Mikä on tavallisin syy, miksi pieni lapsi ->2v laitetaan päivähoitoon?

2. Köyhyys 3.Ahneus, eli hyvin vaihtelevia ovat syyt.

1v ei viihdy päiväkodissa pitkiä päiviä piste.Kannattaisi vanhempien kuitenkin itselleen tämä myöntää. Lapselle ei ole mitään apua vanhemmasta joka ei pysty empatisoimaan lapsen tunteiden kanssa. Ei ole olemassakaan 1 vuotiaita jotka kehityksellisesti olisivat valmiita siihen menoon jota päiväkodin ryhmähoito pystyy tarjoamaan Surullinen todellisuus.

Mielenkiintoista. Onko kahdeksan tuntia pitkä päivä? Entä onko sillä mitään vaikutusta, että lapsi on jo kotona tottunut siihen, että ympärillä on muitakin ihmisiä, kuten esimerkiksi isompia sisaruksia.

Mistäköhän sitten johtui, että meidän lapsemme (oli hoidossa yksivuotiaasta kaksivuotiaaksi) jäi hyväntulisena hoitoon aamulla, vaikutti iloiselta ja hyväntuuliselta koko päivän (hoitajien mukaan) ja oli hyväntuulinen vielä hoidosta haettaessakin.

Välillä lapsi ei olisi edes malttanut keskeyttää rakentelujaan tai muita leikkejä hoidosta haettaessa, eikä useimmiten edes huomannut hakijaa (äiti tai isä) ennen nimeltä kutsumista. Kun kutsuttiin, niin sitten lapsi tuli iloisena halaamaan.

Olisimme varmasti huomanneet, jos lapsi olisi onneton tai kärsisi jotenkin muuten päivähoidosta. Mitään sellaista emme ole kuitenkaan havainneet. Pelkäsimme itsekin, että lapset saattaisivat kärsiä melko varhaisesta päivähoitoon viemisestä, mutta kun mitään oireita ei ole yhdelläkään lapsista tähän mennessä havaittu. Ehkä meillä on sitten ollut onnea ja lapsille on aina osunut kohdalle hyvää kunnallista päivähoitoa.

Kyllä vanhemmat aivan varmasti tietävät, viihtyvätkö heidän lapsensa päivähoidossa vai eivät. Meillä on riittävän monta lasta, jotta uskallan väittää, että tiedämme jotain lapsista jo ihan omasta kokemuksesta.

-Itsekkyys jättää oma työ hetkeksi (monet elävät pelossa että menettää jotain NIIIIIN tärkeää jos on työmaailmasta poissa vaikka sen 3 vuotta)

-Pää ei kestä (erittäin monilla "uraäideillä" ura on tärkeämpi kuin lapsi-mikä minusta on surullista. Ja oma pää ei vaan kestä sitä kotiäidin elämän tylsyyttä. Kun ei saa päteä tai todistella itselleen kuinka hyvä on työssään)

-Side lapseen ei ole niin voimakas. (Kun tunneside on voimakas, äiti haluaa nähdä miten pieni vauva/lapi kasvaa, eikä raaski viedä häntä muiden tuntemattomien ihmisten hoidettavaksi. Varsinkaan alle 2-vuotiasta, joka on vielä hyvin pieni.)

-Raha-tilanne...????jaa, no se on todellakin suhteellista. Pienellä rahalla(kotihoidontuki) todellakin pärjää kuka tahansa, JOS haluaa...mutta se onkin riidan aihe tällä palstalla joten ei siitä sen enempää...

Millainen on tämän kommentin kirjoittajan mies? Onko hän myös kotona? Aika harvassa tapauksessa molemmat vanhemmat jäävät vuosiksi kotiin hoitamaan lasta. Ja jos mies käy töissä, onko hän itsekäs eikä halua nähdä lapsensa kasvavan?

