Lähihoitaja-opiskelijan työharjoittelukokemuksia päiväkodista:

Olen lähes 5-vuotiaan päiväkotilapsen vanhempana törmännyt samaan ilmiöön. Lapsille ei asetata päiväkodissa ja ilmeisesti ei myöskään kotona rajoja ja vaadita kunnollista käytöstä. Olen useaan otteeseen puhunut lapseni ryhmän hoitajien ja myös päiväkodin johtajan kanssa siitä, että toivoisin lapsille, niin omalleni kuin muillekin, selkeämpiä rajoja ja kuria päiväkodissa. Johtaja aivan kauhistui, kun mainitsin sanan kuri, ja kertoi "että meillä ohjataan lapsia". Lapset saavat jättää muita lapsia pois leikistä, lällätellä ja kaikin tavoin käyttäytyä huonosti, ja päiväkodissa vain todetaan, että "emme voi asialle mitään".



Lisäksi vedotaan salassapitovelvollisuuteen, jos ottaa esille jonkun tietyn lapsen käytöksen. Totta kai yksityisasiat ovat yksityisasioita, mutta voihan sellaisesta puhua, minkä jokainen näkee, siis vaikkapa siitä, että lapsi ottaa toiselta hatun, heittää sen pensaaseen ja nauraa räkäisesti päälle.



Lapseni vaihtaa nyt päiväkotia syksyllä ja toivon tosiaan, että meno olisi vähän säällisempää.

Minäkin olen juuri ensimmäisellä jaksollani ja harjoittelussa päiväkodissa, ja siis lähihoitajaopiskelija, ikää 23-vuotta.



Hassua että kokemukseni ovat täysin päinvastaisia! Onko se sitten siitä johtuvaa että oma lapseni on todella tempperamenttinen ja omatahtoinen nelivuotias, mutta minä olen ollut yllättynyt siitä miten vähän lapset kapinoivat päiväkodissa hoitajia vastaan ja miten kilttejä suurin osa lapsista on!



Harvoin siellä kukaan saa mitään itkupotkuraivareita, vaikka olen 1-3 vuotiaiden ryhmässä, jossa on 15 lasta.



Samoin olen yllättynyt siitä että lapset ja hoitajat eivät ole sen läheisempiä, hoitajat tuntuvat erittäin helposti ottavan sen pelkkänä työnä, eivätkä tunnu olevan lapsiin sen kiintyneempiä oikeasti. Lapset vain hoidetaan. Itse en pystyisi siihen, ja tiesin sen kyllä jo päiväkotiin mennessäni, ja olenkin valinnut suuntautumisalani jo koulutukseen hakeutuessani, suuntaudun sairaanhoitoon.



Minä kiinnyn lapsiin ja minä päästän lapset aivan liian lähelle, että jaksaisin henkisesti tämmöistä hommaa vuosikausia. Nytkin jo ihan kauhistuttaa miten ikävä tulee jakson päätyttyä joitakin lapsia! En myöskään kestäisi päivästä toiseen vuosikausia katsella vanhempia jotka tuovat lapset hoitoon vaikka ovat kotona esim. vauvan kanssa, ja muutenkin, kannan mielessäni lapsia koskevat asiat kotiin ja kun ei niistä voi kenellekään puhuakaan niin ne jäytäisivät ajan saatossa mieltäni liikaa.



Nostan kyllä hattua päiväkodeissa työskenteleville, minusta ei olisi siihen, minä hoidan mielummin ne mummot ja vaarit vuodeosastolla, missä olenkin työskennellyt. Heistäkin tietysti pidän mutta heidän asiat osaan jättää taakseni työpaikan oven sulkiessani, enkä vatvo niitä mielessäni loputtomiin.



Lapset ovat kuitenkin eri asia. Olen aina ollut aivan erityisen lapsirakas, mutta tämän jakson aikana on käynyt selväksi että vaikka lapsista toki täytyy pitää sitä työtä tehdäkseen niin ei näin lapsirakas ihminen siellä jaksa.



Lisäksi olen hämmästynyt kuinka vähän lapset saavat huomiota hoitajilta, ja kuinka vähän he esimerkiksi pääsevät syliin, vaikka ovat pieniä vielä. Osa tästä on tietysti ihan sitä ettei aikaa riitä, mutta olen kyllä sitä mieltä että iso osa on kuitenkin ihan sitä että hoitajat haluavat pitää lapsiin tietyn etäisyyden.



