Mitä tehdä, kun lapsi ei tottele?

Kun puhutaan tottelemisesta, kannattaisi varmasti ensin tarkistaa, ymmärtääkö lapsi kunnolla, mistä puhutaan ja mitä pyydetään.



Lapsille muodostuu helposti erikoisia käsityksiä asioista (näistähän on ihan TV-ohjelmiakin, joissa naureskellaan sille, mitä lapset sanovat). Toisinaan toiminnan esteenä voi olla ihan pelkästään kummallinen oletus lopputuloksesta tai tekemisestä itsestään.



Toisinaan aikuiset olettavat toisiltaankin ajatustenlukutaitoa (ja se menee pieleen vaikka aikuiset osaavat kokemuksensa ansiosta lukea tilanteet paljon paremmin kuin lapset). Ajatustenlukutaitoa odotetaan myös lapsilta.



Toisinaan lapsi voi myös kokea, että tasapaino sen välillä, kuunnellaanko häntä ja laitetaanko hänet kuuntelemaan on pielessä. Aikuinenkaan ei usein osaa sanoa asiaa tällöin kunnolla. On mykkäkoulua ja kiukuttelua. Lapselta sen sijaan odotetaan ihan jotain muuta. Miksi ja ennen kaikkea millä oikeudella? Vastaus on selvä: aikuisen oikeudella, mutta lapsi ei välttämättä ole samaa mieltä.



T: Itsekin tottelematon lapsi.

Kyllä joskus kakrulle tekee hyvää, kun vähän kakrua pyöräyttää tukasta ympäri.

Nimerkillä kokemusta on ei se korvatillikka lasta vahingoita, jos ei tottele mitään

Kyllä joskus kakrulle tekee hyvää, kun vähän kakrua pyöräyttää tukasta ympäri. Nimerkillä kokemusta on ei se korvatillikka lasta vahingoita, jos ei tottele mitään

Ongelma on siinä, että väkivalta ei ole tehokasta: lapsi ei aina ymmärrä tekojensa seurauksia, eikä sitä miksi häntä rankaistaan voimalla. Kurittaminen voi päinvastoin aiheuttaa lapsessa kapinointia ja monia muita negatiivisia seurauksia. Ks. www.unicef.fi/kuritus ei kasvata

Monia aikuisia on kuritettu, kun he ovat olleet lapsia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kurittaminen olisi ollut oikein.

Lapsen ruumiillinen kurittaminen



Unicef on nostanut kampanjassaan yhteiskunnalliseen keskusteluun lasten ruumiillisen kurittamisen. Tarve tälle keskustelulle on ilmeinen, ja sen tulee jatkua julkisena.



Osa aikuisista suhtautuu ruumiilliseen kurittamiseen kasvatuskeinona yhä sallivasti, vaikka se on kielletty laissa. Lakiakin tärkeämpi peruste olla kurittamatta lasta ruumiillisesti on kuitenkin se, että se on haitaksi lapsen kehitykselle. Lapsen luonnollinen keino selviytyä vaikeiden tunteiden kanssa on sijoittaa ne itsensä ulkopuolelle, ja vanhemman tärkeä tehtävä on ottaa lapsen tunteet vastaan

ja sietää niitä menemättä tolaltaan. Tästä

esimerkistä lapsi oppii, että tunteita voi käsitellä

mielen sisäisesti ja sanoittamalla, ilman että tarvitsee sijoittaa omaa kipua toiseen lyömällä. Ruumiillinen kurittaminen viestii vanhemman kyvyttömyydestä sietää tunteita ja ajatella, eikä lapsi voi oppia sietämään aggressiota jos ei vanhempi pysty itsekään siihen. 



Lasten täytyy kokea rajoja ja pettymystä kasvaakseen hyvinvoiviksi aikuisiksi. Vanhempien merkitsevä paheksunta ilmaistuna sanoin ja elein riittää aktivoimaan lapsessa lyhytkestoisen stressireaktion, joka on erittäin tehokas kasvatuskeino. Toistuvana tämä hetkellinen vanhemman rakkauden menettämisen mahdollisuus saa lapsen välttämään ei-toivottua käyttäytymistä. Stressireaktio on lapsen siedettävissä nimenomaan siksi, että vanhempi aina palaa rakastavaksi. Tällainen lapsen rajoja kunnioittava ja johdonmukainen toiminta auttaa lasta kasvamaan. 

 

Lapsia täytyy joskus pitää kiinni, tiukassakin otteessa, jos vaarana on että he satuttavat itseään tai toisia tai rikkovat jotakin. Ratkaiseva ero on, ettei aikuisen intentio ole satuttaa vaan suojella. Lapsen perusluottamuksen synnyn edellytys on vanhempien turvallisuus, ja kipu rakkaan ihmisen

aiheuttamana rikkoo luottamuksen perustaa.



