Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Ette tiedä, miten masentavaa on olla näin ujo ja hiljainen
01.12.2011 |
Luonteeltani olen hiljainen, arka ja ns. hitaastilämpiävä. Tarvitsen runsaasti aikaa tullakseni läheiseksi ihmisten kans ja voidakseni olla oma itseni. Ja siinä kun alan "lämmetä" ihmisille, tulla avoimemmaksi ja tuoda itseäni paremmin esille, huomaankin että minut on jo unohdettu ja nämä rohkeat, suupaltit ihmiset ovat siirtyneet paremmille vesille.
Olen tällainen ei-suosittu huomaamaton persoona, ystäviä minulla on vain muutama. Olen ns. kotihiiri, joka en käy juuri missään ja olen huono ylläpitämään ihmissuhteita. En juurikaan soittele ystävilleni, siitä syystä, että en "uskalla" ottaa heihin yhteyttä siinä pelossa etten keksi mitään puhumista ja josko heitä ei kiinnosta nähdä minua.
Koen erittäin kiusalliseksi tilanteet joissa en keksi ihmisille puhumista, vaikka kyseessä olisi hyvä tuttukin eivätkä toisetkaan juttele minulle. Ehkä he luulevat että haluan tietoisesti olla omissa oloissani yksin enkä jutella mitään. Vaikka nautinkin yksinolosta, silti kaipaan välillä ihmisten seuraa. Mutta yleensä siinä käy niin, että jälkeenpäin tunnen vain pahaa mieltä siitä syystä, että en ole saanut tuntea oloani porukassa hväksytyksi juuri sen takia että olen ollut hiljaa.
Esim. eilen oli työyhteisöni jouluruokailu. Paikalla oli runsaasti tuttuja. Ja kuten aina, niin nytkin että tuttavat juttelivat keskenään ja nauroivat. Minä tapani mukaan kuuntelin sivusta toisten juttuja ja hymyilin. Lopulta siinä kävi niin, että toiset lähtivät pöydästä porukassa tupakalle, minä jäin yksin pöytään istumaan. Ruokailun päättyessä odottelin että nämä naiset tulisivat sanomaan edes heipat mutta niin he olivat minut unohtaneet. Eikä se ole niin helppoa mennä tyrkyttämään itseään porukkaan, jos on jo kerran jäänyt ulkopuolelle.
En tiedä ymmärtääkö kukaan, mutta kurjalta tuntuu.
LonelyGirl
Kommentit (47)
Muut yksitellen häipyy viilettämään jonnekin muualle, menevät tupakalle, löyvät mielenkiintoisempaa juttuseutraa jne.
Minä sitten olen se viimeinen sen nysverön kanssa, enkä kehtaa jättää häntä yksinkään. Yritän sitten väkisin keksiä jotain keskusteltavaa ja saan yhden sanan vastauksia jos saan.
Viimeksi firman pikkujouluissa pidin huolen, että istun niiden puheliaimpien seurasssa, enkä taas pilaa omaa iltaani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oletkos yrittänyt hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet...jos väkisin yrität muutua toisenlaiseksi niin ei ole ihme jos ahdistaa...jos luontainen olemuksesi on hiljainen ja itsekseen viihtyvä niin se ei koskaan muutu, mutta sen kanssa voi oppia elämään...niin minäkin olen tehnyt...
mutta ei siihen kannata jäädä marttyyrina märehtimään vaan voi sanoa, "hei, mulla oli juttu kesken, ootas vähän" tai muuta sellaista tai sitten vaan tunkea väliin.
Minua itseäni ahdistaa sellaisten ihmisten seura, joita pitää pitää kuin kukkaa kämmenellä. Koko ajan on stressi, että "huomioinko nyt tarpeeksi" ja "en kai vain puhu itse liikaa". Ja sitten jos käy vaikkapa noin, että joku keskeyttää tuollaisen mimosan puheen, niin tuntee sen marttyyrimaisen loukkaantumisen leijuvan ilmassa.
Itse vaistoan tuollaiset jutut herkästi, koska olen itse ujo, joka on opetellut ujosta käyttäytymisestä pois. Koska tajusin, että se ei ole rasittavaa vaan mulle itselleni vaan myös muille.