Itse olen vienyt 1-vuotiaani hoitoon, jotta työpaikkani säilyisi (olen yrittäjä). Ja yllätys: näen lapseni kasvavan (hän ei todellakaan ole hoidossa vuorokauden ympäri) ja lastani eivät hoida tuntemattomat (vaan tutut päiväkodin tädit). Lapsi on tyytyväinen ja iloinen ja meillä aikuisilla on sopivasti myös kodin ulkopuolista elämää. Raha ei ole ollut ratkaiseva tekijä valinnoissamme emmekä ole suurituloisia, vaan elämme vähällä. Ja olen toki malttanut jättää työni hetkeksi - olinhan kotona lapsen kanssa vuoden.

Kun toinen lapseni syntyy, minulla ei edelleenkään ole mahdollisuutta monen vuoden kotona olemiseen, koska pieni yritys ei pyöri kauan ilman yrittäjää ja haluan, että työpaikka (ja kahden muun työpaikka) ei katoa kokonaan. Itsekkyyttä olisi, jos antaisin niin käydä. Todennäköisesti kuitenkin mieheni pitää hoitovapaata, sillä hän on tavallisessa palkkatyössä.

En ymmärrä olenkaan tätä äitien syyttämistä urakeskeisiksi, koska nähdäkseni äiti ja isä kelpaavat yhtä hyvin lapsen hoitajiksi, mutta harva isä viettää silti vuosia kotona.

Ja tosiasia on, että useimmat pienetkin lapset pärjäävät ja viihtyvät hyvin hoidossa. Ainakin omat kokemuksemme ovat oikein mukavia.

Eli lyhyesti sanottuna; työ on tärkeämpi kuin lapsi. Surullista se todellakin on. Että akateeminen ura on tärkeämpi kuin lapsen kyvinvointi. Koska totta se on, että kukaan 1-vuotia ei siihdy tarhassa. Ikävöivät äitiään varmasti sanattomalla tavallaan hurjasti.

Väitätkö todella tuntevasti lapsemme meitä paremmin? Millä tavalla sen ikävöinnin pitäisi mielestäsi näkyä? Miksi me emme ole havainneet mitään merkkejä "hurjasta" ikävöinnistä, eivätkä hoitajatkaan ole ikävöinnistä kertoneet, vaikka siitä olemme erikseen kysyneet?

Esimerkiksi hoitoon jätettäessä lapsi on ulkovaatteiden riisumisen jälkeen suurin piirtein juossut (kyllä, lapsi käveli alle vuoden ikäisenä) muun ryhmän mukaan. Ei se minusta kovin kummoista kammoa hoitopaikkaa kohtaan osoita. Vain pari kertaa koko vuoden aikana hän jäi hoitoon itkuisena, mutta ne olivat todella harvinaisia poikkeuksia.

Lapsi aivan varmasti tuntee vanhempansa ja luottaa meihin, mutta kenties sitten meillä kotona on pystytty tarjoamaan sellainen perusturvallisuus, että lapsi luottaa siihen, että hänestä pidetään huolta, vaikka emme olekaan joka hetki itse paikalla.

1v ei viihdy päiväkodissa pitkiä päiviä piste.Kannattaisi vanhempien kuitenkin itselleen tämä myöntää. Lapselle ei ole mitään apua vanhemmasta joka ei pysty empatisoimaan lapsen tunteiden kanssa. Ei ole olemassakaan 1 vuotiaita jotka kehityksellisesti olisivat valmiita siihen menoon jota päiväkodin ryhmähoito pystyy tarjoamaan Surullinen todellisuus.