Se etäisyys on siihen lasten tottelevuuteen yksi juttu, kun lapset tulevat liian tutuiksi hoitajan kanssa, ja hoitaja osoittaa liikaa ja liian syvää välittämistä niin lapset helpommin vastustavat ja kapinoivat vastaan. Sehän on ihan tunnettu asia että kun lapsi kapinoi niin hän tuntee olonsa turvalliseksi, ja uskaltaa kapinoida. Kun lasten ja hoitajien välillä pysyy se tietty etäisyys ja viileys hoitajien puolelta niin lapset eivät niin paljon kapinoi. Tämänkin olen huomannut, vaikka olen ollut vasta 1,5kk päiväkodissa, olen jo saanut yhdeltä lapselta parit itkupotkuraivarit erinäisistä asioista. Ihan vaan siksi koska minä olen ollut tämän lapsen kanssa paljon, ja pidän hänestä, ja näin ollen olen päästänyt lapsen liian lähelle. Minusta ei siis ole tälle alalle... Vaikka raivareista onkin selvitty ja periksi lapsi ei ole saanut raivotessaan niin kyllähän yhden lapsen raivarit 15 lapsen ryhmässä aiheuttavat ylimääräistä säätöä, eivätkä näinollen päiväkotiympäristössä ole suotavia. Sama ilmiö on huomattavissa erään toisen lapsen kohdalla yhden siellä töissä olevan hoitajan kanssa. Hän on selvästi lapselle tärkeä ja läheinen hoitaja, ja myös hoitajalle selkeästi lempilapsi ja näinollen tämä lapsi kapinoi häntä vastaan.



Olen jutellut tästä myös oman lapseni päiväkodin erään hoitajan kanssa joka myös on erittäin lapsirakas ja tuntuu kiintyvän lapsiin, pitää paljon sylissä ja on oikeasti läsnä. En tiedä onko lapseni ehkä hänelle ollut aikanaan kun on ollut pienten ryhmässä missä hän on hoitajana niin yksi ns lempilapsista, vai ovatko kaikki hänelle sitä, mutta hän on minulle sanonut että hän ottaa kohteliaisuutena sen kun lapsi uskaltaa uhmata ja kiukutella. Näin minäkin olen aina ajatellut.



En olisi kuitenkaan uskonut että lasten hoitaminen on ihan näin rankkaa puuhaa, ja nimenomaan henkisesti!

lapsi tarvitsee oman vanhemman läsnäoloa ja hoidossa pieniä ryhmäkokoja ja vakituisia hoitajia ja lyhyitä hoitoaikoja.



Omat lapseni ovat olleet hoidossa vain eskarissa ollessaan mutta ovat käyttäytyneet päiväkodin henkilöstön mukaan aina erinomaisesti. Myös koulussa.

Pelkkiä ADHD-lapsien vanhempia paikalla enää?? *ap*

En vain kakso tarpeelliseksi vastata viestiisi kun itsellä on ihan normaali 5 vuotias tyttö. Mitä siis sinulle vastaisin? Juu ei pure eikä potki meidän lapsi.

Siksihän niitä suuntautumisvaihtoehtoja on, että löytäisi omansa...on sanonta, että oikea lääke, oikealle potilaalle jne...sitä voisi jatkaa, että oikea lähihoitaja oikeaan paikkaan, jokaisella on omat vahvuutensa.

Minä olisin toivonut saavani lapsia, joten rakastan päiväkotityötä, koska siellä minulla on päiväkodillinen lapsia! Lisäksi aina olen korvat höröllä, onko ympäristöni lapsilla kaikki hyvin. Kouluissakin olen ollut töissä, siitä täytyy sanoa, että koululaiset ovat kyllä aika levottomia, mutta päiväkodissa on vain lapsosia, joiden oikut kyllä kestän, koska he vielä uskovat auktoriteettejä. Johonkin se kunnioitus katoaa ensimmäisillä luokilla. Jonkun pitäisi tutkia syy.

Eri kouluissa on erilainen kuri ja varmasti myös eri päiväkodeissa.

