Avioeroajat, jotka erositte periaatteessa ihan hyvästä avioliitosta!

Jos niin tekee, voi tietysti selittää itselleen ja muille, että huono liittohan se oli. Mutta oikeasti kannattaa vain hoitaa sitä avioliittoaan.

Elämäni oli päivä päivältä ahdistavampaa. Olin onneton, etsin pakotietä kyseenalaisin keinoin, voimatta itselleni mitään. Otin eron puheeksi jo vuosia ennen kuin se lopulta tapahtui. Lasten takia yritettiin mutta lopulta tultiin siihen tulokseen, että jos kaksi ihmistä tekee toisensa totaalisen onnettomiksi eikä onnistu vuosien yrityksistä huolimatta muuttamaan tilannetta, ehkä on kaikille paras antaa periksi.

täydellisesti arjessa toimivaa, mutta henkisesti "tyhjää" avioliittoa. Ei tunnetta eikä puhetta, vain täydellisesti toimiva arki.



Hoidetaan neljän lapsen ja kahden aikuisen arki mukavasti ja ollaan muutenkin toimiva tiimi miehen kanssa.



Kahdenkeskistä yhteyttä ei sitten olekaan. Mies ei enää tiedä mitään ajatuksistani enkä minä hänen..



Ollaan kuitenkin piireissämme "unelmapari"



t. ap

Ja miten niin et voinut itsellesi mitään, en ymmärrä?



t. ei ap

Kahdenkeskistä yhteyttä ei sitten olekaan. Mies ei enää tiedä mitään ajatuksistani enkä minä hänen..

Ei eroaminen ole mikään ratkaisu tuohon tilanteeseen. Jos et osaa hoitaa tätä suhdetta, et osaa hoitaa tuleviakaan suhteita ja niissä käy vuosien mittaan samalla lailla. Sittenkö taas eroat?

Henkistä yhteyttä ja kahdenkeskisyyttä voi tietoisesti rakentaa. Ruppea kertomaan ajatuksistasi ja kysymään hänen ajatuksistaan.

mutta tilanne oli varmasti hyvin samanlainen kuin ap:n edellä kuvaama. Pitkään jaksoin yrittää ja halusin uskoa, että asiat voivat parantua, mutta kun ahdistus kasvoi riittävästi ja tajusin, etten enää edes halua saada asioita toimimaan, oli pakko tehdä päätös. Toimimattomassa liitossa onnettomana roikkuminen on kaikkien osapuolten huijaamista ja hyväksikäyttämistä. En myöskään halunnut antaa lapsilleni mallia parisuhteessa, jossa ei ole hellyttä, hempeyttä tai hassuttelua vaan lähinnä kireä teennäinen tunnelma aina kun koko perhe on koolla.



3

ja hänelle juttelemista, yhdessä tai yksin. Ammattilainen osaa katsoa asioita eri vinkkelistä ja antaa käytännön eväitä asioiden ratkomiseen, kunhan hänelle on rehellinen kaikesta eikä mene terapiaan ylläpitämään samaa kulissia.



3

Meillä ainakin pitkään liittoon mahtuu ylä-ja alamäkiä. Välillä tulee mietittyä, että tuonko kanssa todella menin naimisiin. Puhukaa ja kuten joku ehdottikin, juttelu kolmannen osapuolen kanssa voi auttaa. Ongelmat joita et tässä liitossa ratkaise voivat seurata sinua toiseen suhteeseen/liittoon. Välillä on tosi raskasta rakastaa toista, mutta rakkaus on myös tahtomista.

Mä erosin just ja tajuun vasta, kuinka kamalaa se mun "periaatteessa hyvä" oli.



Mua ahdisti koko ajan, joka päivä, aamusta iltaan. Laihduin äkisti 10 kg, en nukkunu.



Kissa pöytään vaan, sillä ei se tuosta itsestään parane. Jos menee vituiksi, hyvä, että joudutit vaan.

täydellisesti arjessa toimivaa, mutta henkisesti "tyhjää" avioliittoa. Ei tunnetta eikä puhetta, vain täydellisesti toimiva arki.

Hoidetaan neljän lapsen ja kahden aikuisen arki mukavasti ja ollaan muutenkin toimiva tiimi miehen kanssa.

Kahdenkeskistä yhteyttä ei sitten olekaan. Mies ei enää tiedä mitään ajatuksistani enkä minä hänen..

Ollaan kuitenkin piireissämme "unelmapari"

t. ap

Parisuhdetta on hoidettava tai se kuihtuu. Ja neljän lapsen kanssa arjessa se parisuhteen hoitaminen jää usein liian vähälle huomiolle.

Jos puhetta puuttuu, on teidän alettava puhumaan keskenänne. Jos ette osaa kahdestaan, kannattaa hankkia avuksi terapeutti.

