Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä joku, joka on pelännyt kuollakseen synnytystä, mutta uskaltautunut siihen kuitenkin?
30.11.2011 |
Itselläni on se tilanne, että muistan ihan lapsesta asti pelänneeni aivan kuollakseni kaikkea mikä synnytykseen liittyy. En tiedä onko johtunut siitä, että äidilläni on lapsi kuollut alatiesynnytyksessä ja olen niitä juttuja joskus 4-vuotiaana jo kuullut.
Kuitenkin jos edes näen jonkun raskaana olevan, niin heti ensimmäinen ajatus on tyyliin apua apua tuo joutuu pian synnyttämään. Samoin jos TV:stä näen synnytyskohtauksen niin menen aivan pois tolaltani, sydän alkaa hakkaamaan ihan hulluna ja olen kauhusta kankeana!
En voisi ikinä IKINÄ itse kuvitellakaan joutuvani siihen tilanteeseen, menisin aivan pois tolaltaan ja joutuisin niin totaaliseen paniikkiin, että alatiesynnytys ei varmasti onnistuisi tai vaikka väkisin onnistuisi niin saisin hirveät traumat ja näkisin painajaisia siitä lopun ikääni.
Nyt olisi ajankohtaista perustaa perhettä, mutta synnytystä pelkään niin kuollakseni, että en tiedä uskallanko edes yrittää lasta. Ainut vaihtoehto on, että saisin sektion, mutta olen lukenut niin paljon siitä miten naiset ovat yrittäneet sektiota saada, mutta lääkärit ovat vähätelleet ja pakottaneet synnyttämään alakautta.
Tiedän, että tämä pelko on ihan sairasta, mutta en sille mitään voi! Kun kerran pelkään kuollakseni niin pelkään!
Kommentit (20)
nähdään kympin tapauksessa, että sitä sektiota ei ole saatu vaikka on aneltu.
Miten voi olla mahdollista??? Ja silti juuri oli iltalehdessäkin artikkeli siitä, että ketään ei voida pakottaa alatiesynnytykseen, että sektion kyllä saa jos niin kovin pelkää.
Hirveää painostusta ja pakottamista tämä Suomen lääketiede!!!
Ja sitten olisi muka joku itsemääräämisoikeus!?!
Ja pah sanon minä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
nähdään kympin tapauksessa, että sitä sektiota ei ole saatu vaikka on aneltu.
Miten voi olla mahdollista??? Ja silti juuri oli iltalehdessäkin artikkeli siitä, että ketään ei voida pakottaa alatiesynnytykseen, että sektion kyllä saa jos niin kovin pelkää.
Hirveää painostusta ja pakottamista tämä Suomen lääketiede!!!
Ja sitten olisi muka joku itsemääräämisoikeus!?!
Ja pah sanon minä!
että synnytämiseen pakottaminen on hyvä juttu, mutta mutta... Mun mielestä pitäisi myös muistaa, että sektiokaan ei ole mikään autuaaksi tekevä asia. Itse en ole sektiota kokenut, mutta meinasin joutua siihen lääketieteellisistä syistä. Kyselin eräältä läheiseltäni, joka on kokenut sekä sektion että synnytyksen alateitse. Hänen synnytyksensä olivat erittäin vaikeita, mutta silti hän sanoi, että olisi valinnut viimeiseksikin synnytystavaksi alatien, ellei se olisi ollut riski vauvalle. Hän piti sektiota kivuliaana ja parantumista hitaana. Tietenkin tämäkin ON yksilöllistä, toiset parantuvat hirveän nopeasti eikä mitään pysyviä haittoja jää.
Yhden synnytyksen kokeneena olen myös sitä mieltä, että epiduraalikaan ei ole autuaaksi tekevä asia. Mullekin annettiin epiduraali kysymättä, niin rutiinitoimenpide se monessa sairaalassa on.
Odotan viimeisimmilläni neljättä lasta. Synnytykset eivät ole kaikki sujuneet ilman ongelmia ja tavallaan pelkään koko ajan tulevaa synnytystä - mutta silti pelkään enemmän sitä että joutuisin sektioon. Raskautta seurataan tiiviisti, ja vaikka alatiesynnytys on tavoitteena (ja realistisin vaihtoehto) niin silti jostakin syystä pelkään sektioon joutumisen mahdollisuutta.
