Kun ystävä hylkää :-(

josko löytyisi lisää mielipiteitä joista heräisi uusia ajatuksia.



-Ap- (joka muuten käy terapiassa mutta ahdistuksen keskellä ei osannut olla hiljaa ystävänsä seurassa, jonka viisaat ajatukset valitettavasti auttoivat enemmän kuin edes terapeutti..)

Tuntui pahalta. Kyseessä ei ollut vuosia kestänyt emotionaalinen hyväksikäyttö, vaan ehkä noin 3-4kk kestänyt karsea ahdistustila, jonka aikana en taatusti ollut helpointa seuraa. Nämä ystävät olivat minulle kuitenkin kuin tukipilareita, joiden avulla uskoin toipuvani. On totta, että vuodatin murheitani näille ihmisille joka ikinen kerta, kun tapasimme, mutta en voinut muutakaan. Olin juuri sellainen itsekäs "omaan napaan tuijottaja"... Mutta niin vakavasti masentuneilla lienee tapana.



Ensimmäinen ystävä lähti varottamatta, ei vastannut puheluihin tai viesteihin. Sitten meni toinen, joka sentään sanoi suoraan, ettei enää jaksanut minua. Pahimman masennuksen keskellä tuo tuntui kauhealta, mutta jälkeenpäin tajusin, että ystävilläni oli itsellään paljon käsittelemättömiä asioita taakkanaan ja voimat eivät riittäneet minun huoliini. En syytä heitä, mutta en voi syyttää itseänikään. Olin täysin hukassa ja kipeä, en olisi voinut pahaa oloani salatakaan.



Menetettyjen ystävien tilalle on tullut monta uutta ystävää ja nykyään olen onnellisempi kuin koskaan :). Olen miettinyt, miten suhtautuisin, jos joku ystävistäni "sekoaisi" ...En voisi hylätä, se on ainakin selvä. Koittaisin olla läsnä niin paljon kuin jaksaisin, mutta samalla ohjaisin ammattilaisten pakeille.



Olen huomannut, että masentuneet kaveeraavat helposti toisten masentuneiden kanssa, jolloin sitten tulee näitä ongelmia. Toisen ahdistus alkaa ruokkia omaa. Mutta niinkuin aiemmin ilmaisin, mielestäni tällaisissa jutuissa ei ole väärin/oikein toiminutta, se vaan menee joskus noin.



Tsemppiä sulle ap, kaikki kääntyy vielä hyväksi!

Ota yhteyttä vaikka kirjeitse/mailitse ystävääsi ja kerro, että et syytä häntä tapahtuneesta ja että olisit toivonut, että hän olisi sanonut, ettei jaksa enää. Kerro, mitä toivoisit nyt suhteeltanne.



Mulla oli kerran sellainen tilanne, että huomaamattani kaadoin paljon ystäväni niskaan. Eräänä päivänä hän sanoi minulle suoraan, että hän ei jaksa sitä ja että on minulta väärin tehdä niin. Ensin olin hieman loukkaantunut hänelle, mutta ymmärsin pointin. Olin myös hyvin iloinen, että hän uskalsi sanoa minulle, mitä ajatteli.



Ystäväsi ehkä pelkäsi, että loukkaannut hänelle, tai että et nyt ahdistuksesi keskellä kestäisi, jos hän sanoisi, ettei jaksa nyt enää. Ehkä hän kuitenkin edelleen haluaisi olla ystäväsi.



Minun ystäväni on edelleen paras ystäväni. Edelleen kerromme toisillemme huolemme, mutta nyt osaan myös puhua muusta enkä käytä ystävääni likasankona.

