Joilla aikuisia / aikuistuvia lapasia, miten olette selvinneet lasten tuomasta pettymyksestä?

Olisin halunnut mummiksi

Olisin halunnut mummiksi

Tosin mielestäni ei voi arvostella, jos joku ei jaksa lapsia hankkia. Onneksi sisareni hoiti tuon asian. Vanhempani eivät taida tajuta, että muut sisarukset eivät lapsia hanki vaan aina tulee toi juttu, että veljeni (40 v.) sanonut, että lapset pitää hankkia nuorella iällä että eipä vaan itsekään hankkinut. Onneksi en ole naimisissa niin eivät edes toivo mulle lapsia kun lehtolapsi se vasta paha ois heidän mielestään...

Pettymyksellä haen sitä, että olette itse miettineet minkä opiskelupaikan / kumppanin / elämän tavan lapsi valitsee ja kun näin ei sitten tapahdukaan, niin miten olette tästä selvinneet?

Itselläni tämä ei ole ajankohtaista vielä, sillä lapseni on 1v, mutta mietin vain, että huomaan itsessäni pelettovia piirteitä siitä, että suunnittelen hänen tulevaisuuttaan jo valmiiksi. Onhan tässä mulla vielä aikaa kasvaa, mutta uskon, että tältäkin palstalta löytyy vanhempia, jotka ovat olleet pettyneitä näihin valintoihin.

Miten siis olette selvinneet (=saanut pidettyä suunne kiinni ja olleet tyytyväisiä siihen mitä on)?

Pitäskö sun hankkia itsellesi ELÄMÄ?

siis lapanen.

mulle tämä on ihan vieras ajattelutapa. Rakastan lapsiani, mutta en katso, että mulla olisi mitään osaa heidän valintoihinsa. Esim. olemme mieheni kanssa molemmat tohtoreita, mutta jos lapseni haluaisivat ammattikoulutuksen niin se olisi minulle ihan sama kuin yliopistokoulutus (mulla on tosin paljon duunarikavereita ja ihan selvää, ettei koulutus määrää sivistyksen tasoa tai ihmisen miellyttävyyttä). Yksinkertaisesti siksi, että koen todella selkeästi, että nuo valinnat eivät ole missään mielessä minun.

Tietysti käytännön hankaluuksia voi tulla, jos lapseni esim menisi naimisiin minun mielestäni todella ärsyttävän ihmisen kanssa, mutta en silloinkaan kokisi pettymystä (ainakaan näin ajatusleikkinä, esikoinen on 8), vaikka muita negatiivisia tunteita voisi tulla.

Jos lapseni eivät onnistuisi hankkimaan mitään koulutusta/työtä, tekisivät rikoksia tai sössisivät toistuvasti ihmissuhteensa, pettyisin, mutta itseeni, koska en olisi osannut hoitaa heitä tarpeeksi hyvin aikuisuuteen.

tuottaneet mitään pettymyksiä.

Ilmeisesti et välitä tai sitten (harvinaista kyllä) ovat tehneet juuri sinua miellyttäviä valintoja. Hurskastelua väittää, etteivät lapset muka koskaan omilla valinnoillaan tuottaisi pettymystä vanhemmilleen.

tai mistä sitä edes tietää, onko lapanen aikuinen vai lapsi?

yritin estää tytärtäni menemästä naimisiin ja tekemästä lapsia köyhemmän miehen kanssa. Olen vieläkin katkera ja tyttäreni tietää sen. Nähdään muutaman kerran vuodessa pikaisesti.

Hän ei ole koskaan tykännyt valitsemastani miehestä ja nälvii tätä edelleen aina kun tavataan ja kehuu siskojeni miehiä. Se on tosi ärsyttävää, kyse ei ehkä ollut niinkään rahasta vaan yleensäkin siitä, että rakastuin pitkätukkaiseen renttumieheen, joka soitti bändissä ja oli muutenkin elämäntavoiltaan hieman raju silloin kun tavattiin. Suhtautuminen e ole näiden 20v aikana muuttunut, pitää edelleen miestäni jokseenkin renttuna. Itse sen sijaan rakastan edelleen miestäni tosi paljon ja tiedän tehneeni oikean valinnan. Lapsia on 4 ja olemme kaikintavoin onnellisia. :)

Olisin halunnut mummiksi

Homot eivät.

olen jollain tasolla pettynyt täysi-ikäiseen esikoiseeni. Hänellä riittäisi kyllä älyä ja ulkonäköä, mutta hän on aivan tolkuttoman laiska ja aikaansaamaton ihminen - tuntuu ettei häntä kiinnosta mikään muu kuin tietokone ja syöminen. Hän on myös syönyt salaa itsensä aivan mahdottomaksi läskiksi, eikä siihen auta puheet, uhkaukset tai lahjontakaan. Hän ei ole tehnyt päivääkään ansiotyötä, koska herää hakemaan kesätöitäkin niin myöhään, että kaikki paikat ovat jo menneet.

