Luovutanko nyt liian helpolla?

Kerron nyt niin rehellisesti kuin osaan tilanteeni. Toivon että ne palstan pahimmat kivittäjät eivät innostu minua mestaamaan nyt heti kättelyssä.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä viisi vuotta. Mies on oikeastaan ensimmäinen mies jota olen todella sekopäisen sairaasti rakastanut ja se oli aikanaan menoa ensisilmäyksellä.

No, suhteessamme on tapahtunut varmaan kaikki kuviteltavissa oleva paska mitä tapahtua voi.

Mies petti minua kun kuuli että olen raskaana. Olin unohtanut eräällä mökkireissulla pillerit kotiin, harrastimme miehen kanssa seksiä silti molemmat tietoisina tästä ja tietenkin tulin raskaaksi. Suhteesta sain tietää kun se oli jo loppunut.

Annoin anteeksi kun mies vannoi ja vakuutti ettei tekisi sitä enää koskaan.

Myöhemmin mies on jäänyt kiinni vähintäänkin epäilyttävistä tekstareista, joista on aina puhunut itsensä ulos ja minä olen uskonut koska rakastan miestä niin silmittömästi.

Mies on kerran heittänyt minut kännipäissään ulos asunnostamme, keskellä yötä lumihankeen. Tämä tapahtui ennen lasta.

Mies on lyönyt minua kerran ja heitellyt useammin pitkin seiniä, myös repinyt hiuksista. Viimeksi sitten löin takaisin oikein kunnolla ja mies sai hyvän syyn leikkiä marttyyria ja onkin nyt sitten uhri. Vähät aiemmista pahoinpitelyistä mitä hän on minuun kohdistanut. Itse tein väärin, sitä en puolustele yhtään ja hävettää oma käytös, uskokaa pois.



Aiemmin mies harrasti sellaista että oli öitä pois kotoa mitään ilmoittamatta, aina ryyppyreissujen jälkeen. Sulki puhelimen jne. Tiesi minun itkevän itseni sekopäiseksi huolesta, vaan ei välittänyt paskakaan ja jatkoi touhua niin kauan kunnes eräs tällainen kännikatoamisreissu vaaransi mun terveyden. Tämä tapahtui viime kesänä ja sen jälkeen mies on tällä saralla ryhdistäytynyt ja lopettanut juomisen.



Mies on käyttänyt elämäni arimpia ja vaikeimpia asioita aseina loukatakseen minua, viimeksi tänään. Siis, kun olen uskoutunut miehelle jostain salaisuudesta, hän on käyttänyt sen heikkoimpana hetkenäni minua vastaan.



Viime kuukaudet ovat olleet todella vaikeita. Riitelemme jatkuvasti, ja mikä pahinta lapsen läsnäollessa. Mies räjähtää sekunnissa, raivoaa ja huutaa eikä mistään asioista voida puhua. Minä olen hermoraunio, täysin tyytymätön elämääni. En halua tällaista perhe-elämää jossa ei asioista puhuta, riitoja ei selvitetä, anteeksi ei pyydetä ikinä. Mies on minuun hiljaisesti tyytymätön, osoittaa sanatta että ei arvosta pätkääkään mitä perheen eteen teen. Kokopäivätyön lisäksi hoidan kodin ja ruoan ja kuskaan lapsen joka aamu päiväkotiin + välilä haen. Siivouksen olen hoitanut myös, mutta viime aikoina selkäni kanssa on ollut ongelmia joten mies on joutunut siivoamaan myös.



Tänään raivosimme toisillemme; minä huusin ettei mies arvosta panostani pätkääkään, ei mitään mitä teen. Tarkoitin tällä lähinnä sitä että koskaan en saa mistään kiitosta, en vaikka silitän ja pesen miehen vaatteet, lämmin ruoka on joka päivä pöydässä ja kotona siistiä.

Mies huusi että HÄN tässä joutuu mun jälkiä siivoamaan, on odottanut nyt 8 tuntia että pesen kaksi käyttämääni paistinpannua jotka ovat lojuneet tiskialtaassa. Ja että HÄN joutuu aina peittämään pedin (niinno, aika jännä juttu, kun hän jää joka aamu jälkeeni nukkumaan...) jne. Hän kokee tämän kaiken olevan niin paljon enemmän kuin mitä minä teen.



Tuntuu että tästä suhteesta alkaa olla kaikki se loppu jonka takia jaksaisi yrittää. Terapiasta tuskin on apua, mies ei näe itsessään pisaraakaan vikaa. Minä taas näen varsin hyvin omatkin vikani ja oloni on sietämätön tällä(kin) hetkellä.



Jos nyt lähden, luovutanko liian helpolla? Rakastan kuitenkin, kaikensta paskasta huolimatta miestä, lapseni isää. Lapsi on KOKO ELÄMÄNI, kaikki kaikessa ja kärsii taatusti tilanteesta. Perhe-elämämme on mykkäkoulua, raivoamista, vinoilua, vittuilua, mykkäkoulua raivoamista...



Kiitos jos joku jaksoi lukea tämän sepostuksen ja veilä vastatakin.