Minulla on ollut elämäni aikana aika vähän kavereita ja vielä vähemmän sellaisia, joita olisin pitänyt ystävinä. Välillä on ollut sosiaalisesti vilkkaampia kausia, olen tuntenut enemmän ihmisiä, jotka kuuluvat ehkä enemmän kaveri- kuin ystäväkategoriaan. Minullakin on ollut ongelmani, joita olen vuodattanut näille vähille ihmisille. Tuntuu tosi pahalta, että jotkut ovat katkaisseet välit sitten ihan kokonaan kun heillä on mennyt hermot minun kanssani. Pahimmalta se on tuntunut silloin, kun on ollut muutenkin pohjalla. Ymmärrän, että jokaisella on omiakin ongelmia eikä jaksa aina kuunnella toisen murheita. En minäkään ole jaksanut kuunnella kaikkien juttuja. Nähtyäni kuinka vähän muut ovat kiinnostuneita minun ongelmistani minäkään en jaksa enää kiinnostua kenenkään ongelmista. Itseasiassa tällä hetkellä minua ahdistaa se, että kaikki kokemukseni ovat tehneet minusta niin kylmän ja katkeran, etten tunne oikein mitään sääliä muita kärsiviä ihmisiä kohtaan. Viime aikoina olen ajatellut vanhoista kavereista jotka ovat olleet joskus läheisempiä, ettei minua kiinnosta vaikka heillä menisi miten huonosti. Itseasiassa jopa toivon sitä heille. :( Joskus joku on jättänyt minut sanoen, ettei halua olla kanssani enää ikinä missään tekemisissä. Joskus joku on yrittänyt lämmitellä uudestaan välejämme, kun hänellä olisi ollut vaihteeksi tilaa minullekin. En ole edes vastannut viestiin! Minulle riittää, että sanoo yhden kerran suoraan. Minuakin on syytetty siitä, että minä vain valitan asioista, kun olisi mukava jakaa iloisempiakin asioita. Olen minä ollut joskus tukijan roolissakin, mutta ehkä se sitten on niin, että jos on tarpeeksi ongelmia, niin ei arvosta kenenkään neuvoja, kun eivät ne oikeasti auta. Jokaisen pitää yrittää sinnitellä itse. Harmi, ettei minulla ole ollut aina iloista jaettavaa. Ja sitten jos on ollut, ei ole enää tehnyt mieli jakaa sitä. Tällä hetkellä olen surullinen siitä, että minusta tuntuu, ettei minulla ole tällä hetkellä yhtään ystävää, ei edes kavereita. Ei ole sellaisia kavereita, joiden kanssa tavattaisiin muutenkin kuin vain yhteisten harrastusten myötä. Minusta tuntuu, että minun arvoni näille ihmisille riippuu täysin siitä, miten paljon jaksan olla aktiivinen yhteisissä harrastuspiireissä. En ole jaksanut olla kiinnostunut edes vanhoista harrastuksista, joten emme ole nähneet kuin harvoin. Surullista huomata, ettei kukaan ole halunnut olla yhteyksissä näiden harrastusten ulkopuolella. Olen itsekin työntänyt ihmisiä etäämmälle, koska en ole kelpuuttanut heitä niin lähelle nykyisessä elämänvaiheessani. Olen oppinut vaikenemaan murheistani. Jos minulla on murheita, en jaa niitä enää helposti. Joskus olen testannut ystävyyssuhteitani avautumalla jostain konkreettisesta ongelmasta sillä hetkellä. Ainoa kommentti on ollut se, että minun ei pitäisi edes puhua sellaisista ongelmista vaan pitää ne yksityisasiana. Silloin totesin, ettei sekään kaveruussuhde ollut sitten sen syvällisempi kuin että satumme tekemään joissain piireissä samoja asioita. Yksityiselämän tasolla emme ole läheisiä.

itse olen aina ollut luonteeltani aika syrjäänvetäytyvä, minulla on pari hassua ystävää, joille voin murista kun menee huonosti, mutta toisaalta tiedän suurimmasta osasta tuttavianikin paaaaaaaaaaaaaljon asioita, heidän parisuhteistaan, mt-ongelmistaan, talousvaikeuksistaan jne. Minulle on kai vain helppo avautua ja olen siitä äärettömän kiitollinen.