Jos itseä on kuritettu lapsuudessa ruumiillisesti, on

vaikeaa kritisoida tätä luonnolliselta tuntuvaa

kasvatuskeinoa. Tämä siksi, että kritisoiminen pakottaa kohtaamaan oman kivun ja vaillejäämisen. Oma vanhemmuus antaa kuitenkin mahdollisuuden valita toisin. 



Psykoterapeutteina ymmärrämme potilaitamme koska tunnemme heidän lähtökohtansa, mutta emme silti hyväksy tuhoavaa käytöstä. Voimme ymmärtää ja auttaa myös pinnansa polttanutta vanhempaa joka on lastaan tukistanut ilman että hyväksymme ruumiillista kurittamista kasvatuskeinona.

 

Nina Pyykkönen

psykoterapian erikoispsykologi PsL

lasten ja nuorisopsykoterapeutti

Kertokaa hyviä vinkkejä vanhemmuuteen! Miten saat lapsesi noudattamaan yhteisiä pelisääntöjä?

Meillä tyttönen, 2v, kokeilee äidin pinnaa erityisesti tilanteissa, kun pitäisi pukea päälle ja ollaan jonnekin menossa. Ei pue itse, vaan juoksee ympäri kotia/eteistä/naulakkotilaa tmv. Ja jos joku yrittää auttaa, niin heittäytyy lattialle sellälleen, eikä varmasti seiso, vaikka pyytäisi. Olen yrittänyt "jättää tytön pois matkasta" ja käynyt itse vaikka pihalla kääntymässä. Joskus tämä auttaa ja joskus ei mikään auta, vaan vaatteet on pakko laittaa väkisin päälle. Ja ulkona liikkuessa tyttö on joskus uhkarohkea, ei usko, jos sanotaan, ettei jonnekin tarvitse mennä, vaan menee silti. Sitten onkin rangaistuksena rattaisiin joutuminen tai sisälle meno. Sisällä ja kyläpaikoissa meillä on käytössä jäähypaikka, jossa tyttönen välillä istuu tosi nätisti ja oikeasti katuu tekemisiään ja joskus senkin pistää leikiksi ja silloin jäähyllä istutaan pitkään, pitkään. Yksi meidän ongelmakohdista on myös nuo päiväunet, tosinaan tyttönen ei suostu niitä enää nukkumaan, mutta on sitten illalla niin tosi väsynyt. Ja jos hän nukkuu unet, niin sitten tekisi mieli nukkua yli tunnin ja herääminen on tosi vaikeaa. Joskus vaan tuntuu, ettei mikään mene perille, vaikka mitä yrittäisi.

Lahjonta, kiristys ja kuritus eivät ole keinoina ne tehokkaimmiksi todetut,ja joista kuritus lisäksi on rikos. Ne kaikki kolme keinoa voivat lyhytaikaisesti johtaa toivottuun tulokseen, mutta lyhytkestoisuudessaan toimivat itseään, eli koko kasvatusta vastaan. Näitä keinoja käytettäessä haasteet tulevat vastaan uudestaan entistä suurempina. Tilannetta voisi verrata tiiliseinään - pari rikkinäistä tiiltä, jolleivät sorra, ainakin huojuttavat koko seinän olemassaolon.

en ole sen asian kannattaja koska tiedän että lapsen saa tottelemaan muillakin keinoin ja onneksi lopetin kurituksen ajoissa. Joissain harvoissa tapauksissa nuori voi olla niin uppiniskainen että silloin kyllä voi remmi tehdä terää huolimatta Unicefin mielipiteestä! Ja onhan niitä hyviä kokemuksia isän remmistä!



Kaiken AO on varhaiskasvatus! Jo sylivauvasta asti puhutaan lapselle nätisti isin puhelin ei kosketa siihen jne...lasta pidetään myös paljon sylissä jopa kotitöiden kustannuksellakin!



Lapsen huomion voi myös kiinnittää vaikka naapurin koiraan kiukun yllättäessä. Ei muuta kuin äänen muutos ja satuilu alkaa. Äkkiää lapsi alkaa kuunnella juttua ja kiukku unohtuu.



Hyvä keino on puhua etukäteen asioista kuten et Lissukin tulee hiekkalaatikolle hiekkakakkuja tekemään. Eihän me rikota niitä...satuilla voi vaikka kuinka ja lapsi eläytyy niihin ja saa opetusta.



