öisin. Käytännössä tuo pieni pehmoeläin on perheemme viides jäsen, jolla on nimi ja jopa "lempiruoatkin". Kerran unikaveri unohtui viikonlopuksi tarhaan. Voi sitä sydäntäsärkevän itkun ja parkumisen määrää...



Ja ihan takuulla kummallekin on annettu yllin kyllin hellyyttä ja hoidettu yhtä lailla parhaan kykymme mukaan.

Lapsivoi saada tarvitsemansa turvan, lämmön ja läheisyyden vaikkapa vanhemmiltaan jolloin ei tarvitse mitään korvaavia turvaleluja.

Vielä muutama vuosi sitten muistan, että oltiin sitä mieltä, että siirtymäobjekti on hyvä. Että lapsella on mielikuvitusta, kun osaa kiintyä turvallisesti siirtymäobjektiinsa.

Huoh. Meillä on se lapsi, joka mun henkilökohtaisen mielipiteen mukaan saanut ehkä vähän vähemmän vauvana vieressäpitoa ja hellyyttä (perhettä kohdanneitten sairauksien ja muiden ongelmien takia), vähemmän kiintynyt unileluunsa. Kun taas lapsi, jolla oli vanhempien kaikki aika ja hellyys käytössään, on ollut kiintyneempi unileluunsa. Seitsemän eka vuotta meni yhdellä lelulla, kun se hajosi, nosti hyllylle ja otti toisen, joka on suurinpiirtein yhtä tärkeä, kun tuo ensimmäinen.