Joskus kadehdin amiksen käyneiden "yksinkertaista" elämää

Valinnat elämässä ovat aina vaiketa ja joskus tuntuu, että muut pääsevät helpomalla. Tekemällä oikeita valintoja varmaan elämä voisi helpottaa. Jotku käy yliopiston ja ovat tyytyväisiä, jotku käyvät amiksen ja ovat tyytyväisiä.



Vastaavasti on paljon korkeasti koulutettuja pätkätyökierteessä ja syrjäseutujen pikkupaikkaunnat täyttyvät piktäaikaistyöttömistä joita paikallinen ammattikoulu tuottaa. En sinänsä tarkoita, etteikö amislaiset työllistyisi, mutta pienillä paikkakunnilla amiksessa on helposti 2-4 linjaa, eikä kaikki voi olla samalla paikkakunnalla hevostenhoitajia - viimeistään valmistumisen jälkeen pitäisi kuitenkin lähteä.

Toisilla nyt vain on elämä helpompaa. Itse en ole käynyt ammattikoulua vaan aikoinaan lukion ja siitä sairaanhoitajaksi. Erikoistuin stten myöhemmin psykiatriaan.

Talo on maksettu jo 10 vuotta sitten ja työttömänä ei ole tarvinnut olla ikinä ja työpaikkani olen voinut valita sen mukaan, mitä suostun tekemään ja mitä haluan tehdä. Nyt on leppoisa ja helppo työpaikka, missä aion pysyä eläkkeelle asti.

Elämä on kohdellut hyvin ja olin pari vuotta sitten vuoden vuorotteluvapaalla ja sain aikaa itselleni ja harrastuksilleni.

Kuten sanoin, elämä on valintoja.

'

Ei tarvinnut heidän lukea yo-kirjoituksiin, pyrkiä yliopistoon, jättää kaverit ja lähteä toiselle puolelle Suomea opiskelemaan...Kituuttaa pätkätöissä ja jännittää saako ikinä oman alan töitä, miettiä voiko lasten yrittämisen jättää yli 3-kymppiseksi että ehtii niitä oman alan töitäkin tekemään ennen äitiyslomia...Puhumattakaan siitä, että työelämässä pisimmälle kouluttautuneet joutuvat jatkuvasti ramppaamaan lisäkoulutuksissa, koska tieto vanhenee niin nopeasti.

Amiksen käynyt sai jäädä kotipaikkakunnalle, pääsi töihin jo alle 20-vuotiaana, pystyi nostamaan asuntolainan ja perustamaan perheen jo ennen kuin täytti 25.

35-vuotiaana downshiftauksen suunnittelijana mietin todellakin joskus, miksi sitä piti vaatia itseltään älyttömiä. 18-vuotiaana sitä halusi olla parempi kuin muut, mutta ei tätä tahtia kukaan kehäraakki enää jaksa. Käsitykseni perusduuneista on varmaan romantisoitunut, mutta so what. Plääh.

Toisaalta lohduttavaa kun tässä keskustelussa törmäsi pariin, joka on viettänyt elämäänsä vuositolkulla yliopistolla valmistumatta.. Ei ehkä mikään ideaali, mutta olen itse samassa tilanteessa. Mietin joka vuosi tosissani opiskelupaikan hakemista amiksesta, amk:ta en jaksa miettiä kun opiskeluvuosia tulisi niin monta. Toisaalta jos olisin hakenut amikseen silloin kun ekan kerran asiaa mietin minulla olisi ollut ammatti jo pari vuotta, joten go figure.



Elämä on rullannut näinkin. Toisaalta tunnen itseni luuseriksi kun samaan aikaan aloittaneet ovat valmistuneet vuosia sitten, mutta toisaalta tiedän oman alani työtilanteen joten valmistumaan ei ole kiire (siis kiinni opinnäytetöistä). En vain tiedä miten muuta elämää rakentaisi kun on vain osa-aikaista työtä, ei juurikaan (monipuolista) työkokemusta, en tiedä edes mitä töitä (tai opiskelupaikkaa) voisin tai kannattaisi hakea..



Mies on amiksesta mutta tienaa varmaan paremmin kuin minä tienaisin maisterin papereilla oman alani duunissa..

Ei se mitenkään mahdotonta ole, että akateemisen tutkinnon suorittanut lähteekin amikseen.



Onhan noita, jotka ovat elämänikäisen haaveensa saaneet toteutettua vasta eläkeiän kynnyksellä. Ovat viimein rohjenneet ottaa vapaata vakityöstään ja lähteä opiskelemaan sitä, mistä ovat nuorena haaveilleet.