Pitkään ajattelin, että lapset saa jäädä tuon asian takia tekemättä. Kuitenkin vauvakuume iski ja nyt olen raskaana. Jotenkin olen sulkenut koko synnytyksen pois mielestäni, ajattelin myös jättää kaikki synnytysvalmennukset ja videot kokeilematta, mennä sokkona synnytykseen. Että jos en sitten pelkäisi niin paljon kun en ole aivan niin tietoinen kaikista verisistä yksityiskohdista.
En niinkään pelkää kipua, vaan sitä avuttomuuden tunnetta. Sitä, että kaikki mahdollinen menee pieleen eikä siihen voi mitenkään itse vaikuttaa. En missään vaiheessa pelännyt sitä, että raskauden aikana sattuisi mitään kummallista, mutta pelkäsin vauvan ja itseni vammautuvan synnytyksessä.
Nyt sitten vauvalla ei olekaan asiat kunnossa. Mikäli vauva selviää raskauden loppuun saakka on synnytystapa sektio ja vauva leikataan pian syntymän jälkeen. No, ainakaan ei enää tarvitse pelätä sitä itse synnytystä : (
Minulla oli sama pelko. Loppuraskaudessa pelko häviää kun olo käy niin tukalaksi vatsan kanssa, että tekisi mitä vain, että pääsisi laitokselle. :D Molemmissa raskauksissa käynyt noin, toista en pelännyt enää hysteerisesti, enkä ensimmäistäkään rv 37 jälkeen. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tai siis olisin uskaltautunut (kauhuissani kyllä olin), mutta elämä meni toisin. Päädyin "unelmasynnytykseeni" eli kiireelliseen keisarileikkaukseen ja nukutuksessa. :)
Vaikka silloin ei kyllä naurattanut yhtään, luulin että henki lähtee sekä minulta että vauvalta... Mutta seuraavana aaamuna olin jo erittäin tyytyväinen. :)
Äidilleni ja siskolleni oli molemmille käydä hullusti, kun siskoni syntyi. Olin tuolloin 6-vuotias. Synnytyskertomustahan sitten tietysti kerrottiin kaikille mahdollisille ja minä jouduin kuuntelemaan. Seurauksena tästä oli ihan samanlainen tilanne kuin sinulla.
Ensimmäistä lasta odottaessani pääsin pelkopolille Taysiin. Pyysin äidiltäni kopion siskoni synnytyskertomuksesta ja otin sen mukaan lääkärikäynnille. Lääkärin kanssa käytiin läpi äitini hankala synnytys. Lääkäri totesi, että pääset sektioon, jos haluat. Suositteli kuitenkin vielä keskustelua kätilön kanssa. Kätilökäynti kesti 1,5 h, oli ihana ja asiansa osaava kätilö, joka jaksoi selittää ja selittää ja vastata kysymyksiini. Tärkeintä, mitä kätilö mielestäni sanoi, oli se, että vaikka aloitettaisiin alatiesynnytyksellä, voidaan vaihtaa suunnitelmaa ja tehdä sektio jos tarve vaatii. KÄtilökäynnin lopuksi kätilö kysyi varataanko sektioaika vai odotellaanko. Päädyin alatiesynnytykseen :) Papereihini tehtiin merkintä (jonka kätilö näytti minulle) PELKOPOTILAS ja sitten kun mentiin synnyttämään kaikki selitettiin juurta jaksain ja kaikki meni mielestäni hienosti (minun kuuntelemiseni ja huomioimiseni kannalta), vaikka itse synnytys ei ihan ilman mutkia mennytkään. Ponnistusvaihe oli hankala, koska siinä pelko tuli taas "vastaan" ja se kesti 40 min.
Toinen lapsi syntyi vuoden päästä ja silloin ei enää pelottanut.
Kannustan pyytämään neuvolasta lähetteen pelkopolille hyvissä ajoin ja menemään avoimin mielin keskustelemaan asiasta lääkärin ja kätilön kanssa. Onnea matkaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle tää trauma tuli siitä kun 7 vuotiaana näin videolta synnytyksen. Ja kun raskausaikana katsoin sairaala-sarjaa niin tuli paniikki, huippas, sydän jyskytti jne..