Koulunkäyntikin takkuaa. Hän ei kirjoita tänä keväänä luokkakaveriensa mukana, vaan aikaisintaan syksyllä tai ehkä jopa ensi keväänä. Ja vaikka hän itse halusi ehdottomasti mennä lukioon, hän ei tunnu millään jaksavan käydä koulua. Hän on kovaa kyytiä kasvattamassa itsestään suurta luuseria.



Elän vain toivossa, että jonain päivänä lapseni "heräisi" huomaamaan ympäröivän maailman ja siihen sisältyvät mahdollisuudet ja sen, miten paljon hän voi itse elämäänsä vaikuttaa. Vaan turhaan taidan toivoa :(

Sain sen vuosi sitten joululahjaksi. Niitä oli itse asiassa kaksi, mutta toinen otti ja katosi. Ärsyttää kyllä tuollainen ratkaisu, olin suunnitellut käyttäväni lapasia monta monta vuotta.

Lasteni ei tarvitse toteuttaa minun haaveitani, mutta myönnän, että olen tuntenut häpeää ja pettynystä, kun nyt 15v tyttöni on laiminlyönyt koulunkäynnin ja peruskoulun päättötodistus tulee olemaan surkea. Kaikki kyselevät mihin lukioon hän aikoo ja lukioon hänellä ei todellakaan ole mitään asiaa. Samanikaisillä serkuilla on yli ysin keskiarvot ja äidit loistavat tyytyväisyyttä. Pettymyksen tunne tulee ehkä pelosta, että tyttö ei löydä omaan paikkaansa vaan liittyy näiden syrjäytyneiden nuorten isoon joukkoon. Pelko tulee myös siitä, että minä kyllä näen tuossa välillä niin huonosti käyttäytyvässä neitosessa paljon potentiaalia vaikka mihin, mutta pelkää, että muut eivät sitä näe.

On paljon helpompi olla äitinä toiselle lapsellemme, joka on luokkansa parhaimistoa ja harrastaa aktiivisesti vaikka mitä.

Pettymystä en lapsille osoita, mutta puhun paljon siitä että ihmiset ovat erilisia, eikä erilaisuus liity arvoasteikoon hyvä-huono.

Pettymystä lievittää ehkä se, että vaikka olen itse akateemisesti koulutettu ja työskentelen johtavassa asemassa, suurimmaksi saavutuksekseni koen omat lapseni.

Koska korostat omaa asemaasi johtavassa asemassa olevana akateemisena työntekijänä, on ura tainnut ajaa lapsesi ohi. Itse vaadin ja lahjon lapsiani, jotta koulussa menestytään ja katson missä seurassa liikkuu, vaadin harrastuksia, ettei aika mene vaan netissä ja kadulla luuhaamiseen. Meillä ainakin tepsii kun lupaan tarpeeksi rahaa hyvästä tosistuksesta.

Toivon että lapsistani kasvaa itseään ja muita kunniottavia ja arvostavia ihmisiä, jotka pyrkivät löytämään onnensa satuttamatta muita.



Olen varmasti pettynyt, jos (kun) näissä toiveissa tulee elämän aikana takapakkeja.



Mutta en ole koskaan käsittänyt, miten vanhempi voi kuvitella elävänsä lapsensa elämää niin, että katsoo olevansa oikeutettu olemaan pettynyt jos tämä valitsee eri koulutuksen, lapsiluvun, (-ajan) tai asuinmaan kuin vanhempi oli suunnitellut. Lapseni eivät elä minun elämääni eivätkä edes minun arvojani. Minulla ei ole edes mitään oikeutta olettaa, että he tulisivat onnellisiksi samoista asioista kuin minä.

minuun ja häpeävät minua. Minulla on vain opistotasoinen koulutus (olen tosin yo), olen ylipainoinen ja saanut kahdesti potkut yt-neuvottelujen jälkeen. Eka kerralla meni vuosia ennen kuin sain "kunnollisen" työn ja sekös se hävetti vanhempiani. Niin ja asummekin ahtaasti kerrostaloasunnossa, äidille se on vaikeaa, kun muut puhuvat lapsiensa talonrakennuspuuhista.



Meillä taas on kaksi fiksua ja ihanaa poikaa, ovat jo kahdenkymmenen nurkilla. Lapset ovat olleet vaivattomia tapauksia, koulu on mennyt hyvin, kaverit ovat yhtä fiksuja tapauksia eikä isoja ongelmia ole ollut.



