Miksi isäni vaan puhuu ja puhuu ja PUHUU?! Mitä tehdä?

Isäni on aina ollut hyvä seuramies ja kova puhumaan ja keskustelemaan.



Mutta nyt, viime vuosina, tuntuu, että hänen puhumisensa on jo ihan pakonomaista. Hän ei kuuntelisi ketään muuta. Ja jos vaikka kaksi ihmistä keskustelee keittiössä ja hän tulee siihen kesken kaiken, niin hän alkaa vaan kovaäänisesti puhumaan muiden päälle. Häntä pitää kuunnella, ei muita!



Kaikkien muiden mielipiteet hän mollaa. Oli kyse mistä tahansa, hänen pitää aina ottaa päinvastainen kanta ja kumota toisten perustelut ja jutut vaan sellaisella äääh, toi on ihan tyhmää-tyyppisillä kommenteilla.



Usein hänellä tosin on ihan järkevääkin sanottavaa ja hyvin perusteltu. Mutta, kun se loppuu, niin hän alkaa höpistä ihan älyttömiä. Ihan puuta heinää! Kuten tänään, kun olin vanhemmilla käymässä, hän totesi "Arvaa, miksi äidin pitäisi vaihtaa toiseksi nimeksi xxx?" Joku ihan ihme sana. Totesin vaan, että oikeasti ei kiinnosta. Sitä ennen hän piti tunnin esitelmän lukemastaan kirjasta. Ja sitten seurasi puolen tunnin hölöhölöä, ihan jotain typerää, joka oli kai olevinaan hauskaa.



Äidin kanssa keskustelusta ei tule mitään, jos isä on kotona. Vaikka yrittäisimme keskustella, niin isä vähintään kiljuu telkkarin äärestä huomiota. "Tulkaa nyt katsomaan, täällä panda istuu tuolilla!" Tms. ihan älytöntä.



Tunnen olevani kamala, kun hermostun isään. Mutta miten hänet saisi ymmärtämään, ettei voi koko ajan olla huomion keskipiste? Ja että joskus voi olla hiljaakin, jos ei ole enää järkevää sanottavaa!