Oma poikani on kiltti kaikkien kaveri, ja ihmettelen että miten se voi olla mahdollista, sillä päivät pitkät hän joutuu katsomaan aivan uskomatonta käytöstä tarhakavereiltaan.



Nännättelevät, irstailevat, riehuvat, juoksevat karkuun tönivät jopa minua, vierasta aikuista. Hoitajat juoksevat villien kakaroiden perässä.. En ikinä voisi katsella sitä touhua ilman vapaita käsiä puuttua kasvatukseen miten haluan!



Olen joskus hieman kovemmin sanonut noilla kakaroille jos ovat minun tielleni tulleet enkä tippaakaan ihmettele jos joku hoitaja joskus käyttää hieman kovempia otteita. Minun puolesta riveleistä kiinni ja vaikka piiskaa!



Mikä hitto niiden kodeissa on vialla? Miksette kasvata lapsianne??

Olen ADHD-lapsen äiti eikä hän potki tai haistattele, sitä tekevät kyllä ns. tavikset, mutta käytöshäiriöiset lapset ryhmässä. Tuo ADHD näkyy lapsessani niin että keskittyminen ja paikoillaan pysyminen on vaikeaa, lähes mahdotonta ja hän höpöttää koko ajan. Ilkeä ei ole, ei kiusaa ja ei varmasti nimittele aikuisia, vaikka saattaakin uhmata näitä riitatilanteessa! Sapettaa kun käytöshäiriöiset sotketaan neurologisesti poikkeaviin.

rauhalliset ja ujot lapset joutuvat lastentarhan opettajien hampaisiin. Luulisi että on hyvä kun sellaisiakin lapsia vielä löytyy, mutta ei hoitajat oikein inhoavat ujoja lapsia.

ei osata kurittaa lapsia. Enkä tarkoita mitään fyysistä kuritusta, vaan selkeää rajojen laittoa. Se on katsos paljon helpompaa antaa lapselle periksi ja olla välittämättä kuin puuttua kerta toisensa jälkeen huonoon käytökseen. Ja tämä nimenomaan koskee vanhempia, koska vanhemmillahan kuitenkin on ensisijainen kasvatusvastuu. Ja myöskin samaa mieltä siitä, että ADHD:lla tai muulla vastaavalla ei ole tämän asian kanssa tekemistä. Ihan liikaa tuntuu myös osa menevän piiloon tuollaisten diagnoosien taakse. Että ei sille mitään voi kun sillä on se ja se..

tässäpä taas oikein stereotypinen lähärin alku. Ammatillisuus ja ammattitaito loistaa kilometrien päähän!

Pelkkiä ADHD-lapsien vanhempia paikalla enää??



*ap*

vaihdoinkin sitten vanhusten pariin loppu harjoitteluksi kun totesin että ei ole mun juttu. Nykyään päiväkodissa on aika kamala meno, kuulen paljon juttuja jo valmistuneilta tuttaviltani. Lapset tosiaan haistattelevat, uhkailevat, kiroilevat ja ihan mitä vaan. Vähän pitäisi ehkä sitä kuria olla enemmän. Kohta saavat kaikki hoitaa lapsensa itse kun ei kenenkään pää kestä olla päiväkodissa töissä eikä monet halua sinne enää suuntautuakkaan kun jo harjoittelu aikana kokee sen kamaluuden, kukapa sitä loppu elämäänsä jaksais sellaista työtä.

vaihdoinkin sitten vanhusten pariin loppu harjoitteluksi kun totesin että ei ole mun juttu. Nykyään päiväkodissa on aika kamala meno, kuulen paljon juttuja jo valmistuneilta tuttaviltani. Lapset tosiaan haistattelevat, uhkailevat, kiroilevat ja ihan mitä vaan. Vähän pitäisi ehkä sitä kuria olla enemmän. Kohta saavat kaikki hoitaa lapsensa itse kun ei kenenkään pää kestä olla päiväkodissa töissä eikä monet halua sinne enää suuntautuakkaan kun jo harjoittelu aikana kokee sen kamaluuden, kukapa sitä loppu elämäänsä jaksais sellaista työtä.

Itsekkin alunperin suunnittelin suuntaavani lapsiin, mutta enpä usko, että enää haluan. Hattua nostan kaikille halukkaille ja oleville kyllä! Itsestäni tuskin siihen on..

*ap*