Kukaan ei voi elää elämäänsä virheettömästi, huteja tulee jokaiselle ja parasta on, jos niistä ottaa opikseen. Toki meilläkin on lapsilla ollut tekoja ja valintoja, joista tekisi mieli kommentoida, mutta onneksi olemme tehneet sitä hyvin vähän.



Omilla vanhemmillani oli tarkat suunnitelmat meidän lapsien suhteen, joten tiedän tismalleen, miten en lapsiani kohtele.

mutta omaa äitiäni kun mietin, niin olen minäkin jo miettinyt minkälainen äiti tässä suhteessa tulen olemaan.



Mä muistan miten mua kirpaisi kun teininä mun suuresta rakkaudestani äiti sanoi, että "sitä en ainakaan vävypojakseni halua". Olin silloin 15-vuotias ja vieläkin kirpasee. Eikä kyseessä ollut mikään paha poika, äiti ei vaan jostain syystä tykännyt. Myöhemmin mun seurustelusuhteen takia menikin välit äidin kanssa melkein kokonaan poikki. Äitillä on ollut myös sanansa sanottavana mun uravalinnoista jne. Mulle on ollut kamalan vaikea pitää pääni ja unohtaa äidin mielipide. Ehkä sitten juuri provosoin ja jonkun aikaa elämästäni pistin kunnolla ranttaliksi, että pääsisin irti.



Mä niin toivon, että mä en arvostelisi mun lapseni valintoja, niin kauan kun ne yleisen moraalin ja lain mukaan hyväksyttäviä. Kyllä mä sanoisin, jos jonkun rikollisen kanssa alkaisi styylaamaan tai jos lapsi päättäisi alkaa hikikomoriksi. Helppoa tietenkin olisi, jos lapsi tekisi fiksuja valintojaa ihan oma-aloitteisesti. Ehkä mä äitinä tavoittelen sitä, että mun lapseni kasvaisi itsenäiseksi nuoreksi ihmiseksi, joka osaa punnita erilaisia vaihtoehtoja valintojen edessä.

...miten on siitä selvinnyt.



Sellaista en pidä todellisena pettymyksenä, että on suunnitellut lapselleen tulevaisuuden ja tämä ei sitten noudatakaan sitä. Sellainen on itse tuotettua kärsimystä.



Todellsia pettymyksiä tuottavat tilanteet, joissa vanhempi on tehnyt kaiken minkä on osannut, mutta silti lapsi jättää tilaisuutensa käyttämättä, tuhlaa lahjansa ja/tai valitsee riippuvuuden, rikollisuuden tai elämäntavan, jossa hän pelkästään hyväksikäyttää läheisiään ja yhteiskuntaa antamatta sille itse minkäänlaista rakentavaa panosta. Toisin sanoen tekee väärän ratkaisun.



Tässä ketjussa useimmat ovat olleet sitä mieltä, että lapsen pitää antaa tehdä rajoittamattomasti vääriä ratkaisuja - kaikenlainen lasten elämään puuttuminen on ollu lähes kaikkien mielstä vääärin.



Äärimmilläänhän puuttumattomuus johtaa siihen, että lapsenlapsesta tulee fas-lapsi tai pieni lapsi joutuu elämään väkivallan keskellä tai narkomaaniperheessä. Sellaisen seuraamista voi jo sanoa kärsimykseksi. Ja sitäkin pitäisi ilmeisesti seurata lempeä hymy huulilla ja nuoria vanhempia lämpimästi kannustaen.

sitä omaa elämäänsä, eikä ladata lapsen harteille omaa, elämätöntä elämäänsä. Lapsesi kasvaa aivan eri maailmaan kuin missä sinä nyt elät. Sinä et voi tietää, mikä ammatti työllistää vuonna 2040, millainen silloin on maan taloustilanne jne. Vaikka voisitkin tehdä valinnat lapsesi puolesta, ne olisivat suurella todennäköisyydellä vääriä. Turha murehtia noita asioita, keskity vaan tähän hetkeen.

En tarkoita pettymystä siitä, että ei tee niin kuin vanhemmat haluavat tai suunnittelevat vaan sitä, että vanhempi ei saisi olla pettynyt, jos aikuistuva lapsi ei käytä lainkaan omaa kapasiteettiaan, ei saa opiskelupaikkaa huonojen numeroiden takia ja elää sossun tuella. Miksi tähän ei saisi olla pettynyt? Miksi pitäsi osata iloita, kun lapsi heittää elämänsä hukkaan - varsinkin jos heittää sen hukkaan esim. luuserin poikaystävän takia?



