Rehellisesti, antaako lapsi merkityksen ja sisällön elämään?

Vapauduin äitini otteesta, elämäntuskasta, murehtimisesta, suorittamisesta ja kaiken tämän aiheuttamasta ahdistuksesta.



Musta kuoriutui terveen itsekäs aikuinen, joka uskaltaa olla juuri sellainen kuin haluaa ja tehdä mitä haluaa.

itse olen 24 ja mies 25. mies valmistui juuri ja sai ekan vakkaripaikan, mulla opinnot vielä pikkasen kesken. Jotenkin tää elämä nyt vaan on alkanut tuntua todella tylsältä, kun mies käy töissä ja mulla kohta sama tilanne. Kaikki aika menee töihin ja työmatkoihin. Ei jää paljon aikaa matkustelulle ja sille spontaanille elämälle. Jotenkin sellainen töihin-kotiin-nukkumaan-elämä tuntuu tosi sisällyksettömältä.

Elämäni tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä. Vastatkaa rehellisesti, onko äitiys tuonut elämäänne sisällön ja merkityksen? Oletko joskus katunut että hankit lapsia?

Pienen lapsen äitinä lapsi on tällä hetkellä iso osa elämääni. Se kaikkein tärkein asia. Tiedostan kuitenkin, ettei näin tule olemaan aina ja on minulla toki muutakin elämää kuin lapsi.

En ole katunut lapsen hankintaa tai siis saamista, vaikka välillä toki väsyttääkin.

Lapset eivät ole este omalle elämälle mutta kyllä ne useammaksi vuodeksi poistavat kaikki vapaa-ajan ongelmat.

Olet vielä aika nuori, ja sanot että sinulla on unelmia. Eivätkö ne tuo merkitystä elämääsi?

neljän lapsen äiti.

ja kaikkea mukavaa. Lapset ovat silti parasta koko elämässä! MUTTA tämä johtuu siitä, että kerkesin tehdä sitä ennen töitä kymmenen vuotta, sitä ennen opiskella ulkomaillakin, viettää rillutteluaikoja, tavata ystäviä, harrastaa ja vaihtaa miehiä :) Eli eka kerran tulin sitten raskaaksi 35-vuotiaana. Ja perhe elämä on ollut ihan mielettömän mahtavaa, enkä kaipaa mitään muuta.



Jos en olisi elänyt täysillä ennen perhettä, varmasti kaipaisin muutakin. Nyt lapset ovat etusijalla, ja naurattaa äidit, jotka ulisevat oman ajan puutetta ja lapsen sitovuutta jos pitää puoli vuotta imettää tai ei pääse risteilyille ja rilluttelemaan. Eihän vuosi tai viisikään ole elämässä yhtään mikään aika!

Meillä lapsi oli toivottu, mutta sitä ei vaan kuulunutkaan. Masennuin (osittain siitä lapsettomuudesta, osittain muusta) ja oli tosi vaikea saada elämään mitään järkeä, jotain sisältöä.



Kun sitten vihdoin tulin raskaaksi niin kyllä se muutti elämän ihan täysin :) Eikä tarvitse enää miettiä elämän tarkoitusta tai että mitä järkeä missään on..

heti opintojen päätteeksi. Puitteet oli taloudellisesti ja muuten kyllä ok kunnossa, mutta jälkikäteen ajatellen olisi voinut odottaa vielä muutaman vuoden. Ei niin että baariin olisi ollut vauvanhoitovuosina ikävä, mutta vauva-ajasta olisi ehkä osannut nauttia enemmän vähän vanhempana. Menemme nyt mm. eri tahtiin kavereiden kanssa, jotka hankkivat lapset vasta myöhemmin.



Tyhjää oloa täyttämään tai jotain omaa ongelmaa ratkaisemaan lasta ei kannata hankkia. Mene opintojen päätyttyä töihin, harrasta, nauti vapaudesta ja jos 3 vuoden päästä oma lapsi tuntuu ihanalta ajatukselta, sitten yrittämään. Kannattaa myös muistaa että lapsi voi olla sairas/vammainen tms. eikä täytäkään niitä toiveita mitä perhe-elämälle on asettanut. Lapsi voikin silloin lisätä ongelmia, vaikka se hankittiin ongelmia ratkaisemaan.



Mutta vastaus kysymykseen: Toki lapset antavat (muiden asioiden ohella) merkitystä elämään. Ekoina vuosina ei aikaa paljon ole omille jutuille, mutta lasten kasvaessa oma aikakin yleensä lisääntyy. Vauvavuosina kadehdin usein lapsettomia ihmisiä, mutta nyt leikki-ikäisten kanssa en enää yhtään.

Jos olisin jäänyt tahattomasti lapsettomaksi, niin en todellakaan tiedä miten rappiolla tänä päivänä olisin. Lapset on ihania, perheeni on maailman fantastisin yksikkö mitä kuvitella saattaa, miestä myöden.



t: neljän äiti

oli sitten lapseton tai ei. Jokainen elämänvaihe kestää vain sen aikansa, ja sen jälkeen on aika siirtyä eteenpäin (enkä tarkoita, että lasten hankkiminen olisi kaikkien kohdalla tätä eteenpän siirtymistä). Se aika, jolloin lapsia ei ole, on arvokasta aikaa, eikä kestä loputtomasti. Kuten ei sekään aika, kun lapset ovat pieniä. Jos ei missään vaiheessa opi todella tuntemaan itseään eikä sitä, mitä haluaa, on äkkiä taas tilanteessa, jossa lapsetkaan ei tuo sitä sisältöä elämään.