Lue keskustelun säännöt.
Miksi lapsen kuolemasta ei saisi puhua?
30.12.2011 |
Olen täällä kertonut ajatuksistani, enkä ole ainoa sillä välillä ketjuihin vastailee useampi joka kertoo lapsensa kuolleen.
Silti aina välillä, kuten tuolla vaateketjussa on heti muutama joka tulee sanomaan etten saisi netissä olla tai olisin katkera.
Eivät vastanneet sitten kysymykseen mistä tämä johtuu, joten nostan tälle ihan oman ketjun niin pääsevät tänne riuhumaan miten elämäni jatkuu joskus kun olen riittävästi ensin surrut.
Väitän että elän kokoajan. Mitä muut ajattelee?
Pitääkö lapsen menettäneen vaan pitää suu kiinni asiasta tai tarttee heti jotain apua (ja voin mainita että käyn terapiassa).
Kommentit (65)
että ihmisiä ahdistaa jo ajatuskin siitä että he saattaisivat joutua vähän ajattelemaan "jos"-kannalta asioita. Sitä ei ole olemassa mistä ei puhuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta tyhmää tulla naukumaan joka ketjuun että en halua katsella telkkua koska lapseni on kuollut. Pelkkää huomionhakua.
ainakin mminut se herättää olemaan kiitollinen että kaikki lapseni ovat hengissä.
lienee herkimmille liian ahdistavaa asettua toisen asemaan,ja kuvitella että jospa se olisikin se oma lapsi joka kuoli.
onhan tuo lapsen menettäminen varmasti se kaikkein hirvittävin ja tuskallisin asia mitä elämässä voi käydä!
osanottoni sinulle ja voimia jaksaa eteenpäin!
Mutta tyhmää tulla naukumaan joka ketjuun että en halua katsella telkkua koska lapseni on kuollut. Pelkkää huomionhakua.
En kylläkään täällä palstaillessa. Sen sijaan oma äitini on suoraan kieltänyt minua puhumasta lapseni kuolemasta!
Vaikka meillä on nykyään terveitä lapsia, niin ensimmäisen lapsen kuolema koskettaa vieläkin ja koen vieläkin tarvetta puhua siitä.
Ensimmäiset vuodet tapahtuman jälkeen olin niin sekaisin, etten olisi jaksanut edes vastaanottaa terapiaa, vaikka sitäkin vaihtoehtoa silloin tarjottiin.
Ehkä monille ihmisille on liian rasittavaa kohdata niin vaikeita tunteita..?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen (vauvan) kuolemassa oli se, että muutamat ystävät hylkäsivät täysin. Eivät kai uskalla olla yhteydessä. Mikä kuolemassa niin pelottaa?Ja meidän lapsensa menettäneiden se taakka on
sanomalla jotain väärää. Ja siksi eivät pidä yhteyttä, vaikka varmaan tietävät senkin, että väärin on sekin.
Pelkoa se on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
teidän on ihan ok silloin tällöin puhua omista tunteistanne ja koko ajan elää niitä, mutta muilakin ihmisillä teidän ympärillänne on omat tunteensa ja he tarvitsevat tilaa niille ja niistä puhumiselle. Jos toiset tilittävät omia ongelmiaan niin se ei ole kovin hedelmällistä jos siihen tulee aina joku pätemään omine vielä isompine ongelmineen. Vaikka ne ois ihan oikeita ja tosia ja oikeasti isompia, niin semmoinen päsmäröinti syö muiden ihmisten minuutta.
Minusta minulle oli juuri oikea syy jonka kerroin vaateketjussa.
Mistään telkkarin katselua en ole selittäny koskaan: päinvastoin me ollaan vuoroteltu pahimmassa suruvaiheessa miehen kanssa koneella ja telkkaria surffaten.
Sinä ajattelet että surulle on joku kaava ja kaikki muu on huomionhakua?
Joku ei ehkä tahdo katsoa telkkaria surun jossain vaiheessa mutta miten se voi olla sinulta pois jos joku kirjoittaa asiasta? Miten kehtaat sanoa noin?
Entä jos joku on työtön tai eronnut eikä halua katsoa telkkaria, onko se sinulle mielekkäämpää? (siis taas tämä kuolema-tabu).
Käyn netissä kuten sinäkin ja vastaan omasta elämästäni, kuten sinäkin. No okei, saatat kyllä provotakin mutta olettaen että kirjoitat omista jutuistasi niin osalla ihmisistä ei ole oikeutta kirjoittaa mitä tuntee.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kommentoi ihan turhissa ketjuissa että hänellä on kurjaa.
