Apua - työura on täysin menettänyt merkityksensä lapsen saannin jälkeen, mites tässä näin kävi?

mitä tarvetta se ura tyydytti?

Vaikeampi vastata. Todella tärkeää se oli. Ihan opintojen alusta asti, jokainen pykälä ylemmäs, jokainen pieni palkanlisä enemmän, jokainen onnistunut projekti, julkaisu toi suurta tyydytystä. Kehut hivelivät itsetuntoani, olin hyvä siinä mitä tein.

Kunnianhimoa, paljon oman egon pönkitystä, mutta myös tunnetta siitä että sillä on merkitystä mitä teen. Nyt tuntuu siltä että maailma olisi suunnilleen parempi paikka jos tehtäväni lakkautettaisiin. Asiat ovat ihan eri tärkeysjärjestyksessä nykyään. Koin myös karvaasti sen unohduksen, mitä hoitovapaa käytönnössä tarkoitti työelämässä omalla kohdallani. Ennen olisin taistellut takaisin "ykkösketjuun", nyt en jaksa enää välittää.

Silti epämääräisen pettynyt ja ikävä olo. Tuntuu että olen tehnyt paljon vääriä valintoja elämässäni.

Ap

mitä tarvetta se ura tyydytti?

Sitten kun hän on 5-vuotias ja alkaa jo näyttää merkkejä siitä, että kehittää omaa elämää, voi sinullekin tulla uusi innostus työelämään...

Sitä tietenkin odotellessa.

se itse työ kiinnostavaa vai halusitko vain onnistumisen tunteita ja kehuja? En usko että esim. kirjailija lakkaa kirjoittamasta kirjoja tehtyään lapsia tai säveltäjä säveltämästä. Siis jos pitää työstään niin tuskin se menettää merkityksensä totaalisesti lasten jälkeen.

Tuohan se asia on pähkinänkuoressa. Olen tehnyt huonoja valintoja ja tämä elämänmuutos tosiaan toi sen asian esiin vähän turhankin selvästi.

ap

se itse työ kiinnostavaa vai halusitko vain onnistumisen tunteita ja kehuja? En usko että esim. kirjailija lakkaa kirjoittamasta kirjoja tehtyään lapsia tai säveltäjä säveltämästä. Siis jos pitää työstään niin tuskin se menettää merkityksensä totaalisesti lasten jälkeen.

olisihan se ikävämpää että olisit havahtunut tilanteeseen vasta kuolinvuoteella, jos olisit esim. jättänyt lapset uran takia tekemättä..jos et ole 60-vuotias niin ehdit aloittaa uuden uran jollain toisella alalla.

TUntuu ihan mahdottomalta aloittaa alusta, perusopiskelijaksi abien joukkoon?? En pysty. Olen jo edennyt urallani kuitenkin sen verran, että ihan alkuruutuun hyppääminen tuntuu täysin lannistavalta. Elämäntilannekin asuntolainoineen yms. on sellainen että putoaminen opiskelijabudjetille vuosikausiksi on mahdoton ilman isoja muutoksia elämään. Hoitovapaan lovea taloudessa paikkaillaan vieläkin ja muutenkin toiveissamme on vielä toinen lapsi niin kauan kuin näitä hedelmällisiä vuosia edes riittää.

Alkaa ihan paniikki hiipiä kun tätä elämäänsä näin analysoi tuntemattomille :/

ap

olisihan se ikävämpää että olisit havahtunut tilanteeseen vasta kuolinvuoteella, jos olisit esim. jättänyt lapset uran takia tekemättä..jos et ole 60-vuotias niin ehdit aloittaa uuden uran jollain toisella alalla.

voiko sillä koulutuksella ja työkokemuksella tehdä jotain muuta kuin mitä ennen teit? Voithan opiskella jotain vähän lisää ilman että tarvitsee yliopistoa aloittaa alusta.

mutta vuosi pari helposti vierähtää niissäkin. Tosin en voi jatkaa näinkään, jotain on keksittävä. Täytyy miettiä ja tutkia mahdollisuuksia.



Kiitos tuestanne ja etenkin se joka vertasi kirjailijan intohimoa työhönsä todella avasi silmäni mikä tässä mättää. Kiitos.



ap

Käsitinkö oikein, että olet suorittanut ammattikorkeakoulututkinnon ja paiskinut muutaman vuoden töitä sen jälkeen?



Ehkä vain odotat töiltä liikaa? Mitään pahaahaan ei ole siinä, että haaveilee työstä, joka on intohimo. Toisaalta on realismia myöntää, että kaikille työ ei voi olla sitä. Jos työelämä tuntuu juuri nykyisessä elämäntilanteessa vähämerkitykselliseltä, ei ehkä ole paras aika miettiä suuria siirtoja sen suhteen. Perhetilanteesikaan ei kai sopeudu siihen, että alkaisit urakoida vanhaan malliin. Ehdit vielä kaikessa rauhassa miettiä ammatin vaihtoa.