Mielenkiintoista. Onko kahdeksan tuntia pitkä päivä? Entä onko sillä mitään vaikutusta, että lapsi on jo kotona tottunut siihen, että ympärillä on muitakin ihmisiä, kuten esimerkiksi isompia sisaruksia. Mistäköhän sitten johtui, että meidän lapsemme (oli hoidossa yksivuotiaasta kaksivuotiaaksi) jäi hyväntulisena hoitoon aamulla, vaikutti iloiselta ja hyväntuuliselta koko päivän (hoitajien mukaan) ja oli hyväntuulinen vielä hoidosta haettaessakin. Välillä lapsi ei olisi edes malttanut keskeyttää rakentelujaan tai muita leikkejä hoidosta haettaessa, eikä useimmiten edes huomannut hakijaa (äiti tai isä) ennen nimeltä kutsumista. Kun kutsuttiin, niin sitten lapsi tuli iloisena halaamaan. Olisimme varmasti huomanneet, jos lapsi olisi onneton tai kärsisi jotenkin muuten päivähoidosta. Mitään sellaista emme ole kuitenkaan havainneet. Pelkäsimme itsekin, että lapset saattaisivat kärsiä melko varhaisesta päivähoitoon viemisestä, mutta kun mitään oireita ei ole yhdelläkään lapsista tähän mennessä havaittu. Ehkä meillä on sitten ollut onnea ja lapsille on aina osunut kohdalle hyvää kunnallista päivähoitoa. Kyllä vanhemmat aivan varmasti tietävät, viihtyvätkö heidän lapsensa päivähoidossa vai eivät. Meillä on riittävän monta lasta, jotta uskallan väittää, että tiedämme jotain lapsista jo ihan omasta kokemuksesta.

aivan varmasti ,viihtyvätkö heidän lapsensa päivähoidossa vai eivät."

Ensinnäkin; 1-vuotiaalla ei ole keinoja NÄYTTÄÄ sitä ikäväänsä;1-vuotias ei vielä ala temppuilemaan. Toisekseen; luuletko että vanhemmilla on varaa alkaa etsimään uutta paikkaa jos yhden on saanut,vaikka huomaisikin lapsen käytöksessä muutosta. Suurin osa vanhemmista varmasti blokkaavat itseltään sellaiset ajatukset. Siksi yleisin selitys onkin että: "meidän lapsi viihtyy hoidossa, hän on niin sosiaalinen ja siellä oppii sosiaaliseen kanssakäymiseen".HÖPÖ HÖPÖ sanon minä.

Totuus on se, että jokainen alle 2 vuotias haluaisi vain ja ainoastaan olla kotona äidin tai isän kanssa, usein ensisijaisesti äidin. Mutta eihän heillä ole sitä kykyä ilmaista sitä.

Ja vastaus kysymykseesi;ON 8 tuntia pitkä päivä alle 2- vuotiaalle!!!!!!!Etkö sitä tiedä?

joutuu puolitoistavuotiaana hoitoon siinä tapauksessa, että äiti onnistuu saamaan työpaikan. Itseäni ei innostaisi jättäytyä työttömäksi enää yhtään pidemmäksi aikaa, sillä näytän aina vain epäkelvommalta työnantajien silmissä - ihan riippumatta asenteestani, kyvyistäni ja kouluttautumisestani. Toisekseen mies painostaa työnhakuun aika voimakkaasti enkä haluaisi kuunnella sitä.

parisuhteessa elävän tarvitse olla töistä pois, vaikka lapsen kotona 3-vuotiaaksi pitäisikin. Voihan se isäkin jäädä kotiin! 1,5 vuotta kummallekin. Ei se ole miehen armoilla elämistä, jos yhteistä lasta hoitaa. Ja voihan mieskin jäädä vaimon "armoille".



Ja se rahatilanne: Jos ei kotihoidontuki ja toisen palkka riitä omakotitaloihin ja autoihin ja mitä tuossa aiemmin mainittiinkaan, niin olisiko sitä voinut ehkä ajatella jo ennen lapsen hankintaa? Tuskin nuo menot yllätyksenä lapsen synnyttyä ilmaantuivat. Asua voi halvemminkin ja ainahan voi säästää etukäteen. Siis normaalituloinen pariskunta. Yh:t on asia erikseen.



