Mä olen todella kiitollinen sekä anopille että omille vanhemmilleni.

Ihan noin hienosti meillä ei toimi, mutta olen kiitollinen siitä, että sekä appivanhemmat että omat vanhempani ovat olleet suunnattoman kiinnostuneita lapsistamme ja ovat aina halunneet viettää heidän kanssaan aikaa, soitelleet kuulumisia ja pyytäneet meitä kylään.



Apen kuoltua anoppi on myös pyydellyt vanhinta yökylään mutta se on viime aikoina loppunut, mikä on sääli sinällään lapsen kannalta. Hän pitää anopista kovasti ja rakasti näitä yökyläilyjä. Meille taas yökyläilyt olivat vain kiva ylläri lapselle, meillä on edelleen kaksi muuta lasta, joten mitään suurta helpotusta arkeen se ei tuonut eikä tarvinnutkaan tuoda. Pääasia siis oli, että sekä lapsi että anoppi viihtyivät.

Edelleen anoppi on reipas eläkeläinen, joka viettää paljon aikaa muidenkin lastenlastensa kanssa sekä omien harrastustensa parissa ja siinä varmaan on syy, miksi näitä yökyläilyjä ei enää ehditä tekemään.



Omat vanhempani auttavat aina, kun pyydän. Itseäni vähän harmittaa, että eivät varsinaisesti tarjoa apuaan kuin joskus teoreettisesti tyyliin voidaanhan me sitten auttaa. Mutta aina kun olen asiaa varovaisesti tiedustellut, ovat ihan innoissaan tulossa hoitokeikalle. Kovin usein en apua tarvitse, joten en kuormita ketään ja isovanhemmat saavat viettää ihan rauhaista elämää suurimman osan ajasta. Kyläilemme koko perheen voimin kaksi kertaa kuussa, hoitoapua tarvitsen ehkä 4 kertaa vuodessa joitakin tunteja. Erityisesti anoppia autamme pihahommissa silloin tällöin mutta ei kovin usein. Miehen sisko auttaa enemmän, mutta hän tarvitseekin anopin apua ihan viikottain.



Olen kiitollinen, että vanhempamme haluavat olla osa lastemme elämää, ja kyläillessä ei tarvitse tuskastella sitä, että välttelisivät lapsia tai eivät pitäisi lapsistamme. Ihanaa plussaa on se, että tarpeen tullen voimme pyytää myös apua.