Minulla ei ole edes lapsia, mutta parin viimeisen vuoden aikana olen kokenut suunnilleen samaa. Panostukset työhön eivät palkitse enää. Keskityn laadukkaaseen vapaa-aikaan. Työssä hoidan asialliset hommat ja muuten olen kuin Ellun kana. Olen oivaltanut, etten ole urakeskeinen, eikä minun tarvitse olla, vaikka olen tullut hankkineeksi hyvän koulutuksen.

Ylempi korkeakoulututkinto ja alan töitä reilu vuosikymmen. Tähän asti olin urakeskeinen, tai niin kuvittelin.

ap

Käsitinkö oikein, että olet suorittanut ammattikorkeakoulututkinnon ja paiskinut muutaman vuoden töitä sen jälkeen?

Ehkä vain odotat töiltä liikaa? Mitään pahaahaan ei ole siinä, että haaveilee työstä, joka on intohimo. Toisaalta on realismia myöntää, että kaikille työ ei voi olla sitä. Jos työelämä tuntuu juuri nykyisessä elämäntilanteessa vähämerkitykselliseltä, ei ehkä ole paras aika miettiä suuria siirtoja sen suhteen. Perhetilanteesikaan ei kai sopeudu siihen, että alkaisit urakoida vanhaan malliin. Ehdit vielä kaikessa rauhassa miettiä ammatin vaihtoa.

Minulla ei ole edes lapsia, mutta parin viimeisen vuoden aikana olen kokenut suunnilleen samaa. Panostukset työhön eivät palkitse enää. Keskityn laadukkaaseen vapaa-aikaan. Työssä hoidan asialliset hommat ja muuten olen kuin Ellun kana. Olen oivaltanut, etten ole urakeskeinen, eikä minun tarvitse olla, vaikka olen tullut hankkineeksi hyvän koulutuksen.

Ennen olin oikea työmyyrä, paahdoin töissä burnoutin rajalla keikkuen, kunnianhimo silmissä kiiluen ja eteninkin ihan ok:sti asiantuntijaorganisaatiossamme. Lapsen tulo muutti tuon kaiken, ei kiinnosta enää. Työt tuntuvat merkityksettömiltä, ura lähinnä vitsiltä. Mitä järkeä? En halua tehdä enää pitkää päivää, kahmia projekteja ja loistaa. Ja olla näkemättä lasta juurikaan, ei kiitos. Meneekö tämä ohi vai näinkö tässä sitten kävi? Kouluttauduinko "turhaan", tuntuu että olisin päässyt elämässä paljon helpommalla jotain toista tietä. Lapsenkin olisin voinut saada aiemmin, jos aika ei olisi mennyt pitkissä opinnoissa ja uran rakentamisessa. Jotenkin ikävä olo tästä kaikesta, kaikesta muusta paitsi lapsesta. Ajatuksia, kokemuksia?

No mulle kävi suunnilleen samoin, olen koulutukseltani juristi ja sain lapsen vähän päälle kolmikymppisenä. Hirveellä kiireellä palasin duuniin kun lapsi oli tosi pieni ja sitten se ei tuntunutkaan enää miltään... vuosi vanhassa työpaikassa ja vaihdoin duunia asiantuntijatehtäviin, joissa hyvä palkka, mutta ei juurikaan etenemismahdollisuuksia. työaika pysyy aisoissa ja olen nyt varsin tyytyväinen tähän yhdistelmään. Entinen kunnianhimo on kyllä poissa, mutta nautin nyt elämästä enemmän.

Minulle kävi vähän kuten sinullekin.



Opiskelin intohimoisesti heti lukion jälkeen biotieteitä, valmistumisen jälkeen rupesin tekemään väitöskirjaa jne.. palkka ei päätä huimannut, mutta olin aivan täpinöissäni alastani, enkä kuvitellut että sitä innostusta mikään voittaisi. Kun mieheni sai hieman pitkäjänteisemmän työpaikan, saimme lapsen. Väitöskirjaa ei niin vain jätetä "roikkumaan", joten palasin melko pian sitä tekemään.. ei tuntunut enää samalta.. saimme toisen lapsen ja sen jälkeen päätin valmistua vain lisensiaatiksi ja rupesin opettajaksi.



Nyt opetan lukiossa, työpäivät kyllä välillä venyvät, mutta eivät siinä määrin, kuin jos toimisin tutkijana. Kolmatta lasta odotan, työ on tällä hetkellä pääasiassa tapa saada rahaa, vaikka tykkäänkin opettamisesta tosi paljon. Opettajan työssä ei mitenkään edetä tms. minulla on virka ja voisin kuvitella olevani samassa työpaikassa vaikka lopputyöikäni. Tällainen ajatus olisi ennen ollut aivan vieras.