Ap varmaan tahallaan kirjoitti provosoivasti, mutta oikeastaan ymmärrän kyllä. Itse olen lukion jälkeen ollut yliopistossa kirjoilla yli 10vuotta mutta en ole valmistunut enkä varmaan koskaan valmistukaan. Lapsia olen kyllä saanut tässä välissä sentään 2kpl, muuten olisin ihan täysi luuseri. :)

Mutta kyllä nyt tekisin toisin jos olisin lukiota päättämässä! Hankkisin jonkin ammattitutkinnon ja menisin töihin. Oli typerää kuluttaa kymmenen vuotta johonkin opiskelijaelämään, laiskotella ja venyä luennoilla. Mitä niistä on jäänyt käteen? Ei niin mitään. :(

Vaikka taas toisaalta, kai nekin laiskotteluvuodet osaltaan on tehneet musta tämän ihmisen joka nyt olen, että ehkä niilläkin sitten oli jokin tarkoitus. Ja tämä ihminen nyt kuitenkin haluan olla, tässä perheessä tämän miehen ja näiden lasten kanssa. Toivoisin vain että mulla olisi myös ammatti ja työkokemustakin joltain alalta... näin perheellisenä se opiskelun aloittaminenkaan ei enää ole ihan niin yksinkertaista.

En tiiä, mietin tässä että pitääkö mun vielä yksi lapsi pyöräyttää niin saan lisää miettimisaikaa. Ihan kuin ei sitä olisi tähän mennessä tarpeeksi ollut. :P

Lohdullista, että muitakin löytyy.

Itse olen koko ikäni ollut kiinnostunut oppimaan asioita ja tietämään kaikenlaista maailmasta. Ajattelu on enempi teoreettista kuin käytännöllistä. Ei minulla minkään sortin haavetta ole mistään amisalasta, mikä vaikeuttaa sinne hakeutumista. Olen ennen kaikkea kirjojen ystävä, en juurikaan tykkää fyysisestä työstä.



Siksi onkin pirun vaikea myöntää ettei tutkinnon ulosottaminen onnistu vaikka kaikki edellytykset sille pitäisi olla olemassa. Haluan töihin, tienaamaan, elämään tasavertaista elämää töissäkäyvän puolisoni kanssa ja osallistumaan perheen menoihin. En vain tiedä mitä reittiä se onnistuisi. :/

Mutta kyllä sinäkin iän myötä viisastut kun elämänkokemusta karttuu sullakin.

Amikseen, lasten tekoon, naimisiin, Tallinnan risteilylle, suorittavaa duunia, kännäystä, panemista, kylpylälomia, julistetauluja, kotiteattereita, Saksasta haettu iso auto.

sen amiksen jälkeen siitä muutu ap, siksi että et ole mies...

Jos olisit, amiksen käyneenä sulla olisi paremmat tulot kuin akateemisella naisella.

Jos mietin tuttavapiirini akateemisia naisia ja amismiehiä, niin ne amismiehet (raksalla, lvi-alalla, omien yritysten kanssa) kiskoo ihan järjestään lähemmäs 100 000 euron bruttotuloja vuodessa, mutta hyvä jos ne akateemiset naiset saa puoltakaan siitä.

Kaikista hyvätuloisin tuttuni on amismies, jolla on lvi-alan firma. Sellaisesta elintasosta on tavallisen akateemisen turha edes haaveilla.

T. kokki

Täällä sitä ollaan 900km päässä kotipaikasta ja muuttoja takan elämän varrella ollut jo 25 (olen 35v) ja ulkomaillakin ehtinyt pyörähtää. Koulut on kesken (datanomiopinnot), lukion olen käynyt. Työskentelen asiantuntijana ja hommia on kädet täynnä, onneksi siitä maksetaan myös hyvää palkkaa. Yksinkertaista tosiaan

halunnut juurikin elää tuollaista elämää, et äkkiä töihin ja lapset nuorena, mut olin jotenkin niin tahdoton ja epäkypsä vielä teininä ja parikymppisenäkin, että uskoin että asiat täytyy tehdä "oikein" (=kuten vanhemmat neuvoivat) eli käydä lukio ja siitä eteenpäin. En sit kauhean pitkälle kuitenkaan päässyt, kävin amkin ja nyt aloitan toista amk-tutkintoa, ja tuntuu että monta vuotta meni hukkaan noita turhia kouluja käydessä; työtilanne, työnkuva ja palkka ois ollut ihan sama myös amispohjalta. Onneksi mulla ei nyt sentään ihan niin kusetettu olo ole kuin miehellä, joka ehti ensin käydä yliopiston ja sen jälkeen suoritti amkin, koska ekalla tutkinnolla oli niin vaikea saada töitä ja palkka oli kammottavan surkea.

