Onko täällä SI-häiriöisten lasten vanhempia?

Si perehtyneitä ja kouluttauneita on suomessa hyvin vähän suhteessa toimintaterapeutteihin.

Jonot SI on pitkiä.

Ja totta on se, että keltot sun muut eivät tajua Si juttuja tai eivät halua ymmärtää niitä-

Samoin on edelleen jopa lääkäreiden (joidenkin) kanssa.

Toimintaterapeutti ei tee diagnooseja- lääkäri tekee.



Ja muista, että diagnoosi ei muuta lasta, mutta diagnoosilla saatu terapia saattaa muuttaakin positiiviseen suuntaan.

Hänellä myös SI-häiriö.

Ohjeiden ymmärtämättömyyttä en suoraan tosin laittaisi SI-häiriön piikkiin, vaan oman toiminnan ohjauksen ongelmaksi. Mutta oli miten oli, toimintaterapiaa tarvitaan.

Oman toiminnan ohjauksen ongelma - eikö sitäkin voi laittaa SI-häiriön piikkiin?

Lapsen toimintaterapeutti on onneksi SI-koulutettu, eli se on juuri sitä SI-terapiaa, jota hän saa. Maksamme itse, 85 euroa kerta, sillä hermot eivät kestä mitään jonotuksia tässä asiassa.

Päiväkodin asenne vaan ihmetyttää, toisaalta eihän tämä SI-juttu ole kovinkaan tunnettu.

Kertokaa please, onko siitä terapiasta hyötyä? Kauanko teillä on kestänyt ennen kuin tulokset näkyvät? Ja miten ne näkyvät?

miten Si-toimintaterapia auttaa jo kouluikääsn ehtineitä (meidän lapsi ekalla ja tutkimuksisssa vasta mennään) ja onko kunnalta vaikeaa saada maksusitoumus terapaiaan?

Löysin tämän ketjun ja toivon, että saisin purkaa tähän tarinamme ja löytäisin vihdoinkin vertaistukea.

Meillä 10v poika, josta nyt_vasta_kaikkien_vaikeiden_vuosien_jälkeen terveydenhoitaja olisi pyytämässä lähetettä SI-terapiaan. Kymmenen vuotta olemme kipuilleet monien asioiden kanssa ja monet, niiiin monet itkut on itketty. Tarinamme ei ole varmasti "se tyypillisin" SI-tarina mutta paljon on samoja piirteitä.

Poika oli maailman hyväntuulisin vauva, joka ei itkenyt kuin nälkäänsä. Unihalut olivat valtavat ja elämä hymyili. Vasta nyt tämäkin piirre alkaa saada kontekstinsa... Puhetta ei ensin kuulunut ja parin vuoden iässä alkoi tulla joitain sanoja. Samoihin aikoihin alkoi ensimmäiset törmäykset toisten lasten kanssa. Poika saattoi tempaista toisen kumoon surutta, oli todella vauhdikas, kovakourainen mutta toisaalta motorisesti tosi taitava. Voimaa vain käytti aivan liikaa. Itse hän ei välittänyt mistään kolhuista ja tuntui, ettei hänellä ole juuri kipuaistimusta ollenkaan. Elämä pysyi siedettävänä tarkkojen päivärutiinien ansiosta ja kaikki erikoinen ennakoitiin. Päiväkotiryhmän vaihduttua 5v iässä alkoi todella musta aika. Pk viestitti aivan suoraan viestiä "poikanne on huonokäytöksinen ja aggressiivinen". Jonotimme aikaa perheneuvolaan, mutta ennen ajan saamista tuli muutto toiselle paikkakunnalle.

Vasta uuden paikkakunnan eskari, joka oli ihana paikka ja jossa lastamme ymmärrettiin, antoi jotain valoa elämään. Silti usein tuli esille se, ettei poika saanut kavereita, vuorovaikutus toisten ikäisten kanssa ei onnistunut ja esim. voimankäytön kanssa oli edelleen suuria ongelmia. Tiedollisissa taidoissa ei ollut mitään ongelmaa, päinvastoin. ADHD-piirteitä oli mutta ei "tarpeeksi".