Eri asia on tietysti se, jos omat arvot ovat sellaiset, että talo ja auto ovat lapsen hyvinvointia tärkeämmät. Ihan ok sekin minun puolestani, mutta miksi sitten selitellä muuta?

-Itsekkyys jättää oma työ hetkeksi (monet elävät pelossa että menettää jotain NIIIIIN tärkeää jos on työmaailmasta poissa vaikka sen 3 vuotta)

Joillakin aloilla 3 vuoden poissaolo (tai pitempi, jos lapsia on enemmän) merkitsee ammatinvaihtoa. Esimerkiksi tutkija voi menettää kolmessa vuodessa rahoituksen (eli työpaikan), jos ei ole itse sitä puolustamassa tai hakemassa. Jopa tutkimusaihe saattaa olla mennyttä, sillä samaa aihetta tutkivat muutkin ja pitkä poissaolo antaisi muille selvää etua, sillä ei ulkomailla ketään kiinnosta, miksi joku on jättäytynyt pois. On lisäksi töitä, joita kukaan muu ei voi tehdä ja ne on tehtävä nopeasti tietyssä määräajassa. Esimerkiksi tieteellisen artikkelin julkaisuun voi mennä vuosi siitä, kun se on lehdelle lähetetty. Ennakkotarkastuksen jälkeen korjauksille ja parannuksille on aikaa korkeintaan pari kuukautta, eikä niitä voi tehdä kukaan muu kuin artikkelin kirjoittaja itse.

-Pää ei kestä (erittäin monilla "uraäideillä" ura on tärkeämpi kuin lapsi-mikä minusta on surullista. Ja oma pää ei vaan kestä sitä kotiäidin elämän tylsyyttä. Kun ei saa päteä tai todistella itselleen kuinka hyvä on työssään)

Jotkut todella ovat hyviä työssään, ehkäpä jopa maailman parhaita alallaan. Toisilla on terävä pää, joka ihan oikeasti kaipaa haastavampaa tekemistä kuin kotiäidin työ.

-Side lapseen ei ole niin voimakas. (Kun tunneside on voimakas, äiti haluaa nähdä miten pieni vauva/lapi kasvaa, eikä raaski viedä häntä muiden tuntemattomien ihmisten hoidettavaksi. Varsinkaan alle 2-vuotiasta, joka on vielä hyvin pieni.)

Sanopa tuo päin naamaa jollekin lapsensa päivähoitoon laittaneelle "uraäidille". Entä isä? Saattaahan sen lapsen isäkin haluta nähdä lapsensa kasvavan.

-Raha-tilanne...????jaa, no se on todellakin suhteellista. Pienellä rahalla(kotihoidontuki) todellakin pärjää kuka tahansa, JOS haluaa...mutta se onkin riidan aihe tällä palstalla joten ei siitä sen enempää...

Joillakin aloilla työpaikat ovat tietyillä paikkakunnilla, jolla on sitten myös pakko asua, jos ei halua käyttää tuntitolkulla aikaa työmatkoihin. Joku voi haluta jatkaa opiskeluaikaista kitkuttelua loppuikänsä, toiset eivät. Meillä lapset on pistetty päivähoitoon noin vuoden ikäisinä. Vanhimmat ovat nyt hyvin koulussa pärjääviä, hyvin käyttäytyviä ikäisikseen vastuullisia nuoria. Meidän kokemuksemme on, että lapsille ei ole ollut mitään haittaa siitä, että he ovat olleet päivähoidossa nuoresta. Lapset ovat erilaisia. Toiset viihtyvät jo vuoden ikäisenä päivähoidossa muiden lasten kanssa, toiset taas saattavat tarvita rauhallisemman ympäristön. Tosin neljän lapsen perheessä ei sitä rauhallista ja hiljaista ympäristöä muutenkaan usein ole.