Minulle selvisi vasta aikuisena, että totta kai opo suositteli lukiota, koska oli opettajana myös siellä lukiossa ja oma palkka ja oma työ riippui tasan siitä montako opiskelijaa sinne saatiin. Montakohan kymmentä ja sataa nuorta on aivopesty käymään lukio, vaikka amis ois ollut meille kaikille parempi paikka.

Olin "kiltti tyttö" ja koulussa pärjäsin ok, joten toki sitten lukioon ja yliopistoon... Opiskelu oli sellaista haahuilua, tein kyllä kovasti hommiakin, mutta en tiennyt, mitä halusin ja vasta jälkeenpäin tajusin, että paljon paremmin mulle olisi sopinut selvästi ammattiin valmistava tutkinto. No, sen haaveen toteutin, että nykyisin mulla on lapsia ja olen heidän kanssaan kotona. Meidän lukionkin opon tunnit oli sitä, että päätettiin, kuka tuo torille mansikkahillon ja kuka vohvelitaikinan, kun kerätään rahaa luokkaretkeä varten. Olin alle parikymppisenä aika lapsi, ja niin kai on moni muukin, enkä pystynyt tekemään uravalintoja järkevästi. Eikä niihin aikoihin yliopistossakaan mitään urasuunnittelua ollut, mikä olisi ollut kovasti tarpeeseen. Toisaalta jos olisin 16-vuotiaana mennyt amikseen, olisi sielläkin ollut rankkaa, sillä silloin amikseen meni vain ne, jotka oikeasti ei halunneet tehdä tai opiskella mitään, kun lukioon pääsi kaikki hakijat. Eli kurjaa olisi sielläkin ollut.

vakituiset työpaikat, lapset ja selkeät elämänkuviot. Minulla ei mitään näistä. En silti kadehdi heitä, vaikka voisin kuvitella että he hiukan säälivät minua. Arvostan lukeneisuutta ja sitähän ei amiksesta saa. Vaikka eläisin loppuelämäni köyhänä kituuttaen, niin valitsen sen osan mieluummin kuin jonkun perusduunarin työn.

vakituiset työpaikat, lapset ja selkeät elämänkuviot. Minulla ei mitään näistä. En silti kadehdi heitä, vaikka voisin kuvitella että he hiukan säälivät minua. Arvostan lukeneisuutta ja sitähän ei amiksesta saa. Vaikka eläisin loppuelämäni köyhänä kituuttaen, niin valitsen sen osan mieluummin kuin jonkun perusduunarin työn.

"lukenut" vaikka ei yliopistoa oliis käynytkään, mitään muita mahdollisuuksiahan tuohon ei ole, kuin yliopistoon meneminen lukion jälkeen. Nää tällaiset jutut kertoo kyllä omaa kieltään teistä "ylioppineista"

On haluttu joku duuni äkkiä ja sitä tehdään nuoresta asti eläkkeeseen ja ostetaan autot ja talot. Mutta sivistystä ei ole.



Itse mieluummin olen lukenut ja sivistynyt, vaikka en päivääkään saisi töitä tehtyä. Sydämen ja pään sivistys on rahaa tärkeämpi. Elän mieluummin peruspäivärahalla ja miehen tuloilla kuin alistuisin joksikin amisduunariksi, joka painaa 40 vuotta jotain tavallista duunia.

vakituiset työpaikat, lapset ja selkeät elämänkuviot. Minulla ei mitään näistä. En silti kadehdi heitä, vaikka voisin kuvitella että he hiukan säälivät minua. Arvostan lukeneisuutta ja sitähän ei amiksesta saa. Vaikka eläisin loppuelämäni köyhänä kituuttaen, niin valitsen sen osan mieluummin kuin jonkun perusduunarin työn.

Niin, sehän on ihan outoa, että joku voi olla hyvinkin "lukenut" vaikka ei yliopistoa oliis käynytkään, mitään muita mahdollisuuksiahan tuohon ei ole, kuin yliopistoon meneminen lukion jälkeen. Nää tällaiset jutut kertoo kyllä omaa kieltään teistä "ylioppineista"

Vaikka itsekin olen yliopistolla (ehkä juuri niiden laajojen lukumahdollisuuksien vuoksi), niin en ymmärrä ennakko-oletusta, ettei maailmasta mitään tiedä ellei ole ns. kouluja käynyt. Sivistystä voi hankkia muutenkin, etenkin nykyaikana. Sikäli tuo perustelu siis ontuu.

Vaikka haluaisinkin koko ajan oppia lisää, en silti haluaisi uhrata mahdollisuuttani perheeseen, miellyttävään asumiseen ja elintasoon vain siksi. Varmaan se on se pääsyy miksi akateemisia ahdistaa töiden saannin vaikeus ja epävarmuus, ja sitten romantisoidaan se perusduunarin osa. Vaikka pitäisi ymmärtää sekin että työt on nykyisin tiukassa vähän kaikilta..

