Lue keskustelun säännöt.
Olenko epänormaali (rakkaudesta lapseen)?! (ov)
07.01.2012 |
Minulla on pian 2 vuotta täyttävä poika. Saimme hänet 4 vuoden yrityksen jälkeen lapsettomuushoitojen avulla.
Miehen kanssa parisuhde alkoi alkoi rakoilla rankkojen lapsettomuusvuosien ja lapsen ensimmäisen ikävuoden aikana (koliikkia ja allergioita). Nyt yritämme kovasti saada suhdetta kuntoon, mutta olen alkanut epäillä sen onnistumista.
Tuntuu, että minulta ei riitä enää rakkautta miehelle, sillä rakastan lastani aivan valtavasti. Se rakkaus tuntuu riittävän. En tunnu kaipaavan "seksuaalista" rakkautta (ja seksiä meillä onkin miehen kanssa tosi vähän), joten lapsen rakkaus riittää minulle.
Ajattelen lastani jatkuvasti, kun en ole hänen luonaan (on jo päivähoidossa). Illalla mentyään nukkumaan kaipaan hänen viereensä (nukumme perhepedissä). Aamulla ihaninta on herätä vieressään. Olen hänestä niin tavattoman kiitollinen!
Onko tällainen rakkaus normaalia, vai mitä hittoa?! parisuhteemme on asia erikseen, mutta tuntevatko muut äidit niin valtavaa, jatkuvaa rakkautta lasta kohtaan, kuin minä? En tiennyt tällaista olevankaan!
Kommentit (8)
ymmärrän kyllä tuntee, minäkin rakastan lapsiani (3kpl) niin palavasti, että eihän sitä pysty edes selittämään. Mutta se kannattaa muistaa, että lapsesi on nyt sellaisessa iässä, että hän on siinä koko ajan ja lapsesi riittää sinulle ainoaksi rakkaudeksi. MUTTA entäs kun hän kasvaa? Jo yli 3 vuotias ei enää kaipaa niin kauheasti äidin läheisyyttä ja eskari-ikäinen huotelee jo kavereilla menemään. Koululainen on oikeasti aika itsenäinen ja viimeistään lapsen teini-iässä sinä olet todella yksinäinen jos ripustaudut lapseesi. Minusta lapsesi ei voi olla ainoa rakkauden tuoja elämässäsi. Vaikka parisuhdetta ei olisikaan, niin ystäviä pitää olla. Sillä muuten jäät totaalisen yksin kun lapsesi kasvaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On minustkin kiva pötköttää illalla hetki lasteni vieressä, kun peittelen heidät, mutta kyllä mä mielelläni vietän sitten omaa aikaa tai aikaa miehen kanssa. En todellakaan kaipaa sitten enää heidän viereen nukkumaan :D
Enkä ajattele lapsiani taukoamatta, töissä teen töitä ja mietin työjuttuja, sitten illalla kotona taas puuhataan yhdessä. En siis mieti päivän aikana, miten lapset pärjää hoidossa/kotona. Mulla on myös omia harrastuksia, tapaan ystäviä jne. ja mielelläni juttelen muustakin kuin lapsista.
Jotenkin tuo sun liiallinen omistautuminen voi olla lapsellekin lopulta taakka. Sinuna koittaisin työstää sitä nyt ihan oikeasti. Jossain menee raja, et voi elää vain lapsellesi, sun pitää olla olemassa ihan itsenäsikin. Lapsesi on sinulla vain lainassa, sun pitäisi elää ihan onnellista ja tyydyttävää elämää vuosikymmeniä sen jälkeenkin, kun lapsi on lähtenyt omilleen.
numero 4 on oikeassa, että liiasta omistautumisesta voi tulla myös taakka lapselle... mutta sanoisin, että parempi omistautua nyt kun lapsi on 2-v, jolloin symbioosi on vielä aika luonnollinen asia ja lapsikin sitä kaipaa. Kauheampaa on tapaukset, joissa äiti on kadottanut pikkulapsiajan omissa menoissaan, alkaa katua sitä siinä vaiheessa kun lasten tulisi jo itsenäistyä ja sitten mamma alkaakin omistautua parikymppisille lapsilleen (näitäkin on!). Mutta pikkuhiljaa vaan pitää tosiaan oppia antamaan lapselle sitä omaakin tilaa hengittää ja itselle myös
Koska tiedostan tilanteen, olen tietoisesti koittanutkin välttää ripustautumasta lapseen. Esim. ohjaan isänsä luo vaikka haluaisi ripustautua minuun, hän on hoidossa mummoilla ja lisäksi vieläpä päivähoidossa itsekkäistä syistä (urakehitykseni vuoksi).
