Tiedätkö/ tunnetko ihmistä, joka olisi seonnut lapsensa kuolemasta lopullisesti?

mun äitini oli sekaisin 3 v mun veljeni kuoleman jälkeen. Veli oli siis jo 37v kun kuoli äitini käsiin niin sanotusti. Nyt kun 5. vuosi on aluillaan, elämänhalu ja toiminta muutenkin on ehkä normalisoitumassa. Hakeutumassa sanojensa mukaan töihin vielä, mutta terveys on mennyt tuon passiivisen aikakauden ansiosta ihan romuksi. Saa nähdä...



Äiti on nyt 62 vuotias, en näe tuota työkykyiseksi kuntoutumista kovin todennäköisenä.



ap tarkoitti ehkä nuorempaa ihmistä, mutta kerroinpa nyt tämän..

En tosin ole enää tekemisissä, joten en tiedä. Kuitenkin kun kuulin tuosta, ajattelin että jos itselleni kävisi niin, en varmaan koskaan toipuisi tai ainakin elämä muuttuisi lopullisesti toisenlaiseksi.

ei minusta ole sen suurempi suru kuin muu lähiomaisen kuolema

loppumetreillä kohtuun tai vastasyntyneenä. Tukiryhmässä on tutustuttu, koska oma vauvani kuoli vuosi sitten. Kaikki nämä paremmin tuntemani, mukaanlukien itseni ja mieheni, ovat kyllä selvinneet lapsen kuolemasta. Eivät nyt tietenkään täysin toipuneet (ei taida olla mahdollistakaan), mutta ihan työkykyisiä ollaan kaikki ja pystymme nauttimaankin elämästä.

ei minusta ole sen suurempi suru kuin muu lähiomaisen kuolema

sä et varmaan ole äiti? Tai ainakin toivon ettet ole, oot empatiakyvytön ja lapsestasi tulee varmaan mielenvikainen

ei minusta ole sen suurempi suru kuin muu lähiomaisen kuolema

Voisi vähän lukea aiheesta kuin tehdä omia oletuksiaan.

Normaalille ihmiselle lapsen kuolema on kovin isku mitä muiden kuolema. Siinä menee sekaisin ihan vaikka elämänkulku että isovanhemmat ja vanhemmat kuolee ensin ja lapsi hautaa vanhempansa.

Serkkuni kuoli reilut kymmenen vuotta sitten, sammui hankeen :(

jos tappaa vauva-aikana perheensä?

Eikö neuvola epäillyt mitään?

kun selvisi että tytär joutui ryöstömurhan uhriksi. Varmasti vastaavia tapauksia (siis että lapsen kohtalon kanssa ei vaan yksinkertaisesti pysty elämään) löytyy muitakin, tämä ehkä "kuuluisin".



Itse pidän vertaistukiryhmää lapsen menettäneille ja siellä on ollut yksi pariskunta jonka selviytymisestä olen ollut huolissani. Kaikki muut tuntuvat asian kanssa jollain tavalla oppineen elämään vaikka ainahan se suru on syvällä sisimmässä, äidin/isän kaipuu menetettyä lasta, menetettyä elämää kohtaan. Oman lapseni äkillisestä kuolemasta on 3½ vuotta aikaa ja viimeiset 1½ vuotta on ollut helpompaa. Pahinta oli heti kuoleman jälkeen (shokki) ja sillon kun kuolemasta oli kulunut 1-1½vuotta.

ei minusta ole sen suurempi suru kuin muu lähiomaisen kuolema

liittynee lähinnä omistussuhteisiin. Kun joku on sinun hallussasi täysin, sattuu hänen menettämisensä enemmän kuin vaikka jos puoliso tai sisar kuolisi - aikuisia, itsellisiä ihmisiä molemmat. Aika monen vanhemman rakkaus perustuu hallintaan ja lapsen avuttomuuteen sekä omaan kaikkivoipaisuuteen sen rinnalla. Mutta tämähän on tavallaan tabu.

T:12

Tapaus oli niin hirveä, että varmasti olisin itsekin seonnut.

yhden varpon, joka menetti ensin lapsensa, elämänilonsa, sitten puolisonsa ja otti reilun 10 vuoden jälkeen itseltään hengen.



Oli loppuelämänsä sairaus- ja masennuskierteessä, kunnes lopulta sulki niin yhteiskunnan kuin sukulaiset ja ystävät elämänsä ulkopuolelle.



Elämäniloa ei voi pakottaa.

Mitä tapausta tarkoitat, en muista tuollaista, mutta aikanaan ollut taatusti isot otsikot. Laita vuosiluku ja linkki tapaukseen.

elelee näennäisesti joten kuten, töissäkin käyden. mutta me lähimmät olemme joutuneet huomaamaan, että hän ei ole enää oma itsensä ollenkaan. ja alamäki näyttää jyrkkenevän.

elelee näennäisesti joten kuten, töissäkin käyden. mutta me lähimmät olemme joutuneet huomaamaan, että hän ei ole enää oma itsensä ollenkaan. ja alamäki näyttää jyrkkenevän.

Kaikkeen ei ole linkkiä.

joka ei katsonut kameraan, vaan ohi kameran ja täydellisen jäätävällä katseella.



Kysyin kuka se kaunis nainen oikein oli. Mummo kertoi että se oli hänen isoäitinsä, joka yhtenä talvena menetti neljä lastaan keuhkotautiin. Koska maa oli talvella umpijäässä, piti odottaa kevääseen, että lapsen saatiin kunnolla haudattua kirkkomaahan. Pieniä ruumiita säilytettiin jossain asianmukaisessa paikassa kuten siihen aikaa oli ollut tapana, eli keväällä neljä arkkua laskettiin kerralla maan poveen.



Esiäitini, joka oli silloin vielä suhteellisen nuori, ei kuulemma enää koskaan hymyillyt, vaan pysyi kuolemaansa saakka (eli hyvin vanhaksi) täydellisen totisena ja hiljaisena.

1 jotui useaan otteeseen mielisairaalaan tapauksen jälkeen ja käytti loppuelämänsä ajan mielenterveyteen liittyviä lääkkeitä. Oli jotenkin ahdistunut ja iloton. Eli kyllä pitkän elämän muuten.

2 sairastaa paljon ja pitkiä aikoja, on jollain lailla levoton ja kertoo usein, että elämään kaipaa jotain. Sisältä tyytymätön.

3 en tunne hyvin, mutta käy töissä, on iloisen ja elinvoimaisen oloinen ihanan tuntuinen ihminen kaikinpuolin.

Mitä tapausta tarkoitat, en muista tuollaista, mutta aikanaan ollut taatusti isot otsikot. Laita vuosiluku ja linkki tapaukseen.