Itse mieluummin olen lukenut ja sivistynyt, vaikka en päivääkään saisi töitä tehtyä. Sydämen ja pään sivistys on rahaa tärkeämpi. Elän mieluummin peruspäivärahalla ja miehen tuloilla kuin alistuisin joksikin amisduunariksi, joka painaa 40 vuotta jotain tavallista duunia.

Ihanan idealistinen ajatus. Mutta miten mielekästä on elää "miehen tuloilla"? Itselleni elämään mielekkyyttä tuovat aika pienet asiat, teen esim. siivoojan duunia ikuisuusopintojeni ohella. siitä tienaa vähän mutta tunteja on myös vähän. Se muutama sata euroa kuussa tekee silti ihmeitä itselle kun voi hyvällä omallatunnolla osallistua perheen elättämiseen edes muutamilla roposilla. Eikä estä sitä lukemista ja sivistystä..

Kuten joku kirjoittikin, sivistystä voi hankkia muutenkin kuin yliopistossa. Ja toisaalta taas avoimet yliopistot on myös keksitty ja monet opettajat ovat kehuneet, että mieluummin opettavat niissä, kun opiskelijat ovat niin innostuneita. Sen olen tuttavapiiristä huomannut, että kaikenlaisiin hömppäjuttuihin (esim. jotkut uudet luontaistuotteet lapsille) hurahtavat helpommin vähemmän koulutetut. Kritiikin opettaa yliopisto. Mutta kaipa tuon voisi muutenkin oppia :) Esim. oma kampaajani on todella mukava, monesta kiinnostunut ihminen, joka alkoi opiskella kampaajaksi heti kun mahdollista ja hänellä oli yritys siinä vaiheessa, kun minä vielä lukea tahkosin yksiin pääsykokeisiin... Voi sanoa, että tavallaan minulta on mennyt monta vuotta hukkaan ja verorahoja tuhlaten, tai vaikea nyt sanoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mutta sama ihminenhän en olisi ilman näitä kokemuksia. Ja luultavasti hinkuaisin yhä edelleen yliopistoon ja kuvittelisin tulevani siellä onnelliseksi, jos en olisi sinne mennyt.

Olen kahdeksatta vuotta pätkätöissä yliopstolla, johon jäin heti valmistumisen jälkeen. Työtilanne on se, että minusta kyllä kovasti pidetään ja minut halutaan laitoksella pitää, mutta rahaa ei ole palkata vakinaiseksi. En myöskään ole onnistunut saamaan rahoitusta tutkimukselleni, joka junnaa ja laahaa ja jonka perään pomot jatkuvasti kyselevät. Kilpailu on kovaa, maisteri ei ole mitään. Töitä tehdään viikonloppuisinkin ja sähköposteihin vastaillaan 24/7. Koskaan en oikein pysty irroittautumaan työjutuista. Uuden vuoden aattona esimerkiksi lähetin työsähköpostia yhdelle proffalle Australiaan. Siellä taisi raketit jo paukkua taustalla.



Toisaalta, kyllästyisin varmasti duunarintöihin nopeasti. Nautin kuitenkin loppupeleissä haasteista ja ajatustyöstä. Opiskelin vuoden AMK:ssa ennen yliopistoa ja vaihdoin alaa, koska halusin teoreettiisempia ja tieteellisempiä opintoja.

Niin, minä menin peruskoulusta amikseen, sähköasentaja tuli. Neljä vuotta töissä, sitten häät ja ensimmäinen lapsi syntyi kun olin 23v.



Äippälomalla ajattelin että vois tehdä jotain hyödyllistäkin, kävin yhden talven aikana kansalaisopistossa läpi kasvatustieteen perusteet (25ov) ja innostuin opiskelusta tosissani. Mietin mitä haluan tehdä.



Kauppatieteitä, selvä se. Hain keväällä yliopistoon ja aloitin pääsykokeisiin lukemisen. Ja kas kummaa, ei-ylioppilaiden kiintiöstä sisään että heilahti, minä amiksesta sähköasentajaksi valmistunut olen sitten kauppatieteiden opiskelija yliopistossa. Sitä kyllä ihmettelivät kaikki paitsi mieheni.



Pari vuotta sitten keväällä sitten tuli maisterin paperit, gradu arvioitiin eximiaksi. Ja tuossa opiskelujen (5v) aikana pyöräytin toisenkin lapsen. Olen ikuisesti kiitollinen miehelleni, joka on ylitöitä tehden pitänyt taloutemme vakaana ja antanut viikonloppuisin lukurauhan ottamalla lapsen jopa kalaretkilleen mukaan.



Nyt, niin, tässäpä sitä istutaan vakuutusyhtiön konttorissa omassa huoneessa ja mietitään, mitähän sitä laittaisi illalla ruuaksi...