Onko "normaalia" etten halua lapsia?

Parikymppisenä miettii ihan liikaa. Anna elämän mennä omalla painollaan ja katso kuinka käy, ei sun vielä tarvitse tietää. Minä tulin raskaaksi 33-vuotiaana enkä ollut uhrannut ajatuksia koko asialle sitä ennen. Joku kirjoitti edellä elämän tarkoituksesta. Miksi elämällä pitäisi olla joku tarkoitus? Silkkaa sattumaahan tämä vain on.

... MUTTA jos koet vihaavasi lapsia tai lapset ällöttävät sinua, se ei ole normaalia vaan kertoo mielen epätasapainosta.

Että etteikö olisi normaalia inhota lapsia. Eiväthän kaikki pidä lemmikkieläimistä, kaikista aikuisista, teini-ikäisistä tms.

Minä olen äiti ja rakastan omia lapsiani, mutta hädin tuskin siedän muiden kakaroita, ja nuorempana suorastaan inhosin lapsia. Se ei kuitenkaan tarkoita että olisin inhottava heitä kohtaan tai näyttäisin inhoani, sehän olisi loukkaavaa.

Lähinnä keskityin välttelemään tilanteita joissa olisi paljon lapsia. En pidä myöskään koirista, ja vihaan sitä että lemmikkien omistajan kuvittelevat muiden automaattisesti rakastavan heidän turrejaan.

Itse asiassa kun itse olin 20v, minusta tuntui ihan samalta. Muistan vielä silloin (sinkkuna ollessani) tavanneeni uskomattoman komean miehen, jolla oli hyvä työpaikka, oli ns. kunnollinen ja muutenkin aikas monen naisen unelma-aviomies ja isä lapsille. Toisilla treffeillämme tämä mies kertoi minulle haluavansa lapsia. Eikä edes mitään kymmentä vaan ihan 1-3, mikä sitten tuntuukin hyvältä. Jouduin tälle kertomaan, että minä taas en halua koko juttua. Vauvat? On ne ihan kivoja, kunhan ne ei oo omia. Noh, emme tavanneet tämän komistuksen kanssa enää. :)



Puolisen vuoden päästä tapasin uuden miehen, johon rakastuin heti. Hänestä tiesin heti parien treffien jälkeen, että hänen kanssa voisin mennä naimisiinkin. Puolen vuoden päästä ensitreffeistämme olen alkanut katselemaan kaupungilla vauvoja ja niinpä itselläkin heräsi vauvakuume eikä ne lapset olleetkaan enää niin ällöjä, koko ajatus lapsien saannista muuttui.

Nyt olen 26v ja odotan toista lastamme. Joten kyllä se mieleipide voi muuttua. Voi toki olla, ettei se muutukaan, vaikka tapaisitkin Sen Oikean. Eivät kaikki halua lapsia. Ja sekin on minusta ihan normaalia.

päivä huomaat olevasi 50 vuotta, ja totaalisen yksin. Mikä on elämän tarkoitus, onko sellaista. Onko sulle se ja sama kuka on kiinostunut susta, soittaako joku sulle päivisin, rakastaako joku sua kympillä, rakastatko jotain enemmän kuin mitään muuta maailmassa? Kiertäkö joku sen kädet sun ympärilles ja se tuntuu niin tutulta ja ihanalta? Jos ei välitä mihin lempikirjat päätyy, tai kuka joskus perii sun omaisuutes, sikäli kun nyt sitä sulla edes on, ni ok. Näen päivittäin yksinäisiä ihmisiä, ja niiden osa on helvetin raskas. On ihan eri asia olla kavereiden kanssa +30 asti, mutta vähitellen nekin tekee nitä perheitä, ja +40 ikäset on jo riesa kaikille, eikä niille ole enää mitään menopaikkoja, ja nuoruus on valttia työmarkkinoilla ja seurustelusuhteissa, mutta entä kun olet sen 45, haluuko sua enää kukaan. Saa olla mitä mieltä lystää ja tehdä mitä haluu, onneksi.

Ja sinäkö meinaat yrittää pakottaa ja painostaa lapsesi jäämään seuranpitäjäksisi sulle loppuiäkseen lapsuudenkotinurkille vasten tahtoaan, toteuttamaan tahdottomina sun ajatuksia sun käsikirjoitusta, vaikka he ovat sitten jo itse aikuisia aivan omia yksilöitään! Kuule, maailma on iso, ja se lapsi tai lapset saattavat hyvinkin löytää omat paikkansa vaikka kaukaa ulkomailta. Kaukaa susta. Ja siis mitä väliä sillä on, minne jotkut kirjat ihmisen kuoleman jälkeen päätyvät? :D Testamentinkin voi tehdä jollekin, jonnekin. Vaikka jonkun hyväksi kokemansa asian puolesta.