Sanoit ap, ettet ole snobi. Mistä tuollainen marttyyriajattelu sitten kumpuaa? Siitä kun pääsisit perille, niin sun ujouskin voisi helpottaa. Siis kun saisit kiinni siitä, että miksi keskityt sosiaalisissa tilanteissa niin kovasti itseesi?
mutta kuulostat melkoiselta energiasyöpöltä. Sanoit viestissäsi ettet ota itse yhteyttä niihin vähäisiin ystäviinkään vaan odottelet että sinua pyydetään mukaan juttuihin. Seurassa istut paikallasi mykkänä. Aika perässävedettävän vaikutelman saa.
Voisitko suuremmissa porukoissa päättää etukäteen jonkun keskusteluaiheen vaikka TV-ohjelmista tai uutisista ja heittää siihen liityvän aloituksen heti illan alkuun? Olisit sanonut ainakin jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ihmisten seura on älytöntä. Myös oppineiden seura on älytöntä. Kukaan ei juurikaan kykene tai uskalla keskustella älykkäästi. Siksi seuranasi on vain kirjat ja netti.
Voin vakuuttaa sinulle ettet edes halua ihmisseuraa muussa kuin lisääntymis mielessä. Senkin jälkeen koko homma kaduttaa.
Ole rehellinen itsellesi ja nauti siitä mikä olet. Olet lukutoukka ja et ole ihmisrakas.
Minä olin nuorena samalainen. Halusin vain naida. Se oli ainoa motiivini ihmisseuraan. Pienen parisuhteen aikana tajusin etten voi sietää muita ihmisiä nurkissani tai olla muiden nurkissani. Tahdon oman kolon, oman pienen pesän. En halua ihmisiä lähelleni.
Tärkeintä olisi nyt havahtua vietistä, joka ajaa sinua ihmisten pariin. Tukahduta seksuaalisuutesi. Katuisit sitä muuten myöhemmin. Ihmisten parissa tulee vain tehtyä noloja juttuja ja ihmiset ovat tyhmiä, kuin aasit. Kirjallisuus on meidän juttumme. Emme kaipaa muita.
T: Toinen lukutoukka
Mutta yritän samaistua ihmisiin. Siksi yritän ottaa aina myös ne porukan hiljaisimmat huomioon ja jutella heille.
On kuitenkin yksi mutta.. Jos otan hiljaiset huomioon ja juttelen heille, jään itse paitsi hauskasta. Koska niiden hiljaisten kanssa pitää istua ja jutella eikä uskalla spontaanisti nousta, että mennääs tonne, porukka on tuolla, ettei hiljainen vain loukkaannu, ettei minua kiinnostakaan ne juttunsa. Se on työlästä.
Juhlissa tai muuten porukalla haluan nauttia seurasta ja siirtyä tilanteesta toiseen, en nyhjätä paikoillani ja keskittyä vain yhden ihmisen juttuihin. Sen aika on kahden kesken tavatessa.
En tiedä tajusitko mitä tarkoitan. Eivät ihmiset siis välttämättä pidä sinua epämielenkiintoisena, tylsänä tms. vaan olisivat mielellään seurassasi, jos eivät koe sinua jotenkin perässävedettäväksi. Sinun on itse otettava vastuu porukan mukana kulkemisesta, niinkin vaikealta kuin se tuntuukin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hanki joku harrastus jossa tapaa ihmisiä tarvitsematta olla aina äänessä.
Orkesteri, kuoro, ratsastus, tanssi, kuvataidekerho, vapaaehtoistyö, järjestötoimita tms.
Joku mikä tuo iloa elämään ja josta voi sitten joskus jopa puhua jonkun samanhenkisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joudun aina miettimään, mitä sanoisin ja miten asiani ilmaisisin niin, että se olisi helposti ymmärrettävissä. Aikani kun olen pohtinut asiaa ja olisin ehkä valmis tuomaan sen esille, ovat nämä nopeat, rohkeat suupaltit jo puheissaan edenneet seuraavaan aiheeseen. Palaapa siinä sitten jo läpi käytyyn asiaan... Enkä oikein muutenkaan saa isommassa porukassa puheenvuoroa, usein on käynyt niin että olen sanomassa jotakin mutta joku keskeyttää, alkaa kertoa omaa asiaansa tai omia mielipiteitäänn. Olo on jyrätty joten mitä minun mielipiteilläni on väliä. Näin kävi viimeksi eilen kun meillä kävi vieraita ja mieheni keskeytti mitä olin sanomassa. Parempi olla hiljaa, puhukoon muut kun sen osaavatkin ja heitä kuunnellaan. Ehkäpä minustakin saadaan jotenkin snobi kuva, vaikken sitä todellakaan ole. LonelyGirl
etta kuitenkin tavallaan halveksit noita "ystaviasi" mielessasi. Miksi muuten kayttaisit termeja kuten "suupaltti"? Ehka kuva sinusta snobina on osin oikeakin?
