Kuuluuko tämä vanhemmuuteen, vai oonko pimahtanut?

niin olo tuntuu turvallisemmata.

ite pelkään lasten puolesta kauheasti ja myös miehen. Nyt kun uutisoitiin rattijuopon yliajamasta tyttösestä, niin ihan sattui sydämeen ja pelottaa päästää omia lapsia ulos kaikkien armoille. Muutenki pelottaa sairaudet ja onnettomuudet ja pedofiilit sun muut. Ahdistavaa. Mutta elän sen pelon kanssa, enkä rajoita lasten elämää, varoittelen vaan maltillisesti ja puhutaan paljon kaikesta. Myös uutisista, kun kerta vanhimmat osaavat lukeakin.

mutta pelon kohteena oma mieheni, kun lapsia ei ole... Uskaltaakohan tässä edes tehdä lapsia, olisin varmaan ihan hullu kontrollifriikki enkä uskaltaisi antaa leikkiä pihalla yksin :( Jännä kyllä, en tunne mitään huolta esim. vanhemmistani tai sisaruksistani tai mieheni lapsista, vaikka heitä näenkin harvoin enkä edes ole yhteydessä läheskään joka päivä. Sen sijaan jos en miehestä kuule päivään, olen ihan paniikissa.

Itselläni on samaa taipumusta, ja kun sen yhdistää hyvään mielikuvitukseen, pystyn erittäin elävästi sieluni silmin näkemäänkin niitä onnettomuuksia, joita lapsilleni voi tapahtua. Kauheintahan tässä on nimenomaan se, etten tosiaankaan kehittele pelkojani mistään, eivätkä ne ole edes epätodennäköisiä, vaan pelkään juuri sellaisia asioita, joita voi tapahtua ja tapahtuukin.



Mun lapset ovat nyt 2v ja 6v, lisäksi parin kuukauden päästä syntyy kolmas, ja itse olen huomannut, että pelot ovat esikoiseni kohdalla kasvaneet toistaiseksi koko ajan. Luulen, että se liittyy siihen, että hän kasvaa ja alkaa olla jo iso, niin minun kuin muidenkin mielestä. Muut tosin näkevät vain sen ison lapsen, minä taas näen myös sen pikkulapsen, joka kiukkuaa iltaisin väsymystään, ei uskalla vastata edes vieraan ihmisen tervehdykseen (miten uskaltaisi pyytää apua, jos tarvitsisi?) ja saa raivarin, kun joku juttu ei onnistukaan niinkuin pitäisi. Minua vaan hirvittää, että ensi syksynä minun pitäisi päästää hänet kouluun (yksin koulutielle, vaikka ei olekaan pitkä matka eikä matkalla ole esim. vilkkaiden autoteiden ylitystä, pelottaa silti - entä jos joku lastaan kiireessä päiväkotiin tuova bisnesvanhempi jyrää autollaan aamusella lapseni yli, päiväkoti kun sijaitsee ihan koulua vastapäätä? Tai joku mopollaan päristelevä teini ajaa hänen ylitseen?). Esikoiseni vielä odottaa koululaisuuden tuomaa "vapautta" kieli pitkällä, vaikka en mielestäni olekaan mitenkään sitonut tai rajoittanut yli tarpeen hänen olemistaan ja elämistään tähän asti - mutta olen kieltänyt häntä lähtemästä puistoon tai kauppaan yksin tai kavereiden kanssa ilman valvovaa aikuista, ja kun naapurustossa löytyy 4-vuotiaitakin, jotka saavat tällaisia juttuja jo tehdä, niin mun esikoiseni odottaa, että koululaisuus tuo ne samat vapaudet hänellekin. Miten tuon ikäiselle voi selittää, että kaverit saavat mennä, koska kavereilla on piittaamattomampia vanhempia kuin hänellä?



Pienemmät ovat vielä aika kiinni minussa, jopa tuo kohta 3-vuotias on edelleen sellainen ettei todellakaan lähde sinkoilemaan turhan kauaksi äidistä, ja nuorinhan nyt varsinkin on minussa kiinni, joten heidän kohdallaan pelkoja ei niinkään ole, vielä. Mutta hekin kasvavat...

Minulla on kolme ihanaa lasta ja ihana mies. Vanhinkin lapsistani on vielä ihan pieni ja kaikki siis tässä vielä ihanlähellä. Lasten myötä olen alkanut pelkäämään, että minulle itselleni, miehelleni tai lapsilleni tapahtuisi jotakin. Kaikki lähti oikeastaan liikkeelle Tuusulan kouluammuskeluista, oli Sellon ammuskelija, Norjan tapahtumat, rattijuoppo ym. Olen alkanut miettiä tosi paljon missä on turvallista kulkea ja mielessä käy esim. kauppakeskuksiin mennessä, että onkohan siellä joku hullu ampuja.



Huomaan pohtivani sitä miten saisin lapset turvaan(ovat kaikki pieniä. Tänään huomasin miettiväni mitä voisin tehdä, jos joku rattijuoppo ajaisi jalkakaytävällä, jossa kävelisin lasten kanssa.



En tiedä onko tämä normaalia, mutta niin luulen. Ajatukset ovat koko ajan kuitenkin mukana. Nuo ampumiset yms. ovat tehneet minusta epäilevämmän. Onkohan tosiaankin kaikki tällaisia huokehtijoita.

Varsinkin nuo ammuskelujutut ovat saaneet mielikuvituksen usein laukkaamaan. Yöunet on menny monen monta kertaa pelkojen takia.



Nykyään yritän jopa rajoittaa uutisten lukua oman mielenrauhani takia. Luen siis otsikot ja jutun noin pääpiirteissään, mutta en sen tarkemmin halua syventyä kun tiedän miten paljon ne koskettaa.