Tässä oli sellaista, joka herätti ajatuksia miksi saada parisuhde vielä kuntoon.
MUTTA entäs kun hän kasvaa? Jo yli 3 vuotias ei enää kaipaa niin kauheasti äidin läheisyyttä ja eskari-ikäinen huotelee jo kavereilla menemään. Koululainen on oikeasti aika itsenäinen ja viimeistään lapsen teini-iässä sinä olet todella yksinäinen jos ripustaudut lapseesi. Minusta lapsesi ei voi olla ainoa rakkauden tuoja elämässäsi. Vaikka parisuhdetta ei olisikaan, niin ystäviä pitää olla. Sillä muuten jäät totaalisen yksin kun lapsesi kasvaa...
Ystäviä minulla on, mutta kai paras parisuhde olisi lapsenkin kannalta hänen isänsä kanssa.
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vauvaikä ja pari vuotta?
Antakaa nyt aikanne lapsillenne jos vähänkään olette täyspäisiä vanhempia.
Ehditte töitä tekemään myöhemminkin.
Ihan hirveää, että kaksivuotias ei pääse viereen!
Miksi äidin tai isän pitää päästä toistensa viereen ja lapsi hylätään?!
Miksi aikuisten pitäisi nukkua vierekkäin?
Lapsi hylätään yksin.
Töihin on ollut pakko mennä kun lapset on olleet 1,5v. mutta lyhennettyä työpäivää olen luonnollisesti tehnyt :)
Viereen on aina saanut tulla, omat huoneet ja sängyt on toki ollut. Kuopus nukkui 1v. iästä omassa sängyssään, siihen asti koko vauvavuoden perhepedissä. Esikoinen nautti perhepedistä 2,5v. vuotiaaksi ja senkin jälkeen tuli noin 3,5v. ikään asti lähes joka yö jossain vaiheessa viereen... Kuopus on halunnut vähemmän, mutta pääsääntöisesti on aina saanut tulla kun on halunnut. Nyt ei enää oteta, passitetaan meidän makkarin sohvalle yöaikaan liikenteessä olevat lapset.
Mutta minä en ole kaivannut iltaisin lasten viereen, vaan puolisoni viereen ;) Se ero tässä ap:n kanssa on. Ja en ole elänyt ja hengittänyt vain lapsilleni, olen olemassa omana persoonana.
Joku tuossa ap:ta varoitteli siitä, että lapset on lyhyen aikaa riippuvaisia... Kyllä allekirjoitan. Meillä tokaluokkalainen on lähes koko vapaa-aikansa joko harrastuksissa tai sitten kavereiden kanssa (meillä tai heillä tai ulkona). Kyllä aika mamman kanssa kahden on aika minimissä, kaverit vie voiton. Ja sama on 5-vuotiaankin kanssa, kyllä kovasti pitäisi koko ajan olla kaverilla tai kaveri meillä. Toki itse olen läsnä, mutta ei se äiti ole niin kivaa seuraa kuin saman ikäinen.
t. 4
Vauvaikä ja pari vuotta?
Antakaa nyt aikanne lapsillenne jos vähänkään olette täyspäisiä vanhempia.
Ehditte töitä tekemään myöhemminkin.
Ihan hirveää, että kaksivuotias ei pääse viereen!
Miksi äidin tai isän pitää päästä toistensa viereen ja lapsi hylätään?!
Miksi aikuisten pitäisi nukkua vierekkäin?
Lapsi hylätään yksin.
ymmärrän sua ehkä, nimenomaan tuon valtavan rakkauden lapseen. Mitä tulee parisuhteeseen, meilläkin se on tavallaan "taka-alalla", kaksi pientä lasta. Mutta silti sekin rakkaus on, ei se mihinkään ole kadonnut, mutta molempien rakkaus lapsiin on vaan tällä hetkellä etusijalla. Enkä osaa kuvitella, että jaksaisin olla hyvä äiti ilman mieheni tukea, eli koen kuitenkin, että tarvitsen myös häntä... Parisuhde on se suhde, missä voi itse "saada" jotain mitä tarvitsee, koska lapsille vanhempi on aina se "antava" osapuoli. ELi ehkä miehesi on kuitenkin sinulle nytkin arvokas, vaikkei seksuaalinen puoli olekaan juuri nyt pinnalla. Ja voi olla että sunkin tunteet pikkuhiljaa tasaantuu vähän, palaat taas naiseksi, joka voi olla muutakin kuin äiti...näin normaalisti käy, kun lapselle alkaa muodostua myös omia juttuja, tulee omia kavereita ja kyläilyjä ja pihaleikkejä ja harrastuksia, joissa äiti ei enää ole osallinen, eikä kuulukaan olla...