Nyt tuntuu etta keskityt lahinna itseesi ja oman sosiaalisen taitamattomuutesi potemiseen; oletko koskaan miettinyt, milta muista tuntuu, jos et ota heihin koskaan yhteytta? Ystavyys on kahden kauppa, kyse ei ole vain sinusta...
todella arka aj ujo, kirjoittamasi tuntuu tutulle! Sitten pakotin itseni rohkaistumaan. Opetetlin puhumaan ja olemaan aktiivinen. Nykyään kukaan tuttavistani (uusista) ei usko, kun kerron, miten arka olen ollut. Vuosia vei, mutta nyt 40-vuotiaana en jännitä sosiaalisia tilanteita ja olen se, joka vieraassa porukassa aloittaa jutustelun.
Oman lapseni kanssa huomasin, että hän oli todella arka ja ujo. Olen tehnyt valtavasti kannustustyötä ja opettanut häntä olemaan sosiaalinen ja aktiivinen, opettanut hänelle, mitä ethdä silloin, kun ujostuttaa ja onneksi hän on nykyään rohkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuten minun kirjoittamaani silloin nuorempana!!!!
Olen oppinut, että isossa porukassa ei kannata kovin syvällisiä yrittääkään puhua, kun kukaan ei kuitenkaan jaksa keskittyä kuuntelemaan pitkää aikaa. Kannattaa vaan alkaa heti kommentoida jotain, vaikka sisustusta tai kehua vieruskaverin mekkoa/ korua/ silmälaseja, kysyä mistä on ostanut tms. Ylipäätään on hyvä aloitus kysyä toisesta jotain, kuulumisia tai mistä on ostanut jotain tms. Se on aina hyvä aloitus. Ihmisistä on ihana kertoa itsestään ja pitävät automaattisesti ihmisestä, joka on kiinnostunut hänestä. Isossa porukassa ei siis mitään syvällistä vaan pintapuolista höpinää.
Ja jos olet sanomassa jotain ja joku keskeyttää, palaa asiaan uudelleen hetken kultuttua. se on vaikea opetella mutta näin minä olen opetellut tekemään.
t. se nelikymppinen
Sinun tekstisi oli lähes kuin minun suusta. Olen kamppaillut samojen asioiden kanssa kuin sinä. Ja tänä syksynä tietoisesti alkanut yrittään päästä siitä eroon. Sillä huomaan, ettei minulla enää ole ystäviä jolle soitella, kun siltä tuntuu. Töissä on tullut kuittia, että minun pitäisi ola rohkeampi. Eli olen liian hiljainen ja se ei käy. Joten olen melkein saanut jo ahdistuskohtauksia tämän asian kanssa, sillä tätä on vaikea muuttaa. Ja yksikseni olen asian kanssa pärjännyt, mutta nyt kun tähän asiaan tulee töistä jo ulkoista painetta niin se tuntuu niin ahdistavalta. Yrittää muuttaa sitä mitä on.
Ja tuo "hitaus" on juuri niin tuttua minullekin. Ihan kuin minun kynästä.
Ja jotain kiinnosti ulkonäkö, että onko syy tähän.. Niin olen 27 nätiksi kehuttu normaalivartaloinen. Silti huonolla itsetunnolla varustettu.
-Aapi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että esim. työyhteisössäsi olisi hieman fiksumpaa porukkaa. Siis sellaista, jossa edes joku ymmärtäisi, mistä osaltasi on kyse ja osaisi ottaa sinut huomioon.
Tulikin mieleen, että eräs serkkuni on kovin kaltaisesi. Pitääkin kutsua hänet itsenäisyyspäiväksi kylään.
Ei kukaan voi tietää, että haluaisit seuraa, ellet ilmaise sitä. Ja on kuitenkin niin, että vilkkan kanssa on helpompi olla, ei tarvitse nyhtää puhetta eikä itse nähdä koko ajan vaivaa keskustelun eteen.
että esim. työyhteisössäsi olisi hieman fiksumpaa porukkaa. Siis sellaista, jossa edes joku ymmärtäisi, mistä osaltasi on kyse ja osaisi ottaa sinut huomioon.
Tulikin mieleen, että eräs serkkuni on kovin kaltaisesi. Pitääkin kutsua hänet itsenäisyyspäiväksi kylään.