Koskekoon se ketju koiria tai Ikeää, sama kirjoitus (lapseni kuoli)
Avaa ihan asiallinen ketju missä kerron asiasi, surusi. Niin kuin esim tämä, ja kerro täällä siitä että lapsesi kuoli. Moni kysyisi sinulta asiasta, moni kirjoittaisi omia kokemuksia, moni toivoisi sinulle kaikkea hyvää.
Mutta kun kommentoit katkerasti jossain kauppavaatetusketjussa, ei kuulosta uskottavalta että olet menettänyt lapsesi.
Vaikka kirjoitukseni oli ekä ilkeä, toivon oikeasti sinulle vaan kaikkea hyvää, ja myös perheellesi
lapseni kuoli keväällä tapaturmaisesti alle 2-vuotiaana. En todellakaan jaksa jauhaa kaikkien vastaantulijoiden kanssa asiasta. Etenkin, kun moni sanoo: "voin kuvitella, kuinka pahalta sinusta tuntuu". Ei kukaan todellakaan voi, edes sellainen, jolta on lapsi kuollut. Jokainen tapaus on ainutkertainen ja jokainen ihminen erilainen. Haluan puhua muista asioista, että edes hetken voisin olla ajattelematta lastani. Dementoitunut mummoni on ihanaa seuraa, koska hänellä ei ole mitään ennakkoasennetta minua kohtaan, vaan hän juttelee niitä näitä, vanhoja asioita. :)
Ihmiset ovat erilaisia. Jos joku haluaa kerrata asiaa vieraiden ja tuttujen kanssa, se on ok. Minä en halua. ainakaan vielä, tapaus oli liian raskas. Juttelen mieheni ja äitini kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta elämme sellaisessa sairaassa yhteiskunnassa, mistä on kokonaan eliminoitu sellaiset ihmisen elämään kuuluvat asiat kuin kuolema ja suru. Näistä huolehtivat (jos huolehtivat) jotkut mukamas ammattilaiset, jotka näilläkin asioilla mukamas luulevat lyövänsä rahaksi. Kaikki on vain rahastusta ja businestä mikä ihmisen elämään liittyy - suru, kuolema, terveys, vanhuus - kaikki vaan käännetään fyrkaksi. Muusta ei olla kiinnostuneita!
Tässä sairaassa yhteiskunnassa ollaan sen sijaan kiinostuneita sellaisista katoavista asioista kuin joku mallin ulkonäkö - sellaista tavoitellaan ja siihen laitetaan tärkeä energia, ruokasairaudet ja sairaalloiset ruokaan liittyvät asiat ja kaikki mikä on KULUTUSTA, KULUTUSTA, KULUTUSTA JNE...
Luulisin, että surua lapsesi kuolemasta tulet aina ajattelemaan. Mutta ihminen on kait kuitenkin sellainen, että hän menee jotenkin eteenpäin sen surunsa kanssa kuitenkin.
Uskon, että sinulla on vielä tämä lapsesi taivaassa. Ehkä oli joku syy siihen, että hänen elämästään tuli vain näin lyhyt.
On blogi, joka vaan odottaa keskusteluja tämmöisten asioiden pohjalta. Siellä ei taida olla just mitään vielä. Tule sinne pohtimaan ja kirjoittamaan näistä kaikista tuntemuksistasi ja kokemuksistasi!
T. kuolleenasyntynyt.blogspot.com
En siis ikinä kaivannut lohduttavia sanoja, koska niitä ei ole.Lapsen kuolemaa kun ei voi koskaan hyväksyä tai ymmärtää, toisin kuin vanhuksen. Mutta olisin kaivannut vain ystävien läsnäoloa ilman sanoja. Ja olisin halunnut tehdä tavallisia asioita heidän kanssaan, kuten ennen. Suru on osa minua, mutta elän edelleen ja olen sama ystävä. T.8
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen saanut uusia ystäviä lapseni kuoleman jälkeen, osa vanhoista kavereista jäi. En itse jaksanut pitää yhteyttä, normaali elämä vaan loppui ja istui kotona shokissa ja he eivät tajunneet kai tai osanneet/uskaltaneet lähestyä. Minä sanoin kaikille että en minäkään tiedä mitä sanoa. Eikä silloin tärkeää ole sanoa jotain viisasta ja ylevää (joka luultavasti loukkaa jos surukirjallisuutta lukee) vaan olla läsnä.