Jos puuttuu tunteita, niitä voi herätellä. Kirjastot ja kirjakaupat on pullollaan kirjoja siitä, miten toista voi hellitellä, hemmotella, hieroa, ja herätellä niitä tunteita jotka teidät yhteen saattoivat.

Henkinen tyhjyys on teidän itsenne täytettävissä, mutta itsestään se ei täyty.

Kaikki nuo tunteiden herättelyt ja muut toimii joillain, toisille ne on silkkaa henkistä väkivaltaa. Ja jos sitä suurta intohimoa ja roihua ei ole koskaan ollutkaan, mistä se 10-15 vuoden jälkeen yhtäkkiä löytyisi? Henkinen tyhjyys ei ole aina täytettävissä, jos suhteeseen on alunperinkin menty väärin perustein ja ajauduttu riittävän kauan. Tällainenkin suhde voi olla arjessa toimiva, mutta minulle se ei lopulta enää riittänyt. Loputtomiin ei voi hakata päätä seinään, joskus on rohkeampaa todeta että on aika etsiä jotain muuta. Enkä tarkoita tällä uutta suhdetta, virheet toki toistuu uudessa suhteessakin jos erosta ei opi mitään eikä ole valmis kasvamaan ihmisenä.





3

Millaista elämäsi oli? Perusperhe-elämää, lastenhoitoa ja rahahuolia. Ei kahdenkeskistä aikaa, ei arvostusta eikä hellyyttä mieheltä. Mies äärimmäisen kunnollinen, toi palkan kotiin ja huolehti perheestään.

Miten yritit parantaa avioliittoasi? Mut on opetettu kestämään ja mallina oli vanhempien elinikäinen hyvä avioliitto. En pihdannut, asetin miehen aina edelle, tuin vaikeuksissa ja hoidin raha-asiat ettei miehen tarvinnut rasittaa niillä itseään jne

Miten ensimmäisen kerran otit eron puheeksi? Ekalla kerralla mies puhkesi itkuun ja sanoi rakastavansa, toisella kerralla sanoi että hänellekin sopii

Miten puolisosi siihen suhtautui? Hyvin, ei riitoja tms, asuimme vielä 3-4kk yhdessä

Mitä sitten tapahtui? Alkoi elämäni paras aika:) En kadu hetkeäkään vaikka jäin köyhäksi 3 lapsen yhksi. Nautin joka hetkestä ja muutamaa vuotta myöhemmin löysin ihanan uuden miehen jolta saan rakkautta ja arvostusta!! Kyllä kannatti!

Pelottaa, hirvittää menenkö ojasta allikkoon..=((

ap tekstin sekaan:)

Millaista elämäsi oli? Elimme arkea, johon kuului minulla täysvastuu kotitöistä ja lapsista, mies tuli siinä siivellä ja teki pakottamalla ja valittamalla jotain. Molemmat töissä. En kokenut saavani arvostusta, mies ei ikinä puhunut kauniisti, kiittänyt, ei halunnut jutella. Riidat oli raastavia, niihin kuului pitkää mykkäkoulua miehen puoleta. Asioita ei ikinä selvitetty, seuraavan riidan yhteydessä nousi esille "sinä silloin sanoit näin ja näin" (nämä siis miehen puolelta, asioiden ollessa akuutteja ei mies halunnut selvittää). Pääasiassa kuitenkin siis vain oltiin yhdessä tavan vuoksi, näin minä siis koin.



Miten yritit parantaa avioliittoasi? Alkuvaiheessa en mitenkään. Mulla oli väärä asenne, kaikki oli mielestäni miehen vika ja näin ainoana vaihtoehtona eroamisen. Luulin tekeväni kovastikin töitä suhteen eteen, mutta lähtökohta ja asenne oli niin pielessä kuin vain voi.



Miten ensimmäisen kerran otit eron puheeksi? Jäin kiinni pettämisestä ja samalla sanoin, että haluan erota.



Miten puolisosi siihen suhtautui? Itki, ei missään tapauksessa halunnut erota.



Mitä sitten tapahtui? Menimme parisuhdeterapiaan ja aloimme kotonakin aktiivisesti keskustella asioista. Huomasimme, että olimme olettaneet toisistamme paljon sellaista, mikä ei ole totta. Huomasimme, että meiltä kummaltakin puuttui arvostusta toista kohtaan. Tajusimme, että kommunikaatiomme ei pelannut ollenkaan: käsitimme toisemme väärin, luimme rivien välistä sellaista, mitä siellä ei ollut (omat asenteet toiseen siis pielessä!). Tämä johti siihen, että mieluummin oltiin oltu puhumatta. Saimme uusia työvälineitä terapiasta, lähennyimme. Aloimme tuoda arvostuksenm toista kohtaan julki. Haimme aktiivisesti läheisyyttä. Muutimme riitelyä. Päätimme, että meillä ei enää mökötetä IKINÄ.