Koulun poika aloitti lähikoulussa mutta jo kahden viikon jälkeen anoimme siirtoa toiseen kouluun ongelmien vuoksi (ongelmat olivat muotoutuneet jo aiemmin vapaa-ajalla). Lasta kiusattiin eikä kavereita ollut. Jokainen päivä alkoi itkulla. Pyysimme siirtoa viereiseen kouluun, jossa lapsemme paras (ja ainoa) kaveri oli. Heti ensimmäisinä päivinä koulusta tuli viestiä siitä, kuinka lapsemme esim. hyppi toisten selkiin, roikkui vaatteissa, ym. älytöntä. Keskustelulla ja tiukoilla rajoilla, rangaistuksilla ja palkinnoilla, saimme tilanteen jotenkin ruotuun. Lapsi joutui jälleen kiusatuksi (toisen lapsen sanoin "koko koulu kiusaa xxxx:a"), mukaan tulivat itsetunto-ongelmat, masentuneisuus, ym. Pyysin usein apua koulusta, mutta koska oppiminen sujui suht ok (lukemisen hitaus ainoa mainittava ongelma), ei ollut mitään autettavaa. Lapsi vain "oli erikoinen persoona", mikä altisti sosiaalisille konflikteille.

Tilanne toisten lasten kanssa meni lopulta niin solmuun, että kolmannen luokan lopussa opettaja suositteli lapsellemme koulun vaihtoa. Uudessa koulussa asiat alkoivat ensin hyvin mutta parin kuukauden jälkeen saman ongelmat alkoivat taas. Toiset syrjivät, välitunneilla tekemiset menevät liian rajuiksi, tunneilla tunteet ailahtelevat laidasta laitaan ja poika kieltäytyy välillä tekemästä mitään...Jotkut opettajat ovat laittaneet viestiä "silkasta kiusanteosta", jota lapsemme kuulemma harrastaa. Sydän itkee, kun omansa tuntee ja tietää, mistä on kyse. Kuraattori tapasi taas poikaamme ja totesi, ettei hän voi asiassa enää auttaa. Lopulta OHR oli pohtinut SI-terapian tarpeellisuutta.

Nyt olen googletellut ja tuntuu, että iso taakka ja synkkä viitta olisi väistymässä. Kaikki se, mitä olen päässäni pyöritellyt ja ihmisille yrittänyt selittää, voisikin olla jotain muuta kuin huonoa kasvatusta tai pahansisuista kakaraa. Jos lapsi vielä pääsisikin terapiaan tai jopa hyötyisi siitä jotain, tuntuisi se MAHTAVALTA! Mutta tietoisuus siitä, että asioille on todennäköisesti jokin tausta, jostain syystä lohduttaa todella paljon.

Tässä vielä tiivistettynä lapsemme piirteitä:

Motorisesti levoton => mikään ei riitä?, todella korkea kipukynnys, ei tunnista voimankäyttöään, tarvitsee paljon unta, huono itsehillintä etenkin uusissa tilanteissa, suht myöhäinen puheen kehitys, pitkän aikaa kirjakielinen puhetapa, ei ymmärrä sosiaalisten viestien vivahteita eikä esim. ymmärrä vitsejä => tulkitsee tilanteet väärin, lukemisen hitaus mutta ei ongelmaa lukitestien mukaan, vaikeuksia ajan hahmottamisessa sekä käsitteissä => keksii omia korvaavia, tunteiden säätelyn vaikeus => nopeat ailahtelut onnesta alakuloon.

Anteeksi romaani, mutta oli pakko purkaa ajatukset. Kovasti kaipailisin vertaistukea...

Hei, oletteko lukeneet kirjan Aistimusten aallokossa? Suosittelen lämpimästi. Oma lapsi kävi kolme vuotta psykiatrisesti orientoituneessa sensorisintegratiivisessa toimintaterapiassa. Mm. Tilanhahmotusongelmat helpottivat huomattavasti. Pitkä tie toki kuljettiin ennen kuin terapiaan päästiin, mutta erilaisten tutkimusten jälkeen lopulta järjestyi perheneuvolan kautta. Lapsella lisäksi asperger- ja adhd-piirteitä, lieviä ongelmia motoriikassa, epilepsia. Yllättävän hyvin koulu on mennyt, normaaliluokalla ja kolmas ja neljäs menneet ilman erityis- tai tukiopetusta. Tsemppiä muille SI-häiriöisten lasten vanhemmille!

Meillä oli alkuun koulussa paljonkin ongelmia, pahin juuri tuo holtiton voimankäyttö muita oppilaita kohtaan. Nyt on rauhallinen hyväkäytöksinen ysiluokkalaisten yli ysin keskiarvolla, eikä vuosiin ole ollut enää vaikeaa. Voimia teille, tiedän, että voi olla raskasta. Mutta nyt meillä näyttää niin hyvältä :)