Suoraan sanoikin yhdelle tälläiselle uudelle ystävälle että on tämäkin tapa saada kaveri!
ap
Minua ei haittaa vaikka joka ketjussa pohdit asiaa. Tylyjä vastauksia olet saanut. Se kertoo ihmisten epäempaattisuudesta ja tällaisten asioiden kieltämisestä.
Minua ei haittaa vaikka joka ketjussa pohdit asiaa. Tylyjä vastauksia olet saanut. Se kertoo ihmisten epäempaattisuudesta ja tällaisten asioiden kieltämisestä.
mutta hänen tapa vastata muille ihmisille oli ilkeilevää, lukisit sen jutun, hän oli nro 16. hänen kommentien jälkeen empatia hävisi.
http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viestiketju/1532106/siisteja_hil…
Asenteesi on itselläsi hyökkäävä! :(
Minä kirjoitin mitä kysyttiin ja sinä otit se niin ettei saa vastata ja olen katkera ja tartten apua.
Minusta se vasta olisi surullista jos minä täällä tekisin aloituksia miten lapseni on kuollut ja keksisin aihen josta porata kuin se että kirjoitan että lapseni kuolema on ollut syy joka vaikuttaa.
Jos tällä jotain haen niin se että kuolema ei ole mielessä mutta se onkin sitten ihan asiallinen pointti ja ymmärrät äkkiä miksi lapsellani on päällään likainen paita. Normaalisti suuren perheen emäntänä pesen vaatteita ja olisin siitä tarkempi miten ollaan.
Mutta kai minulla ei ole vaan sanaa!
ap, joka silti ahtaasta mielipiteestäsi välittämättä kirjoittaa aina kun siltä tuntuu. Ja ihan tiedoksesi: en jauha vaan lapseni kuolemasta, minulla katso on muutakin ja on sitä elämää! ;)
Täällä tuntuu olevan psyykkisesti sairaitakin ihmisiä kommentoimassa. Tuskin antaa sinulle voimia jonkun heikkolahjaisten(?) kommenttoinnit. Voi myös olla että tällaisilla ihmisillä on suuria vaillejäämisen kokemuksia omassa elämässään, minkä vuoksi empatia ei ole kehittynyt normaaliksi.
en ymmärrä aloitustasi.
Toki lapsen kuolemasta saa puhua. Kaikesta saa ja pitääkin puhua. Silti voisit käyttää vähän erilaista sävyä asiasta puhuessasi.
Jos joku puhuu ihmisten pukeutumisesta, on tosi outoa, noloa ja moukkamaista tulla siihen hihkumaan että minunpa lapseni onkin kuollut, jipii ja jee, saan aina valittaa siitä enkä kestä muiden murheita. Tuolla tavallako käyttäydyt arjessasikin? Aina kun työkaveri kiroaa jumiutunutta tietokonettaan, muistutat että sinua sentään on kohdannut Suuri Menetys, etkä viitsi pikkuasioita kuunnella. Jos joltakulta läheiseltä katkeaa jalka, muistutat aina että Sinun lapsesi on sentään Kuollut. Oikeasti, miksi teet näin? Mikä on vaikuttimesi?
Minusta vaikuttaa kyllä siltä että elämäsi ei ole mihinkään jatkunut vaan jumitat katkeruudessa ja itsesäälissä. Ihan jees että lapsesi pääsi pois hullun ämmän vaikutuspiiristä. Hae apua. Oikeasti jos on selvinnyt suuresta menetyksestä, se ei vähennä ymmärrystä ja empatiaa muita kohtaan missään tilanteessa, vaan juuri päinvastoin. Et siis ole aidosti selvinnyt etkä niinsanotusti elä, se on selvää.
Voimia toivottelen. Älä anna katkeruutesi tuhota läheistesi elämää.
kuvittelevat, että ihminen, jolle on tapahtunut noin traaginen menetys, eivät enää koskaan sen jälkeen tee mitään muuta kuin istuvat omassa huoneessa yksin suremassa.
Ja sitten on myös heitä, jotka hätääntyvät asiaa, niin, että ensimmäinen ajatus on kieltoreaktio.
Ja ehkä osa häpeää myös sitä, että natisee pikkuasioita, kun näkee ihmisillä olevan raskaita suruja.