Ja miten nyt on asiat? Me riitelemme todella vähän. Kumpikin ajattelee toisesta lähtökohtaisesti hyvää ja olettaa toisen sanat niin, että tämän tarkoitus ei nyt ole tuolla lauseella loukata mua, vaikka ehkä kuulostaa hassulta. Lisäksi olemme muuttaneet kommunikaatiota siihen suuntaan, että toisella olisi helpompaa ymmärtää. Esim. minä olin yksi päivä tosi väsynyt ja kiukkuinen, kiiressä laitoin ruokaa. Mies tuli keittiöön just kun etsin kattilakaapista kattilaa (mies tyhjää meillä yleensä tiskikoneen). Huusin kiukkuisena, että ei täältä kaapista mitään löydä, mulla on kattila hukassa. Mies ymmärsi tämän niin, että mä syytän häntä huonosta järjestyksestä. Reagoin heti itse omaan sanomiseeni ja jatkoin, että rakas, mä olen nyt tosi huonolla tuulella, mutta en ole sulle mistään vihainen eikä ole sun syy, että kattila on hukassa. Olen hermostunut, enkä löydä sitä hemmetin kattilaa, voitko sinä etsiä sen minulle? Tilanne laukesi, mies etsi kattilan ja antoi pusun, minä rauhoituin. Aikaisemmin tuosta olisi seurannut miehen mökötystä ja mun huutoa, että mikä helvetti sullakin on.



Tuo siis oli vain pieni esimerkki siitä, minkälaista meillä normaali arkinen kommunikaatio oli ja mitä se on nyt. Aikaisemmin tuosta olisi siis mennyt koko loppuviikko pilalle ja minä olisin katkeroitunut siitä, että mies mökkää. Nyt voitiin jatkaa puhtaalta pöydältä ja käpertyä illalla toistemme kainaloon.



Kehoittaisin vakavasti miettimään sitä, että kannattaako erota vai ei. Jos on pitkä liitto ja lapset, niin väittäisin että se on aina taistelemisen arvoista! Jostain syystä on joskus yhteen menty. Minullakin oli tosi vaikea kriisin ollessa pahimmillaan nähdä yhtään hyvää syytä jatkaa, enkä ymmärtänyt miksi olen miehen kanssa ikinä naimisiin mennyt. Uskoin vakaasti, että meillä ei ole oikeaa rakkautta välillämme, vain pelkkää tottumusta. Nyt on hiukka eri ajatukset :) Todellakin rakastamme toisiamme syvästi, myös se intohimo on löytynyt...



Yhteistä elämää 15 vuotta takana, kaksi lasta.



Pelottaa, hirvittää menenkö ojasta allikkoon..=((

[/quote]

meilläkin perusliitto, arki toimii ja mies on hyvä isä ja käy töissä ja tuo palkan kotiin ja tekee kaiken perheensä eteen.

Mitään yhteyttä ei ole eikä kunnioitusta eikä läheisyyttä. Juuri sellainen jonka joku kuvaili eli pystyyn kuollut liitto. Mies muutenkin vähän erikoinen aina ollut vaikka nyt muuttunut hiukan. En tiedä olenko koskaan rakastanut miestä vai perustuiko suhteemme vaan kiintymykseen ja seksiin, koska suhde alkoi seksillä. Ja kyllä kaipaan muuta. Erosta puhuttu jo monta kertaa mutta kumpikaan ei uskalla ottaa ekoja askelia. Itse mietin löydänkö parempaa miestä? En päästä ketään helposti lähelleni.

Entä jos kommunikaatiokin pelaa, ei ole riitoja, kaikki periaatteessa toimii mutta kumppani tuntuu fyysisesti suorastaan vastenmieliseltä, vaikkei siihen mitään varsinaista syytä olekaan? Eihän oma aviomies voi olla pelkkä asuintoveri ja lasten isä! Minulla oli näin eikä siihen auttanut mikään, yritettiin kyllä konstit jos toisetkin, mutta mikään ei auttanut. Avasin asiaa terapeutin luona ja ymmärsin syyt tähän, niitä en nyt tässä halua jakaa. Vika ei sinänsä ole kuitenkaan minun korvieni välissä, sillä pystyn tällaiseen läheisyyteen toisen miehen kanssa.



3

Minulle sekin oli merkki näennäisesti hyvän liiton toimivuudesta, että en kyennyt enää olemaan mieheni seurassa oma itseni. Tuntui että ystävien kanssa, työpaikalla, missä tahansa muussa seurassa pystyin, mutta en mieheni kanssa. Ja ongelmaan haettiin tosiaan myös ulkopuolista apua.

että olen mieluummin vaikka yksin kuin tukahdun avioliitossani ja muutun tunteettomaksi pökkelöksi. Tosin sitten tapasin erään miehen, jonka seurassa tajusin, miltä aito yhteys kahden aikuisen ihmisen välillä voi tuntua.



3

elämäsi on ollut kuin minun juuri nyt.