Mutta joskus se minunkin kuppini keikahtaa nurin... olipa kerran 'ystävä' joka tapasi minut ollessaan aika syvällä ihmissuhdesyövereissä. Olin hänelle monta kuukautta apuna ja konsulttina, vastasin puheluihin jotka kestivät tunteja jne... hän alkoi soitella aikoina jolloin olin töissä ja suuttui? kun en heti vastannut, ja aloin kokea puhelut sekä tapaamiset todella ahdistaviksi. Puoliskoni seurasi tätä jonkun aikaa ja sitten sanoi, että meille ei enää tarvitse tätä 'ystävää' kyläilemään ottaa ja sanoi, että älä vastaa kun soittaa. Näin sitten tein...



En ole hänen kanssaan enää missään tekemisissä ja hyvä niin.

Olipa mielenkiintoista. Minä taas olen aina ollut kaikkien tukija. Oikea deppi-ihmisten magneetti. ja se on mukavaa. En jättäis koskaan ketään, joka tarvitsee apuani. Joten tulkaa minun luo valittamaan, minä kyllä autan ja yritetään yhdesä löytää ratkaisut ongelmiin:-)

Minut on jätetty sen jälkeen kun olen terapoinut pois toisten ikävät, kuunnellut ja silitellyt päätä, mutta kun itse olisin tarvinnut tukea, vips pois siitä ja heti. Eivät jaksa kuunnella:-) Ajattelen näin, noh, nyt niillä on hyvin asiat ja olen onnellinen. Nyt ne eivät tarvitse minua enään. Minulla tulee oikeasti hyvä olo, kun toisilla menee hyvin.

Kiitän Luojaani, että hän näyttää ajoissa  ketä he oikeasti olivat, etten ala kertomaan omia juttuja niille. En tarkoita, että olisivat hyväksikäyttäjiä, mutta että he eivät olleetkaan minun oikeita ystäviä:-) 

Sitten minulla on yksi sydänystävä, jolle tosiaankin hädissäni kerroin kaikki. Me ihmeteltiin kaikkea. Miksi ihmiset ovat niin pahoja? Miten joku voi olla niin ilkeä jne. Hänelläkin oli suruja. Kannustin häntä. Mutta enimmäkseen kylläkin minä itse kerroin eniten. Se ei ollut siksi, että en ymmärtänyt, että ei pidä kertoa, koska monesti sanoin, että pitäiskö puhua muusta. EI, ei kerro vaan. Oletko varma? Joo, joo , tottakai jne. No minähän kerroin. Mutta sitten yhtäkkiä huomasin, että hän alkoi etääntymään. Vaihdoin äkkiä vaihdetta. En soittanutkaan niin usein, enkä käynyt. Kerroin vain iloisia asioita. Kerroin kuinka hyvin menee jne. Innostin häntä kaikessa ja kehuin, kun oli kehumisen aihetta. Sitten huomasin, että minähän se aina otan yhteyttä. Sitten en ottanutkaan ja ei ole kuulunut mitään pitkiin aikoihin. Mutta en usko että ystävyys on ohi silti. Tarvitsemme etäisyyttä. Onneksi kekkasin ajoissa, että hänen ei tarvinnut sanoa siitä.