Ja monet ihmiset kun solmivat raukkauteen perustuvan parisuhteen, joka on se mistä kaikki alkaa, mihin kaikki päättyy. Jos vaan siis sellainen kohdalle osuu. Eli kun lapset sitten, jos niitä ylipäänsä on päätetty tehdä, lähtevät pesästä, niin se kaiken ydin ja tärkein jää, ja se kaikki sille rakennettu yhteinen. Mutta joillakin naisillahan se mies ja parisuhde tuntuu olevankin ihan sivuseikka, tärkeintä on pusertaa lapsia lauma maailmaan ilman yhtään sen enempää ajattelemista... Ja lapsille asetetaan aivan kamalat odotukset mamman AINOINA onnentuojina.

Eli mielipiteeni on, että sä roikut tuolla asenteellasi aivan liikaa kiinni lapsissasi! Ei niitä siksi pitäisi kenenkään tehdä, että he ovat jotakin sinun viihdyttäjiäsi ja pakotettuja omaishoitajiasi myöhemmissä vaiheissasi. Ole heille rakastava ja hyvä, niin varmasti he pitävätkin joskus yhteyttä kuka mitenkin, mutta ethän sä voi olettaa että sä vetelet kuin jonkin marionetin naruista ja niin ne aikuiset lapsesi taas hyppäävät ja rientävät viihdyttämään Sinua. SÄ olet itsekäs. Minusta on TODELLA itsekästä hankkia lapset tuosta syystä. Se on vaan jotakin laajennettua itsekkyyttä.

t. yhden äiti

ja itse en erottele ihmisiä mitenkään sen mukaan haluavatko lapsia vai eivät. Se on minulle suunnilleen sama kuin ero ihmisten välillä, jotka ovat luonnontieteellisellä vs. humanistisella alalla.

MUTTA älä loukkaannu, mutta itse ajattelin 20-vuotiaana juuri noin, mutta sitten 28-v aloin haluta lapsia, ja nyt on 1 ja toinen tulossa. Mutta ei kaikkien mieli tietenkään muutu. Tuo on tylsää jos sukulaiset kauhistelevat ja painostavat, yritä tehdä heille selväksi ett asia ei kuulu heille. Outoa että kyselevät noin nuorelta, ei multa vaan tuossa iässä kyselty lapsista.

Tiedän, että olen vielä nuori (20 v.), mutta koen todella voimakkaasti, etten halua saada lapsia. En halua raskautta, en synnytystä, en adoptiota, en mitään. En innostu vauvoista telkkarissa, kaupungilla, tutuilla. En halua leperrellä niille, leikkiä niiden kanssa. Tiedän, että mielipiteeni voi muuttua, mutta en jotenkin usko siihen. Tiedän, että jokaisella saa olla oma mielipide ja saan ajatella näin, mutta silti välillä mietin, että mikä minussa on oikein vikana?

...ettei ole vauvakuumetta. Tosin ei se kuume kaikille edes tule, ja silti hankkivat lapsia. Tämä on minusta paljon kummallisempaa.



Itse en ole ikinä halunnut lapsia, en tykkää lapsista eikä oikeastaan ole ollut ympäristön paineitakaan niitä ruveta pykäämään.



Olen seurustellut ihan "normaalisti", tosin sellaisten miesten kanssa, joilla on jo lapsia edellisestä liitosta.



Olen helpottunut, että biologinen kello ei kilkkaa, ikääkin on jo 40. En ole ikinä halunnut olla raskaana, synnyttää, vaihtaa vaippoja tai edes pidellä vauvoja. Koen ne jotenkin....vastenmielisiksi, sorry.



En välitä juuri eläimistäkään, enkä omista lemmikkejä. Olen kai vähän epänormaali, mutta väliäkö hällä. Uskon myös, että jos on näin voimakas tietoisuus siitä, että lapsia ei tule, niin omassa geeniperimässä/biologiassa on jotakin, mikä ei tätä ihmislajia edistä.



Eli, olen vapaaehtoisesti lapseton, mutta toisaalta luulen, että en edes tulisi helposti raskaaksi. Tai jos tulisin, menisi kesken. TÄä nyt vaan ihan omaa mutu-höpinää.



Olen ollut todella rakastunut, mutta siltikään ei ole herännyt mitään jälkikasvutoiveita. Yksi suhde tähän päättyikin.