Lue keskustelun säännöt.
Olisiko vanhempieni kuulunut tietää?
12.12.2011 |
Olin koulukiusattu, koko peruskoulun ajan. Nyt jälkikäteen on vaikea itse arvioida, kuinka hyvin se näkyi kotona. Vanhempi siskoni tiesi asiasta.
En koskaan puhunut kotona vanhemmilleni asiasta, mutta nyt yli 4-kymppisenä kun on omaa jälkikasvua, olen ruvennut miettimään että hetkinen... Minä kärsin fyysistä ja henkistä helvettiä 9 vuotta, ja vanhempani eivät siihen koskaan millään tasolla puuttuneet tai kommentoineet. En tiedä, tuliko koulusta kotiin opettajalta tietoa.
Nyt on tilanne se, että toinen vanhempi on minulta kuollut ja toinen dementoitunut. Enkä minä mitään riitaa enkä anteeksipyyntöä hae, vaan ihan sitä jonkunlaista omaa oikeutusta olla suuttunut, vaikka sitten turhaan ja jälkikäteen.
Eli voiko 9 vuoden kiusaaminen, lapsen/nuoren jatkuva ahdistus, rikkinäisyys, pelko ja itsetunnon puute jäädä vanhemmilta huomaamatta?
Kommentit (3)
Eli voiko 9 vuoden kiusaaminen, lapsen/nuoren jatkuva ahdistus, rikkinäisyys, pelko ja itsetunnon puute jäädä vanhemmilta huomaamatta?
Olin itse samassa tilanteessa -kiusattu, syrjitty, syrjäytetty, ahdistunut, masentunut ja pakko-oireinen. Vanhempani tajusivat osan pakko-oireistani, mutta eivät koko kuvaa, joten he keskittyivät vain niiden lievittämiseen.
He eivät tajunneet koko kuvaa kaahdesta syystä, jotka molemmat olivat (tavallaan) minun. kuten useimmat kiusatut, minä häpesin asiaa niin paljon, että tein kaikkeni piilottaakseni sen läheisiltäni. Siitä puhuminen oli liian vaikeaa, sen näyttäminen oli liian vaikeaa. Toinen syy oli se, että kotona asiat olivat hyvin, siellä minut hyväksyttiin ja siellä oli hyvä olla. Minä en halunnut rikkoa sitä hyvää oloa, luopua siitä, edes hetkeksi tuomalla kiusauskuviota kotiin. Minä siis selvisin järjissäni kiusaamisesta - rikkoutumatta lopullisesi - juuri siksi että kotona oli hyvä olla ja olin rakastettu. Toisaalta juuri se, että kotona oli hyvä olla, esti minua kertomasta kiusaamisesta ja hakemasta apua. Olisiko se avun hakeminen sitten muuttanut mitään - enpä usko. Ei kiusaaminen niillä keinoin lopu, mitä silloin kouluissa oli käytettävissä.
Pari kertaa itse asiassa hain apua, siis kerroinn vanhemmilleni ja nämä soittivat kouluun, kun sattui ihan selkeitä väkivaltaisuuksia. Avunhakemisen tuloksena oli, että väkivaltaisuuksiin puututtiin - mutta siihen aikaan ei ollut keinoa puuttua haukkumiseen ja syrjimiseen ja joukon ulkopuolelle sulkemiseen, siihen että aina kun liikahdat, joku vääntää suunsa pilkalliseen irveeseen. Ja suurin osa kiusaamisesta oli kuitenkin juuri tuota mentaalista lyttäämistä, avointa väkivaltaa vain muutaman kerran.
TUohon aikaan koulusta ei soiteltu kotiin. Kotoa soitettiin kouluun, jos asiaa oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Poikaani kiusattiin koulussa, hän ei kertonut kotona, ei näyttänyt reagoivan, oli aina ollut hiljainen ja kouluarvosanat hyviä. Vasta kun naapurin poika ihmetteli asiaa äidilleen ja tämä otti yhteyttä minuun, asia selvisi. En ollut ymmärtänyt koko asiaa, lapsi ei sanallakaan maininnut siitä ja meillä oli mielestäni erittäin hyvät puhevälit.
Lapsi uskoi, että vanhempien puuttuminen asiaan pahentaa tilannetta, hän jää enemmän syrjään, vielä useampi alkaa kiusata. Otin yhteyttä rehtoriin ja tämä sen emepiä empimättä siirrätti kiusaajat toiseen kouluun. Toki asiassa oli monta kommervenkkiä, mutta noin se lyhyesti kertoen meni.
Eli vanhemmilla ei aina ole aavistustakaan!
paljon, että miten siellä kotona olet käyttäytynyt, eli tuliko muutosta, kun koulu ja kiusaaminen alkoi? Ei välttämättä sitä huomaa.
Miksi et ikinä sanonut heille? Tai miksi vanhempi siskosi ei mitään heille sanonut?
Koulusta tuskin on mitään sanottu.