Ja sitten on siskoni, oikea ärripurri. Kuuntelin ja kuuntelin vuosikausia miesystävistä, elämän vaikeuksista, muista ihmisistä ketä se vihasi jne. En koskaan kritisoinut, ajattelin vaan, että oishan sinussakin  ollut parantamisen varaa. En edes vihjaissut sinnepäin, koska tiesin, että hän halusi vain puhua.  No sitten mulle tuli vaikeuksia, ja kerroin niistä, mutta en juurtajaksain, koska olin jo kertonut ne toiselle. Sille josta kerroin ensimmäisessä kertomuksessa. Ja joka kerta kun jotain sanoin omasta huonosta olosta hän puolustikin pahantekijää. No, en sitten kertonutkaan enään vaan valehtelin koko ajan , että joo menee niin hyvin, että. No, ei meillä sitten ollutkaan mitään puhumista:-) Hänellä meni hyvin ja työni oli tehty, joten hän kekkas, että hän suuttuu mulle joistain ihme asiasta, että pääsee eroon. Niin hän sitten säikäytti minut pahan kerran kirjoittamalla kirjeen. Meikä lensi pyllylleen kirjaimellisesti. Niin huonoa ihmistä hän ei oo ikinä tavannut kuin minut. (LOL). Sitä ennen olin tehnyt hänelle oikein ison palveluksen.   -En halua olla missään yhteydessä sinuun, hän sanoo. No joo joo, ajattelin, ja oli vain keventynyt olo. Yritin kuitenkin selittää miten asiat ovat, mutta ei hän halunnut muuttaa mieltä,: Ja sitten minä suutuin ja sanoin, että perkele, mulle ei tartte kirjoitella, kun 20 vuotta olen puhelimessa roikkunut, että sinulla olis seuraa. Mihin se puhelahja nyt meni? En ees suuttunut oikeasti vaan näyttelin, koska mietin, että se ei .ymmärrä kuin omanlaista kommunikointia.Huomasin jujun, hän olki kateellinen minulle. koska luuli minulla meneväb hyvin (en kertonut suruista hänelle).

Tästä lähin puhun ongelmista aivan erillä lailla vaikka olisi kuinka sydänystävä. Esim. kun joku kysyy miten menee? Hyvinhän mulla kun ei valita. Ja sitten puhun ihan muusta. Tällä lailla syntyy mielenkiintoisia keskusteluja ja toinen ei tunne olevansa roskakori.

just niii! mä en jaksa ymmärtää niitä jotka hylkää ystävänsä... mulla on sam tilanne nyt ja ne jostain syystä vaan tullee siihen eteen et "onkos itkupillillä menny ankeesti tää koulu elämä?" voi vittu mä en haluu nähä sitä enää!!

katkaisen tai viilennän itse välit yleensä jos kaverille on vain ryyppykaveri tai terapeutti. Toivon ystävyydeltä paljon iloa ja murheitakin, mutta murheet oikealla hetkellä! Pitää osata olla tahdikas 10 aikaan baarissa alottelemassa on huono aika alkaa purkamaan vuosia sitten päättynyttä parisuhdetta tai työmurheita. Sen sijaan sen voi tehdä seuraavana aamuna jolloin rapulassa maataan toisen luona tai lähtään kahville johonkin aikaan. Murheista ei voi puhua milloin vain kuten ei iloistakaan. Ei voi kertoa siskon lapsen onnistuneesta ihanasta synnytyksestä kun kaveri on menettänyt lapsensa, eikä hautajaisissa kertoa vitsejä. Nämä tilanteet pätee ystävyyteen myös jos haluaa sen säilyvän. Ei kukaan kestä henkistä ylikuormitusta kaverin murheilla.

On myös tilanne jossa ystävä vain puhuu ja puhuu annan neuvoja, muttei hän ota niitä vastaan tai koita niitä. Tulee turhautunut olo eikö voi auttaa? eikö riitä? sellainen vie itseluottamusta. On vaikeaa asettua toisen asemaan koska kukaan ei voi tietää miltä toisesta milloinkin tuntuu toiselle ero on helpotus toiselle maailman loppu, kolmannelle parin viikon suru, neljännelle syy tappaa itsensä jos ymmärrätte. Silti he kaikki voivat sanoa olevansa surullisia ja samalla naamalla pieni hymyn häive murheen murtamilla kasvoilla, emmekä voi tietää ollenkaan miltä se sydämmessä tuntuu.

Jos en saa ydtävyydestä mitään, se loppuu. Ota ja anna! 