1v ei viihdy päiväkodissa pitkiä päiviä piste.Kannattaisi vanhempien kuitenkin itselleen tämä myöntää. Lapselle ei ole mitään apua vanhemmasta joka ei pysty empatisoimaan lapsen tunteiden kanssa. Ei ole olemassakaan 1 vuotiaita jotka kehityksellisesti olisivat valmiita siihen menoon jota päiväkodin ryhmähoito pystyy tarjoamaan Surullinen todellisuus.

Eli lyhyesti sanottuna; työ on tärkeämpi kuin lapsi. Surullista se todellakin on. Että akateeminen ura on tärkeämpi kuin lapsen kyvinvointi. Koska totta se on, että kukaan 1-vuotia ei siihdy tarhassa. Ikävöivät äitiään varmasti sanattomalla tavallaan hurjasti.

Etkö lukenut ollenkaan, mitä tämä akateemisesta urasta kertova kirjoitti? Työ on ja saa olla sen verran tärkeä, ettei sitä halua menettää. Edes lapsen takia. Milläs sen lapsen sitten elättää, kun väkisin oli 3v kotona, työpaikka meni ja tuloja ei ole? Taidat olla joku taulapää amis kun et lukemaasi ymmärrä tai halua ymmärtää.

Eli lyhyesti sanottuna; työ on tärkeämpi kuin lapsi. Surullista se todellakin on. Että akateeminen ura on tärkeämpi kuin lapsen kyvinvointi. Koska totta se on, että kukaan 1-vuotia ei siihdy tarhassa. Ikävöivät äitiään varmasti sanattomalla tavallaan hurjasti.

Väitätkö todella tuntevasti lapsemme meitä paremmin? Millä tavalla sen ikävöinnin pitäisi mielestäsi näkyä? Miksi me emme ole havainneet mitään merkkejä "hurjasta" ikävöinnistä, eivätkä hoitajatkaan ole ikävöinnistä kertoneet, vaikka siitä olemme erikseen kysyneet? Esimerkiksi hoitoon jätettäessä lapsi on ulkovaatteiden riisumisen jälkeen suurin piirtein juossut (kyllä, lapsi käveli alle vuoden ikäisenä) muun ryhmän mukaan. Ei se minusta kovin kummoista kammoa hoitopaikkaa kohtaan osoita. Vain pari kertaa koko vuoden aikana hän jäi hoitoon itkuisena, mutta ne olivat todella harvinaisia poikkeuksia. Lapsi aivan varmasti tuntee vanhempansa ja luottaa meihin, mutta kenties sitten meillä kotona on pystytty tarjoamaan sellainen perusturvallisuus, että lapsi luottaa siihen, että hänestä pidetään huolta, vaikka emme olekaan joka hetki itse paikalla.

lapsipsykologiasta? Nappaa vaikka kirjastosta pari.

Niin ymmärrät vähän paremmin mistä puhun.

Katsos, näitä asioita ovat myös toiset akateemiset ihmiset miettineet ja tulleet jonkinlaisiin tuloksiin lapsen kehityksestä ja siitä miten tärkeä varhainen vuorovaikutus ja ensisijainen hoitaja on. Kiintymyssyhteista jne.

Onkohan ihme että nykyään ihmiset eivät enää kykene solmimaan pysyviä ihmissuhteita????

Mistähän johtuu????

parisuhteessa elävän tarvitse olla töistä pois, vaikka lapsen kotona 3-vuotiaaksi pitäisikin. Voihan se isäkin jäädä kotiin! 1,5 vuotta kummallekin. Ei se ole miehen armoilla elämistä, jos yhteistä lasta hoitaa. Ja voihan mieskin jäädä vaimon "armoille". Ja se rahatilanne: Jos ei kotihoidontuki ja toisen palkka riitä omakotitaloihin ja autoihin ja mitä tuossa aiemmin mainittiinkaan, niin olisiko sitä voinut ehkä ajatella jo ennen lapsen hankintaa? Tuskin nuo menot yllätyksenä lapsen synnyttyä ilmaantuivat. Asua voi halvemminkin ja ainahan voi säästää etukäteen. Siis normaalituloinen pariskunta. Yh:t on asia erikseen. Eri asia on tietysti se, jos omat arvot ovat sellaiset, että talo ja auto ovat lapsen hyvinvointia tärkeämmät. Ihan ok sekin minun puolestani, mutta miksi sitten selitellä muuta?