On tosiaan olemassa vanhempia, jotka eivät hyväksy lastensa ratkaisuja, vaikka päällisin puolin niissä ei vikaa olisikaan, mutta mielestäni kyllä lapsensa ratkaisuihin saa olla pettynyt, jos lapsi ei tee elämällään mitään ja jättäytyy pois normaaleista rutiineista. Olen jopa sitä mieltä, että vanhempien pitäisi selvemmin ilmaista mielipiteensä eikä vain nostaa käsiä pystyyn. Jos lapsi valitsee elämänurakseen sossutuilla elämisen, en ikimaailmassa suostuisi lastani tukemaan rahallisesti tai antamaan hyväksyviä kommentteja. Miksi en saisi ilmaista mielipidettäni, kun lapsi ei millään tasolla pyri toimimaan omaksi parhaakseen?



Esim. tuo yksi vanhempi, joka maksoi lapsensa ja tämän luuserimiehen asumiset opiskelupaikkakunnalla, jotta lapsi vain opiskelisi, on nyt valintapisteessä. Kun välit ovat jo valmiiksi etäiset, eikä lapsi arvosta lainkaan vanhempiensa tukea, on mielestäni tärkeää, että vanhemmat ilmaisevat kantansa suoraan. Suosittelen kirjeen kirjoittamista. Siihen kun laittaa, että lapsi olisi voinut valita minkälaisen elämän tahansa, kunhan käyttäisi taitojaan hyväkseen ja vanhemmat olisivat sen hyväksyneet mutta että eivät voi hyväksyä lusmuilua ja tuilla elämistä ja päivien kuluttamista nenäänsä kaivellen ja että eivät tule tuollaista elämäntapaa elättämään missään vaiheessa. On tärkeää kertoa lapselle, että hän olisi voinut valita monella tapaa ja vanhemmat olisivat sen hyväksyneet. Ja on tärkeää ilmaista tarkalleen, mikä on se elämäntapa, mitä vanhemmat eivät hyväksy ja miksi.



Liian moni nuori valitsee sen tien, josta on helpoin kulkea. Ei viitsitä yrittää, kun helpommalla pääsee ja lopulta eletään sossun tuella eikä pyritäkään parempaan. Kyllä tästä voi jo mielipiteensä ilmaista.

ei saa peruskouluaan loppuun. On ilmeisesti masentunut, apua ollaan haettu jo 4v mutta ei saatu. Ei tee muuta kuin makaa huoneessaan, kesät talvet. Ei kavereita, ei koulua, ei mitään tulevaisuuden suunnitelmia. Ehkä joskus harvoin pääsee raahautumaan kauppaan ostamaan karkkia. Omasta mielestään vakavasti masentunut, psykologin mielestä ei.



Ja älykäs se on kuin mikä, olen nähnyt miten kirjoittaa ja mitä lukee, ei vaan ole energiaa elää.



Ei ole vielä aikuinen, joten toivon että tästä jotain vielä tulee. Olisin onneni kukkuloilla jos kävisi edes peruskoulun, jostain amiksesta puhumattakaan. Kunhan löytää oman paikkansa maailmassa, oman huoneen ulkopuolelta siis.

voisin todeta. Tottakai toivoin kaikille lapsilleni kaikkea hyvää elämässä. Nykyään eniten toivon, että heistä tulee onnellisia huolimatta siitä mitä tekevät työkseen, opiskelevatko edes tms. Tärkeintä olisi, että arki on onnellista ja elämä maistuu.

Koskaan en voinut kuvitella, että oma lapseni ei haluaisi olla olemassa. Että elämä olisi niin kamalaa, että lapsi toivoi, ettei olisi koskaan syntynytkään. Lapsi ei nähnyt mitään valoa tunnelin päässä eikä mikään tuottanut hänelle iloa. Kouraisee todella syvältä, kun itse on koittanut hoitaa ja huolehtia, kantaa ja kasvattaa parhaansa mukaan.

Joskus elämä tuo eteen sairauksia, vammoja ja muita onnettomuuksia, jotka väistämättä vaikuttavat kaikkiin. On vaan koitettava jaksaa eteenpäin eikä toivoa saisi ikinä menettää. Yritettävä nähdä hyvä kaiken ruman ja pahan keskellä. Elettävä päivä kerrallaan ja toivottava.

Eikä antaa toivottoman ajan viedä itsestään kaikkea ja mustuttaa omaakin elämää.

että lapsi käy akateemisen/edes jonkun tutkinnon peruskoulun jälkeen.



Mitä teette silloin jos ei käykään? Minäkin edellytin, mutta kun ei lapsi lähtenytkään kouluun kun opiskelupaikan sai ja syyksi selvisi keskivaikea masennus. Ei sitä pakottaakaan voi. Sanoin kyllä sitten että johonkin on mentävä ja meni työharjotteluun. Toivottavasti saa sitä kautta työtä ja pääsee jotenkin elämään kiinni.