Minä taas olen huomannut, että ystäväni tulkitsevat minun elämäntilanteitani paljon raskaammin kuin minä itse. Jos kerron esimerkiksi työpaikan omituisuuksista, niin minun tulkitaan valittavan asioista, vaikka itse näen niissä paljon tragikoomisia piirteitä ja voin niille nauraakin. Mikä tässä oikein auttaa, kun arkipäiväisistä asioistaan ei voi kertoa, kun toiset tulkitsevat sen heti valittamiseksi? Tämä nyt vaan ON minun elämääni enkä ota sitä niin raskaasti.

Hei!

Olet ap rasittava. Varaa aika ammattiauttajalle. Kukaan ei jaksa päivästä toiseen roikkua puhelimessa tuntitolkulla kuunnellen SINUN ongelmiasi. Jos et itse anna mitään, niin ei ihme, että ystävä väsyy. Kyllä ne ystävyyssuhteet ovat vastavuoroisia.

Itse olen ihminen, joka en edes helposti päästä ihmisiä lähelleni. Mutta jostain syystä aina huomaan, että olen aina toisten surujen ja murheiden kuuntelija. Sitten kun itse joskus tarvisin apua jossain ongelmassa huomaan, että se ei ole vastavuoroista. Silloin on aika nostaa kytkintä.

että itse katkaisin välit. Toistaiseksi.



Hyvä ystävä oli avun tarpeessa ja autoin häntä niin paljon kuin suinkin pystyin. Hän tukeutui minuun täysin ja koin sen luottamuksen osoituksena.



Meille syntyi sinä aikana vauva, koliikkivauva, ja olin itsekin aivan loppu. Itketti, väsytti, olin jaksamisen äärirajoilla. Tämä ystävä ei vain nähnyt sitä eikä ymmärtänyt kun sanoin. Hän pyöri täysin siinä omassa kapeassa minäkeskeisessä maailmassaan. Ei kuunnellut, vain vuodatti ja odotti täysihoitolaa terapialla.



Hän tuli kylään joka päivä, vaikka sanoin ettei käy. Lopulta tilanne meni siihen että en avannut ovea, teeskentelin etten ole kotona. Hän hakkasi ikkunaa niin kauan kunnes avasin. Sitten hän kulki meillä edestakaisin tunnista toiseen, pyysi ruokaa, vitamiineja ym.



Hän ei kuunnellut mitään. Itse en jaksanut enää yhtään, joten ainoa vaihtoehto oli katkaista välit täysin. Tein sen tekstiviestillä ja hyvin selkeästi. Ettei jäisi epäselväksi.



Siitä on nyt aikaa pari vuotta ja nyt olemme alkaneet herätellä ystävyyttämme. Hyvällä menestyksellä :)



Ystävyys vaatii kaksi tasaveroista ihmistä, jotka tukevat toinen toisiaan. Yksisuuntainen terapiapalvelu ei kauaa toimi.

Luin jostain, tai sitten joku valaisi tämän minulle: kaikkia ihmissuhteita ei ole tarkoitettukaan kestämään koko elämän ajan.

Joku ihminen kulkee rinnallamme hetken aikaa, ja se päättyy kun sen on aika päättyä. Tilalle tulee myöhemmin joku toinen ihmissuhde / ystävyyssuhde.



Mutta menetettyä ystävyyttä saa -ja pitääkin- surra, joten sure pois, sure rauhassa ja ihan "pohjamutia" myöten.



Olen itse menettänyt useamman hyvän ystävyyssuhteen matkan varrella ja nykyään jo todennut, jos suhde katkeaa, että se ei ole sen arvoista, se ei ollut ystävyyttä, ja minä olen ansainnut parempaa. Jos ketään ei tule tilalle, olen sitten yksin.