sitten suoraan sanoa että uraa ei valitettavasti voi menettää!!???Vaan aina saa kuulla näitä jankutuksia että meidän Janica on aina mennyt hymysuin tarhaan ja on niin sosiaalinen, etten edes kotona voisi antaa samanlaisia virikkeitä jne BLAA BLAA BLAA.

Ja jos on niin akateeminen, että tietää kaikesta kaiken, niin miksei sitten ole kuullut aiheesta perhesuunnittelu. Että jos ei lapsi mahdu elämään niin onko niitä pakko vääntää montakin tarhatätien kasvatettavaksi?

Olen väsynyt ja provosoivalla päällä, joten kirjoitan kerrankin mitä ajattelen. Olen sitä mieltä, että annan heille paremman äidin ja naisen mallin tekemällä vaativaa, kiinnostavaa ja yhteiskunnallisesti merkittävää työtä, kuin jos kökkisin puiston laidalla pävät pitkät.



Harvoin lapset kuitenkaan yli 8 tuntia ovat hoidossa, koska olemme jakaneet työajat niin, että toinen vanhemmista lähtee aikaisemmin ja toinen tulee myöhemmin kotiin.



Mitä viihtymiseen tulee, niin rankkaahan lapsilla isossa ryhmässä on, en sitä kiellä. Kuulen silti jatkuvasti kommentteja siitä, miten paljon luontaisesti hyvin ujo lapsi on kehittynyt ja miten seurallinen hän nykyään on. Tästä osa menee päivähoidon piikkiin. Päsmäröivämpi lapsista on taas oppinut vähän hiljenemään ja olemaan osa ryhmää. On kyllä jo vähän vanhempi, joten ankarinkin kotiäiti pitäisi jo päiväkotikypsänä...

Ensinnäkin; 1-vuotiaalla ei ole keinoja NÄYTTÄÄ sitä ikäväänsä;1-vuotias ei vielä ala temppuilemaan.

1-vuotias osaa oikein hyvin heittäytyä hankalaksi, jos ei jotain halua tehdä. Luuletko todella, että vuoden ikäisestä lapsesta ei näkisi, jos hän tuntee itsensä hylätyksi.

Jos lapsi tuntuu ja näyttää hyvinvoivalta, miten kummassa voit väittää, että lapsi voisi huonosti?

Toisekseen; luuletko että vanhemmilla on varaa alkaa etsimään uutta paikkaa jos yhden on saanut,vaikka huomaisikin lapsen käytöksessä muutosta. Suurin osa vanhemmista varmasti blokkaavat itseltään sellaiset ajatukset. Siksi yleisin selitys onkin että: "meidän lapsi viihtyy hoidossa, hän on niin sosiaalinen ja siellä oppii sosiaaliseen kanssakäymiseen".HÖPÖ HÖPÖ sanon minä.

Jos lapsi näyttää viihtyvän päivähoidossa huonosti, voidaan kokeilla esimerkiksi lyhennettyä työaikaa ja työaikaliukumien mahdollisimman suurta hyödyntämistä. Niillä hoitoajan saisi pudotettua lähes puoleen, jos olisi aivan pakko. Jos vika olisi hoitopaikassa, asiasta voi hyvin keskustella päiväkodin kanssa. Ongelmilla on taipumus ratketa, kun niitä yrittää ratkoa.

Saahan sitä hakemalla hakea ongelmia, mutta minä uskon mieluiten omia silmiäni. Monilapsisessa perheessä lapsi oppii väkisinkin sosiaaliseksi, koska perheessä on muitakin kuin se yksi lapsi. Ja mitä muuta kuin sosiaalisuutta on se, että päiväkodissa isommat lapset haluavat ottaa pienen mukaan leikkiin ja pienempi selvästi nauttii isompien kanssa leikkimisestä, vaikka ei osaakaan vielä leikkiä kaikkien sääntöjen mukaan.