Mutta menin kuitenkin synnyttämään, kauheat ennakkoluulot tietenkin mukana. Synnytys oli aika nopea, sattui tottakai enemmän kuin mikään mutta sain hyvät puudutteet (epiduraali ja pudendaali) joten esim. vauvan ulostulo nipisti vain pikkuisen, kun sitä olin pelännyt eniten. Olen vielä niin peinikokoinen niin olin varma ettei vauva mahdu alapäästä pihalle!
Ja tän homman ydin oli siinä että synnytyskertomusten lukeminen ja videoiden katsominen on ihan eri asia kun se kun olet itse tositoimissa. Se karmii enenmmän sitä katselijaa kun itse synnyttäjää. Ei sitä omaa huutoa silleen pelästy, tai en oikeastaan edes kuullut sitä.
Joku tuossa mainitsi avuttomuuden tunteesta. pelkopolin kätilö korosti myös sitä, että täytyy hyväksyä se, että synnytyksessä on avuton ja täytyy luottaa siihen, että lääkärit ja hoitajat osaavat työnsä!
Äidilleni ja siskolleni oli molemmille käydä hullusti, kun siskoni syntyi. Olin tuolloin 6-vuotias. Synnytyskertomustahan sitten tietysti kerrottiin kaikille mahdollisille ja minä jouduin kuuntelemaan. Seurauksena tästä oli ihan samanlainen tilanne kuin sinulla.
Ensimmäistä lasta odottaessani pääsin pelkopolille Taysiin. Pyysin äidiltäni kopion siskoni synnytyskertomuksesta ja otin sen mukaan lääkärikäynnille. Lääkärin kanssa käytiin läpi äitini hankala synnytys. Lääkäri totesi, että pääset sektioon, jos haluat. Suositteli kuitenkin vielä keskustelua kätilön kanssa. Kätilökäynti kesti 1,5 h, oli ihana ja asiansa osaava kätilö, joka jaksoi selittää ja selittää ja vastata kysymyksiini. Tärkeintä, mitä kätilö mielestäni sanoi, oli se, että vaikka aloitettaisiin alatiesynnytyksellä, voidaan vaihtaa suunnitelmaa ja tehdä sektio jos tarve vaatii. KÄtilökäynnin lopuksi kätilö kysyi varataanko sektioaika vai odotellaanko. Päädyin alatiesynnytykseen :) Papereihini tehtiin merkintä (jonka kätilö näytti minulle) PELKOPOTILAS ja sitten kun mentiin synnyttämään kaikki selitettiin juurta jaksain ja kaikki meni mielestäni hienosti (minun kuuntelemiseni ja huomioimiseni kannalta), vaikka itse synnytys ei ihan ilman mutkia mennytkään. Ponnistusvaihe oli hankala, koska siinä pelko tuli taas "vastaan" ja se kesti 40 min.
Toinen lapsi syntyi vuoden päästä ja silloin ei enää pelottanut.
Kannustan pyytämään neuvolasta lähetteen pelkopolille hyvissä ajoin ja menemään avoimin mielin keskustelemaan asiasta lääkärin ja kätilön kanssa. Onnea matkaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tappaisin itseni ennemmin kuin synnyttäisin. Täälläkin on naisia, jotka eivät sektiota saaneet, vaikka kaikkensa yrittävät. Olen tullut kerran vahingossa raskaaksi ja itkin onnesta kun sain keskenmenon ennen kuin ehdin aborttiin.
Olen jo 38-vuotias ja steriloitu.
Ilmoitat vain asiallisesti ja päättäväisesti haluavasi sektion. Ihan varmasti saat. Et ehkä selkääntaputtajia tai kehuja, mutta leikkausajan varmasti. (Minä olen saanut ja niin on useampi tuttavanikin.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
pääset kyllä pelkopolille sitten kun se on ajankohtaista. Siellä löydetään kyllä sulle sopiva tapa!
