Mitä tehdä, kun lapsi ei tottele?

Yrittäkää nyt hyvä ihmiset ymmärtää, että se kivun pelko ei saa tyhmää ja itsepäistä lasta tai nuorta lopettamaan järjetöntä käytöstään. Jos nuorena oppii, että "tuolta ihmiseltä saa kipua kun rikon sääntöjä" rajoittuu ymmärrys teon seurauksista vain tuohon kyseiseen ympäristöön ja ihmisiin. Kun muutetaan asumaan itsekseen ja muut ihmiset eivät enää rankaisekaan samoin, lähtee opitulta käytökseltä pohja pois.



Lapsen ja nuoren on tärkeää ymmärtää MIKSI jotain ei saa tehdä. On tärkeämpää opettaa lapselle empatiaa, jotta hän ei halua aiheuttaa mielipahaa muille. Kuritus kasvatusmetodina opettaa täysin päinvastoin -> isi tai äiti aiheuttaa minulle kipua ja pahaa mieltä, eli se on ok. Näin lapsi oppii, että jos toinen ei käyttäydy hänen mielensä mukaan, on sitä ok käydä vähän läimimässä naamaan tai sanoa pahasti.



Miettikää hyvät ihmiset asioita vähän pidemmälle!

Kuinka moni on pysähtynyt miettimään sitä mihin kasvatuksellaan pyrkii? Itse olen tätä pyöritellyt paljon. Jos pyrin siihen että lapsi tottelee minua käskin mitä tahansa, ei mene kuin 10 vuotta ja lapsi tottelee minun sijastani päättömästi sitä mitä kaveripiiri sanoo. Tavoitteenani onkin että lapsi oppii itse ajatelemaan, etsimään tietoa, arvioimaan tekojensa seurauksia ja tekemään informoituja päätöksiä. Tämän tavoitteen kanssa en edes pidä tarpeellisena että lapsi aina kyseenalaistamatta tottelee minua.



Esimerkkiä pidän ensiarvoisen tärkeänä. Jos toivon lapsieni oppivan kunnioittamaan muita, heidän koskemattomuuttaan, omaisuuttaan ja ajatuksiaan, en voi kohdella heitä huonosti, enkä ainakaan voi fyysisesti kurittaa tai henkisesti lytätä! Yksi tärkeimpiä asioita joita olen tytöilleni opettanut on se että hediän kehonsa kuuluvat heille itselleen, eikä kenelläkään ole lupaa koskea heitä ilman lupaa. Mitenkähän tätä voisi opettaa jos samaan aikaan rankaisisin satuttamalla?



Minuakin on kuritettu lapsena, ja olen käynyt pitkän tien: aiemmin minäkin sanoin että se oli minulle hyväksi, sittemmin tajusin että kuritus oli kasvattanut minusta ihmisen joka ei osannut huolehtia omista rajoistaan, ja joka hyväksyi väkivallan lähisuhteissa. Anteeksiannon kautta olen päässyt vapaaksi lapsuuden vääristä malleista, ja opetellut parempia käyttäytymismalleja.



Lähtökohtana pidän sitä että kohtelen lapsia samalla kunnioituksella kuin aikuisia. En minä ystäviäni tai puolisoanikaan kiristä, lahjo tai uhkaile, saati sitten satuta!



Käytännön keinoja ja kättä pidempää olen löytänyt Toimiva Perhe -kurssilta, sitä voin suositella. Samoja kommunikaatiotaitoja voi opetella kirjoista Toimiva Perhe (Thomas Gordon) ja How to talk so kids will listen & listen so kids will talk (Faber & Mazlish)

En väitä, etteikö pahaa olisi tehty aina. Nuorison käytösongelmat näyttävät kuitenkin lisääntyneen - tai ainakin niistä puhutaan paljon. En tiedä todellista tilannetta, eivätkä sitä totisesti tiedä muutkaan. Nuorison käytöksen muutos korreloi kasvatusideologistn muutosten kanssa.



Olen tuolla yllä kirjoittanut, että kurittaminen tuskin ketään kasvattaa ja että kurittamiselta välttyy kun asioista puhutaan ajoissa.



Lapsia ja nuoria koskee kuitenkin sama logiikka kuin aikuisia: jos ohjeita ja sopimuksia rikkoo, rangaistus seuraa. Ja rangaistus ei yleensä ole hyvittelyä vaan mielihyvän rajoittamista tai fyysisen tai psyykkisen tuskan tuottamista.