Minkähän ikäinen sun lapsesi on? Tuo on suhteellisen normaali ja yleinen reaktio pienen lapsen vanhemmalta. SIinä viaheessa sitä symbioosia tarvitaan. Myöhemmin sitä sitten yleensä tajuaa, että ei ole lapselle hyväksi elää vain lapsen kautta, että on lapselle tärkeää, että äidillä ja isällä on muutakin elämää, jotta he pystyvät antamaan lapsen kasvaa ja itsenäistyä.



Toinen asia on sitten se, että ehkä sun työsi ja urasi on ollut sulle liian vaativa kun se noin raskaaksi on käynyt.

:)



ajatukseni

Juuri noin on käynyt mullekin. Ura asiantuntijana Helsingissä sai jäädä ja muutimme maalle, jossa olen nyt konttorirottana. Ja jos osaankin jotain erikoista esim. firman asiakastyytyväisyyskyselyn tekemisen ja sen datan analysoinnin yliopistokoulutukseni perusteella, niin olen oppinut pitämään suuni kiinni siitä. Ostakoot firma palvelun ulkoa kalliilla. En ota mitään ylimääräistä työkseni. Olen töissä vain palkan vuoksi. Ja sentään aiemmin ennen lapsia olin myös työpaikkani kärkeä, toin ihan mainetta työnantajalleni. Ulkomaita myöten olen tehnyt konferenssiesitelmiä ja kirjoittanut alan artikkeleita. Mitä väliä!

Lisätään tuohon vielä vakava sairastuminen X 2, niin minulla ei ole enää mitään motivaatiota käyttää aikaani työssäkäyntiin.



Tai ehkä muuten olisi joo, mutta pitäisi keskittyä oman kunnon hoitamiseen, sairaus hidastuttaa kaikkea, hirveästi on terveydenhuoltoon liittyviä menoja ja paperinpyöritystä, asioiden selvittämistä. Ja sitten on vielä se lapsi.



Joten, kyllä työn merkitys on kutistunut niin pieneksi elämässäni.



t. korkeakoulututkinto täälläkin

lapsesi on? Eipä sillä merkitystä ole, mutta ihan mukava huomata että lapsen tulo muuttaa ihmistä, tai aukaisee silmät jos ei ole aiemmin auennut...

Jos on tarpeeksi paloa johonkin työhön tai tietää olevansa hyvä jossain, saa aitoa tyydytystä työstään, niin ei varmaan tule tuollaista kriisiä.

Minulla ei ole ollutkaan URAA, eli työtä olen tehnyt vain rahan takia, en ihan koulutusta vastaava, mutta osittain. Kun palasin töihin hoitovapaalta, niin huomasin, että työ vie aivan liikaa aikaa perheeltä. Lapsi oli vasta 1,5 v. kun laitoimme hänet pp-hoitoon. Ei ollut mitään järkeä. Nyt olen toisen lapsen kanssa äitiysvapaalla ja aion pitää lapset kotona siihen asti kun kuopus on kolme. Toki suunnitelmat voi muuttua, mutta näillä näkymin ei ole kiire töihin. Kun palaan töihin, voin tehdä vaikka lyhennettyä työviikkoa, että lasten hoitoajat saatais järkeviksi.

Mulle intohimo on harrastukset. Pienten lasten kanssa nekin ovat nyt taka-alalla, mutta on kuitenkin ihana tietää, että siellä ne harrastukset odottaa, vaikken juuri nyt voikaan niihin panostaa.

kun lapset oli jo kouluikäisiä. Silloin oli aikaa keskittyä ajattelemaan että mitä minä haluan elämältäni, en voi elää kokonaan lapsilleni enää. Siitä heräsi ajatus ammatista, joka vaatisi paljon opiskelua ja työtä, ja sillä tiellä olen edelleen eikä kaduta yhtään. Nautin kun saan tehdä työtä missä saan käyttää aivojani ja samalla näytän esimerkkiä lapsilleni, että opiskelu ja unelmien tavoittelu kannattaa.



Mutta monta vuotta ajattelin että työ on merkityksetöntä, vapaa-aika on tärkeintä, silloin kun lapset oli pieniä.

Ei kouluttautuminen ole turhaa, olet varmasti kokenut hyviä aikoja. Ehkä joskus palaat takaisin työelämään? Mukavaa että voit nyt rauhoittua lapsen kanssa. Itse olen ollut lähes koko 2000 luvun äitiys ja hoitovapailla, nyt on tosi vaikeaa saada työpaikkaa. On alemman asteen koulutus, elin kuten sinä ehkä olisit halunnut elää nuorempana. Mutta nyt toivoisi että olisi parempi koulutus ja työpaikka.. voi olla että joudun vielä kouluttautumaan vaikka ei huvittaisi enää.