tiedän kyllä, että pelkopolille voi päästä, mutta olen juuri näitä juttuja lukenut tosi paljon joissa tilanne on ollut sama kuin minulla. Synnytystä on pelätty hullun lailla, mutta lääkärit eivät ole ottaneet kuuleviin korviinsa ja äiti on pakotettu synnyttämään alateitse. Sitten on ollut tuloksena traumatisoituneita äitejä ja pahimmassa tapauksessa myös vammautuneita lapsia :(
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin jo lapsena Kaari Utrion kirjoja ja sain niistä synnytyskammon, eikä se varmaan pelkästään niistäkään tullut, vaan olen muutenkin hyvin herkkä, myös kipuherkkä ja herkkä panikoimaan jne. Tüstä syystä pelkäsin synnytystä valtavasti, mutta en puhunut kenellekään siitä. Menin synnytykseen kauhusta kankeana ja olihan se aika kova juttu ja kestikin melkein vuorokauden, mutta kahden vuoden kuluttua synnytin uudelleen. Ei jäänyt traumoja, ehkä pikemminkin ylpeys siitä, että uskalsin, jopa kaksi kertaa.
lähelläkään sitä määrää, mitä sinä pelkäät, mutta kyllä se varmaan aika monelle naiselle on yhtenä peikkona mielessä. Itselläkin siihen pisteeseen, että epäröin uskallanko edes yrittää raskautta, kun se synnyttäminen sattuu niin paljon... Yritin kuitenkin ajatella niin, että jos pelko käy liian suureksi, niin ainakin pelkopolilla asiaa käsiteltäisiin niin, että voisin mahdollisesti kestää sen. Ja lopulta vauvankaipuu kävi niin suureksi, että se ylitti jopa tuon pelon. =)
Raskauden aikana oikeastaan yritin olla ajattelematta asiaa ja luottaa siihen, että se menee miten se menee, sattuu minkä verran sattuu, mutta hitto, kun siitä on miljoonat naiset selvinneet ennen minuakin, niin enköhän minäkin. Myöskään mulla ei ollut mielessäni mitään sankaritarinaa siitä, että haluan synnyttää ilman kivunlievitystä ihan luomun avaan. Ei ei, tänne kaikki mitä laillisesti vaan saa antaa! =)
Kyllä se raskauden loppuaikoina kävi ahdistamaan hieman enemmän, kun tajusi, että niin ja niin monen viikon päästä se on viimeistään edessä, eikä tässä tilanteessa enää muu auta... Ja IHAN totta puhuen, kun ne supistukset sitten alkoivat ja sain ensituntuman siitä kivusta, niin kyllähän päällimmäinen ajatus oli se, että hep hep, perutaan koko juttu, tämähän jumankauta SATTUU!
Mutta tiedätkö - ne kaikki vaaleanpunaiset puheet siitä, kuinka "synnytyskipu saa merkityksensä kun se vauva on siinä sylissä", niin on ihan totta. Ainakin omakohtaisesti näin.
Eikä tuolla äskeisellä ollut tarkoitus peloitella (että se ihan totta sattuu), vaan että sen vaan jotenkin kestää (kestin), kun asiat etenee. Ne ekat supparit oli pelottavia, vaikka etukäteen olin ajatellut, että nimenomaan supistukset kestän ja enemmän pelkään sitä synnytystilannetta, kun se iso pää tulee sisältäni ulos... Mutta ei se ollut niin. Supistuskivut olivat kipeimpiä, mutta ne oli jotenkin helpompi sietää. Kuin tuhatkertainen menkkakipu tai jotain, mutta järjellä käsitettävissä. Kun taas se vauvan pään tuleminen tuntui jotenkin pelottavalta etukäteen... Mutta sitten taas kun oltiin siinä, niin se vaan tuntui siltä, että näin sen kuuluu mennä! Ei mulla ollut mitään sisäsyntyistä ajatusta siitä, että tietäisin koska kuuluu ponnistaa, tein vaan työtä käskettyä kun kätilö usutti, mutta ei siinä ollut mitään sietämätöntä. Sattui, joo, mutta siinä sitä oltiin niin adrenaliineissa, että sitä kipua en näin jälkikäteen edes muista.
Ja kun se vauva laskettiin rinnalle, niin - mikä kipu, missä? Tai kipua tuntui, mutta väliäkö sillä. Minä oon äiti! =)
Tsemppiä, toivottavasti uskallat pelosta huolimatta yrittää raskautua! =)
Ja toivottavasti mä en tällä kirjoituksellani saanut sinua ainakaan pelkäämään enempää...? Ei ollut tarkoitus. Sitä vaan, että sattuuhan se, mutta jokainen kokee sen kivun niin omin tavoin ja eri osiot synnytyksestä kipeimmäksi ja epämukavammaksi, että parasta olisi vaan yrittää luottaa siihen, että se henkilökunta siellä tekee kuitenkin parhaansa sinun ja vauvanne eteen, kivunlievitykset tosiaan ovat tehokkaita ja pelkopolillakin asiaa varmasti käsitellään niin, että voisit päästä pahimmasta pelosta yli.