Totuus on se, että jokainen alle 2 vuotias haluaisi vain ja ainoastaan olla kotona äidin tai isän kanssa, usein ensisijaisesti äidin. Mutta eihän heillä ole sitä kykyä ilmaista sitä.

Ei millään pahalla, mutta mahtaakohan sinulla olla lapsia? Monilapsisessa perheessä lapsi joutuu olemaan muidenkin perheenjäsenten kuin isän tai äidin kanssa. Yksi lapsi ei voi saada vanhempien jakamatonta huomiota.

Jakamattoman huomion voi saada vain olemalla perheen ainoa lapsi. Historian aikana perheissä on aina ollut keskimäärin enemmän kuin kaksi lasta.

Ja se rahatilanne: Jos ei kotihoidontuki ja toisen palkka riitä omakotitaloihin ja autoihin ja mitä tuossa aiemmin mainittiinkaan, niin olisiko sitä voinut ehkä ajatella jo ennen lapsen hankintaa? Tuskin nuo menot yllätyksenä lapsen synnyttyä ilmaantuivat. Asua voi halvemminkin ja ainahan voi säästää etukäteen. Siis normaalituloinen pariskunta. Yh:t on asia erikseen.

Tulikin mieleen: meidän nelilapsisessa perheessämme ei ole yhtään autoa, vaikka molemmilta vanhemmilta löytyy ajokortti. Omakotitaloakaan ei löydy, ainoastaan keskikokoinen pätkä keskiluokkaista rivitaloa, joka sekin sijaitsee itäisessä Helsingissä, mutta on siitä huolimatta melko hintava, kun aina Helsingissä. Kun molemmat ovat töissä, pystymme hankkimaan perheelle kohtuullisen elintason, eikä meidän tarvitse tinkiä ihan joka asiasta. Ulkomaanmatkoihin koko perheen voimin ei ole rahaa ainakaan joka vuosi, mutta joka toinen tai kolmas vuosi voi onnistuakin. Akateemisia olemme molemmat, joten pienellä rahalla osataan elää, jos on pakko. Kaikki isyyslomat ja isäkuukaudet ovat käytetty tarkkaan, mutta siitä huolimatta lapset on pistetty hoitoon noin vuoden ikäisinä, koska olemme sen sopivaksi katsoneet.

elämästä ei voi tietää, siksi en arvostelekaan muiden valintoja.



Meidän tilanne on kuitenkin se, että molemmilla on vaativa akateeminen työ ja "ura". Halusimme kuitenkin lapsen, koska ikäkin alkaa jo painaa ;) Päätimme siis kumpikin uhrata reilun vuoden kotielämälle ja lapsi menee päiväkotiin himpun alle kolmivuotiaana. Meillä siis ainakin onnistui näin, vaikka töissä pomo vähän nikottelikin, kun kuuli raskaudestani.



Meillä ei kyllä ole omakotitaloa maksettavana, joten siinä suhteessa ollaan onnekkaita (kerrostaloasujia).

ja nyt valittaisi täällä, että ei enää saa töitä kun työhistoriassa on pitkä aukko, tai että kolmessa vuodessa vanhassa työpaikassa on tehty uudelleenjärjestelyjä, joiden jälkeen niitä omia työtehtäviä ei välttämättä ole olemassakaan, niin saisi koko palstan haukkumiset päälleen siitä, että eihän tietenkään tuollaista kukaan töihin ota, olisi pitänyt miettiä aiemmin.