On lapsia ja nuoria, jotka eivät tarvitse juuri minkäänlaista kasvatusta. Ja sitten niitä, joihin ei mikään kasvatus päde, olkoon se sitten keskustelua tai kurittamista. Tältä näkökannalta puhe ruumiillisesta kurituksesta näyttää enemmänkin moraalikiistalta kuin käytännön kokemusten vertailulta.



Edelleen siis erotan seuraamukset, jopa fyysiset, väkivallasta ja painotan sitä, että on olemassa nuoria, joihin ei mikään puhe päde ja jotka eivät sitoudu mihinkään sopimuksiin. Silloin ei kai voi kuin nostaa kädet pystyyn ja jättää nuori oman onnensa nojaan tai käyttää moraalitonta pakkokeinoa.

Tässä tapauksessa olisi sitten korvatillikan antajakin tukkapöllyn ja korvapuustin tarpeessa, mutta kokemustahan Teillä jo olikin. Oisko aihetta ajatella nyt jo jotain muuta???

Paremmaksi keinoksi olen omissa lapsissa huomannut nk. jäähypenkkimenetelmän. Jos lapsi ei tottele, annan sanallisen varoituksen, ja jos ei vieläkään tottele, on lapsen mentävä jäähypekille niin moneksi minuutiksi kuin on ikäinen. Lasten kanssa voi keskustella, suurempi ongelma taitaa olla se ettei vanhempien pinna ole tarpeeksi kestävä pystyäkseen hillitsemään raivon.

Toinen keino meillä on itse keksimäni kiltteyskukkanen: positiivisen kautta haetaan niitä oikeita käyttäytymisen malleja. Kun palsi on aamupäivän ollut reippaana, hän saa askartelemaansa kukkaan yhden terälehden. Ja jos iltapäiväkin menee iltan asti hyvin, hän saa toisen terälehden. Kun kukka on täynnä terälehtiä, saa lasi jonkun palkinnon hyvästä käyttäytymisestä. Tässä muutamia vinkkejä, kannattaa kokeilla. Itsellekin tulee hyvä mieli, kun ei tarvitse enää huutaa ja raivota, siitö kun ei ollut muuta kuin harmia joka osapuolelle.

Lapsia ja nuoria ei suinkaan koske sama logiikka kuin aikuisia, kuten kirjoitit. Heidän kehityksensä on kesken -myös aivojen. Keskiajalla ja sen jälkeen vielä uudelle ajalle asti oli vallalla ajatus siitä, että lapsi on kuin aikuinen, mutta vain minikoossa. Heiltä myös odotettiin tuolloin sen mukaista käytöstä ja rankaistiin sen puutteesta. Tämä vuosisatoja sitten.



Miten on sitten mahdollista, että edelleen osa (vähintään peruskoulutuksen läpikäyneistä aikuisista) voi nojata väkivallan selityksissään tällaisiin biologisesti kantamattomiin uskomuksiin?



Lapsi on lapsi. Hän ei ole aikuinen pienoiskoossa. Hänellä ei ole mahdollisuutta käyttää ajattelussaan samanlaista syvyyttä syy-seuraussuhteen tai loogisen päättelyn osalta, kuten meillä aikuisilla, eli näitä AIKUISEN KÄYTÖSTÄ ohjaavia välineitä.

Historiallinen tietoisuus, eli lapsen oma käsitys oman aikansa ja elämänsä alkamisesta, sen kulusta ja päättymisestä, on sekin keskeneräinen. Miten hän voisi silloin loogisesti päätellä jonkin tapahtumaketjun seurauksia ympäristössään, saati pitkässä juoksussa kuten me aikuiset?

Ja siitäkö häntä tulisi rankaista kivuliaasti, kun alunperinkinkään hänen kehitys ei mahdollista hänelle näitä valmiuksia?



Mutta se lapsi kasvaa ja muistaa. Joten aikuisina meillä on etuoikeutettu mahdollisuus seurata päättelyketjua ja ymmärtää, että se samainen, vielä pieni (ruumiltaan ja mieleltään) lapsi kehittyy ja hän kyllä muistaa miten äiti tai isä häntä kohteli lapsena. Lisäksi hän kuvailee muillekkin lapsuuttaan, oliko se onnellinen vai traumaattinen.



Millaisen muiston me haluamme itsestämme jättää lapsillemme (sitä kautta lapsenlapsillemme) ja muulle maailmalle, koska näistä asioista puhutaan julkisesti - viimeistään aikuisina.