Ajatella - jotkut meistä tekevät sen jopa useamman kerran... ;)
Mutta, peloistakin selviytyy, ihan hengissä :)
Minulla on kaksi lasta, ja ilman pelkopolia ei olis onnistunut näin hienosti. Ihan alkuun vaadin sektiota, ja olet oikeassa, sitä ei hevin anneta, ja ehkä ihan hyvä niin. Niillä käynneillä puhuttiin paljon synnytyksestä ja eri vaihtoehdoista, ja lopulta tein oman päätöksen, ja valitsin alatiesynnytyksen ensisijaiseksi toiveeksi, eli Tsemppiä vaan! Pelotkin pitää käsitellä kunnolla, eikä ensimmäisenä antaa niille valtaa suhteettoman paljoa.
Mutta tiedätkö - ne kaikki vaaleanpunaiset puheet siitä, kuinka "synnytyskipu saa merkityksensä kun se vauva on siinä sylissä", niin on ihan totta. Ainakin omakohtaisesti näin.
Tosin mulla kesti hieman pitempään synnytyskivun hyväksymisessä, mutta mulla oli tosi vaikea synnytys. Mulle suositeltiin heti synnytyksen jälkeen pelkopolia ja muutenkin synnytykseni vaikeus otettiin tosi hienosti huomioon. Kätilö soitti mulle n. kuukauden päästä synnytyksestä ja jo silloin olin sitä mieltä, että synnytyksen kivut olivat loppujen lopuksi aika pieni hinta vauvasta.
Synnytystä ei voi kuvitella etukäteen. Jos teet lapsia ja jos päädyt alatiesynnytykseen, voisin kuvitella, että synnytyksessä ei välttämättä ehdi panikoida, kun on muuta tekemistä! Kyllä, synnytys sattuu. Synnytyksen yhteydessä saatetaan tehdä toimenpiteitä, jotka sattuvat. Mutta synnytys ei jatku ikuisesti!
Ja sektiosta: ainakin mulle sanottiin synnytyskeskustelussa, että sektion saa halutessaan. Mutta kun/jos päädyt tulevaisuudessa tekemään valintaa näiden kahden synnytystavan välillä, kannattaa muistaa, ettei sektiokaan ole riskitön, kivuton tai muutenkaan miellyttävä tapahtuma.
ja aion tästä kolmannestakin sinne mennä, mutta, mä en pelkää sitä kipua, vaan sitä että mäitse kuolen siihen synnytykseen =(
Yritin kaikkeni, että olisin saanut synnyttää sektiolla. Tuohon eivät kuitenkaan suostuneet, joten pakko oli alkaa punnertaa alakautta. Ja ikävä myöntää, mutta se oli oikea ratkaisu lääkäriltä. Synnytys oli käsittääkseni ihan normaali, eli ei helppo mutta ei vaikeakaan, mutta se ei miltään osin vastannut niitä kauhukuvia, mitä minulla synnytyksestä oli. Nyt olen erittäin onnellinen siitä, että pääsin yli noista suhteettomista peloistani ja uskalsin jopa toiseenkin koitokseen.
Tsemppiä sinulle, ap! Toivottavasti uskaltaudut kokeilemaan sinäkin!
Haluaisin lapsen, mutta pelkään synnyttämistä. Pelkään jossain määrin myös raskaana olemista. Ajatus siitä, että sisälläni on ihminen, on jokseenkin epämiellyttävä ja pelottava - mitä jos vaikka kaadun tai putoan vahingossa sängystä? Tuntuu myös, että olen aivan liian tietoinen kaikista asioista mitä voi raskaana ollessa tapahtua, eri synnytystapojen riskeistä jne. Ennen luulin sektion olevan helppo tapa synnyttää, mutta sittenpä menin (typeränä) lukemaan sen riskeistä. Hyvähän ne on joo tietää, mutta nyt olen varma, että jos joskus synnytän niin minulle käy kaikki mahdolliset vastoinkäymiset.