Olen väsynyt ja provosoivalla päällä, joten kirjoitan kerrankin mitä ajattelen. Olen sitä mieltä, että annan heille paremman äidin ja naisen mallin tekemällä vaativaa, kiinnostavaa ja yhteiskunnallisesti merkittävää työtä, kuin jos kökkisin puiston laidalla pävät pitkät. Harvoin lapset kuitenkaan yli 8 tuntia ovat hoidossa, koska olemme jakaneet työajat niin, että toinen vanhemmista lähtee aikaisemmin ja toinen tulee myöhemmin kotiin. Mitä viihtymiseen tulee, niin rankkaahan lapsilla isossa ryhmässä on, en sitä kiellä. Kuulen silti jatkuvasti kommentteja siitä, miten paljon luontaisesti hyvin ujo lapsi on kehittynyt ja miten seurallinen hän nykyään on. Tästä osa menee päivähoidon piikkiin. Päsmäröivämpi lapsista on taas oppinut vähän hiljenemään ja olemaan osa ryhmää. On kyllä jo vähän vanhempi, joten ankarinkin kotiäiti pitäisi jo päiväkotikypsänä...

antavat lapsilleen huonon äidin mallin, kökkimällä puiston laidalla päivät pitkät?? Luulenpa kuule, että näiden lasten suhde omaan äitiinsä ovat läheiset ja lämpimät, toisin kuin ehkä kaikilla "vaativaa ja yhteiskunnallisesti merkittävää työtä tekevällä". Uskallanpa väittää jopa näin.

sitten suoraan sanoa että uraa ei valitettavasti voi menettää!!???Vaan aina saa kuulla näitä jankutuksia että meidän Janica on aina mennyt hymysuin tarhaan ja on niin sosiaalinen, etten edes kotona voisi antaa samanlaisia virikkeitä jne BLAA BLAA BLAA.

Luuletko todella, että akateemisessa perheessä annettaisiin lapselle tuollainen amisnimi kuin Janica? :)

Emme me lastamme päivähoitoon ole pistäneet virikkeiden takia, vaan siksi, että emme voi häntä itse hoitaa työpäivän aikana. Uskon mieluummin itse omasta lapsestani tekemiäni havaintoja kuin tilastollisia yleistyksiä tutkimuksista, joiden taustoja ja tutkimusmenetelmiä en tiedä. Ne havainnot osoittavat, että meidän lapsemme eivät ole kärsineet päivähoidossa, vaikka heidät sinne on varsin nuorina pistetty.

Lapset ovat erilaisia. Vaikka keskimäärin päivähoito kodin ulkopuolella olisi hieman haitallisempaa kuin kotihoito, se on kuitenkin vain keskiarvo ja yksilöerot ovat suuria. Yksittäisista tapauksista tilastot eivät kerro yhtään mitään.

Ja jos on niin akateeminen, että tietää kaikesta kaiken, niin miksei sitten ole kuullut aiheesta perhesuunnittelu. Että jos ei lapsi mahdu elämään niin onko niitä pakko vääntää montakin tarhatätien kasvatettavaksi?

Jospa jätettäisiin perheiden lapsimäärät perheiden itsensä päätettäviksi. Sanoisin kuitenkin, että perhesuunnittelusta kannattaisi kertoa ensisijaisesti joillekin muille ihmisryhmille kuin korkeakoulutetuille, joista aivan liian suuri osa jää tai jättäytyy lapsettomiksi.

Täällä palstalla luuhaavilla kotiäideillä ole mitään muuta pätemisen kohdetta kuin päivähoidossa olevien lasten ihmettely?? Hankkisitte muutakin sisältöä elämäänne kuin ne omat pikku palleroisenne ja kodin neljä seinää. Kun sitten jostain syystä olettekin eräänä päivänä yksinhuoltajia, eikä työpaikkaa löydy mistään, koska ainoa näyttö osaamisesta on Nico-Petterin vaipanvaihto, niin älkää ihmetelkö. Taisitte kakaran mukana pusertaa ne aivonnekin sieltä alapäästä.



Niin... Ja on muuten aivan mahdollista olla hyvä äiti ja ura-nainen samaan aikaan.