Minulla on myös menossa raskas elämänvaihe ja olen ollut monta vuotta pelkkä rasite ihmisille.. mutta se, mikä suututtaa, on se että joillekin olen pelkkä ongelmakippu joka justjust jaksaa ja selviää arjesta. Että aina kun tavataan, alkaa surkuttelu: kuinka voit, sinulla on niiiin raskasta.. vaikka ihmisellä itsellään on elämä vielä enemmän sekaisin kuin minulla.

jättäisi ystävää? Ottaisi vaikka etäisyyttä, muttei täysin hylkäisi ja pahentaisi näin tilannetta..?

minä olin se kuunteleva, auttava osapuoli. Ei tuntunut enää ystävyydeltä vaan terapiasuhteelta.

En vain kyennyt auttamaan ja oma tilanne sellainen, että itsekin tarvitsisi kuuntelijaa ja auttajaa.

Pahoillani olen että meni näin.

se joka käytti ystävää "terapeuttina"

Onneks mun ystävä varasi mulle ajan psykologille ja ilmoitti että en jaksa enää kuunnella, mene ammattilaiselle. Menin, pääsin yli tilanteesta ja säilytin ystävän. Suosittelen ammattiapua ap:lle!

En ole katkaissut välejä, mutta on hyvin raskasta olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka jatkuvasti haluavat käsitellä ongelmiaan. Eikä kyse ole siitä, etteivätkö he kuuntelisi muita. Ystävyyssuhteissa pitäisi olla iloakin.

Itse olen juuri samanlaisessa tilanteessa, mutta juuri se toinen osapuoli.



Ystäväni käytti minua ainoastaan huoliensa purkamiseen ja koin sen liian raskaana. Hän ei selkeästi voi ymmärtää, että muillakin voi olla vaikeaa ja raskasta, mutta hän ei anna tilaa kertoa siitä vaan on vaan omissa tuskissaan.



Minä en sitä tällä hetkellä jaksa ja annan ajan hieman kulua ennen kuin taas voin pitää enemmän yhteyttä.



Asiat ovat monimutkaisia ja ystävyys ei ole pelkästään huolien jakamista. Välillä olisi kiva jutella turhanpäiväisiä kepeitä asioita.



Tämä näin minun kannaltani. Suren myös haalenevaa ystävyyttä, mutta en vain jaksa. Toivottavasti sinun tilenteesi voi selvitä ja ystävyys jatkua. :)

minä olin se kuunteleva, auttava osapuoli. Ei tuntunut enää ystävyydeltä vaan terapiasuhteelta.



En vain kyennyt auttamaan ja oma tilanne sellainen, että itsekin tarvitsisi kuuntelijaa ja auttajaa.



Pahoillani olen että meni näin.

Ymmärrän hyvin tilanteen näkökulmastanne, ihan samoja asioita olen itsekin miettinyt. Ja ystäväni varmasti koki olevansa enemmän terapeutti nykyään.



Siltikin totaalinen hylkääminen tuntuu niin pahalta. Nimenomaan vielä siksi kun minut on niin monet kerrat hylätty ja se on yksi pahimpia pelkojani jonka hän tietää. Miksi hän ei varoittanut? Kertonut että riittää, hän ei jaksa olla terapeuttina enää?



Niin sekaisin ja henkisessä tuskissa olinkin, olisin selvää puhetta ymmärtänyt. Sanoitteko te mitään, vai tuliko mitta ns. ämpäri vaan yhtäkkiä yli?



Haluaisin kuitenkin ymmärtää, itsellänikin olisi parempi olla kuin vain ihmetellä että miksi näin.

se joka käytti ystävää "terapeuttina"

Onneks mun ystävä varasi mulle ajan psykologille ja ilmoitti että en jaksa enää kuunnella, mene ammattilaiselle. Menin, pääsin yli tilanteesta ja säilytin ystävän. Suosittelen ammattiapua ap:lle!

Jälkeenpäin, kun elämäni palasi raiteilleen, ymmärsin sitten, millaista rohkeutta ystävältäni vaati ohjata minut pyskologille!