Tuntuu tosi hyvältä serkkusi puolesta vaikken häntä tunnekkaan :-).
Unohtui laittaa tuohon se, ettei ystävänikään (josko he ovat sitä) pidä yhteyttä minuun. Senkö takia, etteivät halua eivätkä pidä minusta. Vai sen takia että luulevat minun haluavan olla aina yksin. Ja kynnys minun puoleltani yhteydnottoon on sen korkeampi, mitä enemmän aikaa kuluu.
Ja jo pidemmän aikaa on ollut tilanteita, jotka mielestäni kertovat siitä, ettei seurani ole enää kaivattu. Mihin ovat hävinneet ne lenkkeily-shoppailu-kyläily-ulkoilukerrat naapurustossa auvien kavereideni / ystävieni kesken joita ennen harrastimme suht aktiivisesti? Tuntuu tosi pahalta kun kukaan ei enää pyydä mukaan mihinkään. Keskenänsä kyllä tekevät kaikkea hauskaa. Ehkä minä oon vaan niin hel**tin tylsä ihminen, ettei minun kanssani haluta viettää aikaa.
LonelyGirl
Vietin tahtomattani liikaa yksin aikaa lapsena ja vielä nuorenakin ja musta tuntui aina 25 vuoden ikään että minun sosiaaliset taitoni olivat AINa muita jäljessä. Olin niin ujo puhumaan että mun oli aina vaikea päästä mukaan muiden juttuihin. Kun olin pitkään hiljaa niin menen enemmän lukkoon ja kierre oli valmis. Tosi kurjia tunteita herättäviä tilanteita oli usein.
Kun eka lapseni, nyt 8v, oli pieni niin kärsin vielä kovasti vaivasta. Nyt kun olen tehnyt vuosia vuosia mulle ehkä turhankin sosiaalista lähihoitajan työtä niin olen "kokemuksen kovettama" ja osaan avata suuni missä ja milloin vain.
Tuli mieleeni, että saitko arvostusta ja hyväksyntää vanhemmiltasi juuri omana itsenäsi? Mulla oli vähäsen narsistinen isä eikä se helpottanut mun itsetunnon kehittymistä, vaan särki tosi paljon.
Tiedän miltä sinusta tuntuu kun huomaat jääneesi yksin istumaan pöytään. Tärkeintä on että tiedät olevasi just sopiva noin. Mitä sosiaalisiin tilnateisiin tulee niin uskon että paras lääke on että pidät itseäsi arvokkaana juuri tuollaisena. Se saattaa ajan kanssa tosiaan vapauttaakin sinua, rentoudut ja ehkä nopeammin pääset juttuihin mukaan.
Voimia!!
Hoikka, normimittainen ihan tavallisen näköinen äiti-ihminen. Minulla on silmälasit, ruskeat hiukset, hieman ulkonevat etuhampaat ja huono ryhti. Ilmeiltäni aika totinen, johtuen epävarmuudestani ja aika huonosta itsetunnosta.
Mitä muuta haluat tietää? ;-)))
LonelyGirl
jos on läski, niin ei ansaitse peruskohteliaisuutta työkavereiltaan.
Sarjassamme av:n opetuksia.
Alue: Aihe vapaa
samankaltainen. Tunnistan kirjoituksesta monta piirrettä itsestäni, esimerkiksi tuon "hitauden" puhuessa, haluan miettiä valmiiksi mitä sanon, etten vain anna itsestäni tyhmää/väärää kuvaa. Ja sitten tilanne meneekin jo ohi.
Olen monessa suhteessa hyvin varovainen ja kaipaan ihmisten hyväksyntää. En tiedä mistä se johtuu, olen tietääkseni aina ollut tällainen, mutta pelkään aina aivan kamalasti että minut tuomitaan, jos teen jotain väärin. Edes koulussa en uskaltanut viitata, koska pelkäsin vastaavani väärin, en uskalla ehdottaa kavereille tapaamista koska pelkään että minut torjutaan. On turvallisempaa antaa olla, sitten ei ainakaan tule torjumisesta mielipahaa. Vastaavasti tosin ilahdun aina valtavasti, jos joku osoittaa haluavansa olla kanssani ja sitten kummallakin on mukavaa.
Tämän pelon jäljille jos pääsisin niin elämä saattaisi helpottua. Olisi mukavaa ettei aina tarvitsisi pelätä tekojensa seurauksia vaikka mitään todellista haittaa ei edes olisi mahdollista tulla.