Ymmärrän hyvin sitä vanhempaa, joka toisessa ketjussa kertoi ikkunalaudalle kiipeävästä taaperosta ja uskoi, että vain luunappi tms. saa lapsen lopettamaan (rangaistuksen pelossa) epätoivotun tekemisen.



Lapset - VARSINKIN siinä noin 1-vuotissynttäreistä 3-vuotissynttäreihin - ovat todella rasittavia kaikeassa tutkimisen innossaan ja ymmärtämättömyydessään. Voi kuinka me toivomme, että olisi olemassa joku nappi josta painaa ja estää lapsen omaksi parhaaksi jotkut jutut.



Ehdollistavaa "jos teet näin, äiti satuttaa" -kasvatusta yritetään käyttää tuollaisena taikanappina.



Todellisuudessa taikanappia ei ole! Lapsi oppii, että ikkunalaudalle ei voi kiivetä JOS ÄITI NÄKEE. Itse asiassa kaikki muuttuu siis entistäkin vaarallisemmaksi, koska äitipolo luulee lapsen jo oppineen, kun oikeasti hän vain ei halua enää luunappia.



Unicefin asiantuntija tarjosi kasvatusneuvoksi kärsivällisyyttä. "Se aika menee ohi". Tämä on totuus. Meidän on vain oltava siinä lapsen vieressä ja vahdittava ja estettävä vahingot, eikä siihen ole mitään parempaa keinoa olemassa.



Ymmärrän hyvin, että tämä on monen mielestä huono neuvo. Mutta se on paras mitä on. Vanhemmuus on tällaista.

Unicefin asiantuntija tarjosi kasvatusneuvoksi kärsivällisyyttä. "Se aika menee ohi". Tämä on totuus. Meidän on vain oltava siinä lapsen vieressä ja vahdittava ja estettävä vahingot, eikä siihen ole mitään parempaa keinoa olemassa. Ymmärrän hyvin, että tämä on monen mielestä huono neuvo. Mutta se on paras mitä on. Vanhemmuus on tällaista.

Tämä on ihan totta - pienten lasten kanssa kärsivällisyys on avainasemassa.

Kärsivällisyyden opettelu ei ole helppoa, mutta se on mahdollista. Se vain vaatii viitseliäisyyttä ja halua muuttaa tapojaan. Itse hyvin kärsimättömänä ihmisenä olen lähtenyt liikkeelle siitä, että lasken kymmeneen kun tuntuu siltä, että uhmaikäisen tempaukset alkavat kiristää hermoja. Laskemisen aikana pystyn rauhoittumaan sen verran, että pystyn kohtaamaan lapsen keskustelemalla. Ainakin meidän 2,5-vuotiaan kanssa tämä on toiminut.

Tuossa aikaisemmin joku kertoi käyttävänsä jäähypenkkiä, joka sekin on hyvä vinkki. Tosin Väestöliiton psykologi Anna Salmi totesi, ettei jäähypenkkiä pitäisi käyttää alle 3-vuotiaiden lasten kanssa, koska "ihan pienet lapset tarvitsevat vielä aikuisen apua vaikeiden tunteiden hallitsemisessa. Pienet eivät vielä myöskään ymmärrä jäähypenkin tarkoitusta." Mutta isompien kanssa tämä on siis hyvä keino.

Nostan vielä tähän mielestäni hyvän kommentin, jonka eräs nimetön keskustelija kirjoitti tässä aikaisemmin kurittamisen ja rankaisemisen tehosta:

"Lapsen ja nuoren on tärkeää ymmärtää MIKSI jotain ei saa tehdä. On tärkeämpää opettaa lapselle empatiaa, jotta hän ei halua aiheuttaa mielipahaa muille. Kuritus kasvatusmetodina opettaa täysin päinvastoin -> isi tai äiti aiheuttaa minulle kipua ja pahaa mieltä, eli se on ok. Näin lapsi oppii, että jos toinen ei käyttäydy hänen mielensä mukaan, on sitä ok käydä vähän läimimässä naamaan tai sanoa pahasti."

Mitä mieltä olette tästä?

Mahtavaa, että olemme saaneet näin paljon keskustelua aikaan! UNICEFin ”Kuritus ei kasvata” –kampanja on loppusuoralla ja joudumme sulkemaan tämän keskustelun kampanjan päätytty. Mutta ei hätää, keskustelut pysyvät auki vielä tiistaihin asti!

Kiitos kaikille keskusteluun osallistuneille! Vielä päivä aikaa osallistua keskusteluun ”Kuritus ei kasvata” -palstalla!