Nämä ovat varmasti hyviä ja koettuja neuvoja jopa niin että teini-iänkin kuohut oli varsin pieniä! Vanhempien asenteella on ratkaiseva merkitys kaikkeen!

en ole sen asian kannattaja koska tiedän että lapsen saa tottelemaan muillakin keinoin ja onneksi lopetin kurituksen ajoissa. Joissain harvoissa tapauksissa nuori voi olla niin uppiniskainen että silloin kyllä voi remmi tehdä terää huolimatta Unicefin mielipiteestä! Ja onhan niitä hyviä kokemuksia isän remmistä! Kaiken AO on varhaiskasvatus! Jo sylivauvasta asti puhutaan lapselle nätisti isin puhelin ei kosketa siihen jne...lasta pidetään myös paljon sylissä jopa kotitöiden kustannuksellakin! Lapsen huomion voi myös kiinnittää vaikka naapurin koiraan kiukun yllättäessä. Ei muuta kuin äänen muutos ja satuilu alkaa. Äkkiää lapsi alkaa kuunnella juttua ja kiukku unohtuu. Hyvä keino on puhua etukäteen asioista kuten et Lissukin tulee hiekkalaatikolle hiekkakakkuja tekemään. Eihän me rikota niitä...satuilla voi vaikka kuinka ja lapsi eläytyy niihin ja saa opetusta. Nämä ovat varmasti hyviä ja koettuja neuvoja jopa niin että teini-iänkin kuohut oli varsin pieniä! Vanhempien asenteella on ratkaiseva merkitys kaikkeen!

Haluasin tässä korjata sen, että tässä kampanjassa ei ole kysymys Unicefin mielipiteestä, vaan Unicef haluaa muistuttaa siitä, että lapsiin kohdistuva kuritusväkivalta on paitsi rikos, myös haitallista lapsen kasvulle. Myös nuoren kasvulle. Ja kenen tahansa elämälle. Nuorten tunne-elämä kuohuu, hyvässä ja pahassa, ja väkivallalla siihen vastaaminen ei varmastikaan tasoita kuohuja, päinvastoin. Nuorella on pientä lasta parempi kyky ymmärtää puhetta ja myös pohtia omien tekojensa seurauksia, kun häntä siihen oikein ohjataan. Tässä kirjoituksessa on tuotu esiin hienosti keinoja ohjata pientä lasta, tällaisia keinoja löytyy myös nuorelle. Vanhempien asenteella on todella ratkaiseva merkitys, niin kuin kirjoittaja toteaa.

en ole sen asian kannattaja koska tiedän että lapsen saa tottelemaan muillakin keinoin ja onneksi lopetin kurituksen ajoissa. Joissain harvoissa tapauksissa nuori voi olla niin uppiniskainen että silloin kyllä voi remmi tehdä terää huolimatta Unicefin mielipiteestä! Ja onhan niitä hyviä kokemuksia isän remmistä! Kaiken AO on varhaiskasvatus! Jo sylivauvasta asti puhutaan lapselle nätisti isin puhelin ei kosketa siihen jne...lasta pidetään myös paljon sylissä jopa kotitöiden kustannuksellakin! Lapsen huomion voi myös kiinnittää vaikka naapurin koiraan kiukun yllättäessä. Ei muuta kuin äänen muutos ja satuilu alkaa. Äkkiää lapsi alkaa kuunnella juttua ja kiukku unohtuu. Hyvä keino on puhua etukäteen asioista kuten et Lissukin tulee hiekkalaatikolle hiekkakakkuja tekemään. Eihän me rikota niitä...satuilla voi vaikka kuinka ja lapsi eläytyy niihin ja saa opetusta. Nämä ovat varmasti hyviä ja koettuja neuvoja jopa niin että teini-iänkin kuohut oli varsin pieniä! Vanhempien asenteella on ratkaiseva merkitys kaikkeen!

Haluasin tässä korjata sen, että tässä kampanjassa ei ole kysymys Unicefin mielipiteestä, vaan Unicef haluaa muistuttaa siitä, että lapsiin kohdistuva kuritusväkivalta on paitsi rikos, myös haitallista lapsen kasvulle. Myös nuoren kasvulle. Ja kenen tahansa elämälle. Nuorten tunne-elämä kuohuu, hyvässä ja pahassa, ja väkivallalla siihen vastaaminen ei varmastikaan tasoita kuohuja, päinvastoin. Nuorella on pientä lasta parempi kyky ymmärtää puhetta ja myös pohtia omien tekojensa seurauksia, kun häntä siihen oikein ohjataan. Tässä kirjoituksessa on tuotu esiin hienosti keinoja ohjata pientä lasta, tällaisia keinoja löytyy myös nuorelle. Vanhempien asenteella on todella ratkaiseva merkitys, niin kuin kirjoittaja toteaa.

Pahoittelut, tähän viestiin vastaus tuli ikäänkuin vierailijalta, olin vahingossa kirjautunut ulos. Vastaajana oli siis Inka Hetemäki UNICEFilta.

kuin vuosia sitten asiantuntijat painottivat ettei lasta/nuorta saa syyllistää vaikka olisi tehnyt mitä. Tavallaan evättiin idea hyvittää teko, jonka avulla tekijä olisi voinut päästä yli jo omassa mielessään olevassa syyllisyydestä. Onneksi tässä asiassa jonkin verran puhaltaa uudet tuulet!



Sama asia kurittamisessa. Jos nuori ottaa luvatta isän auton ja ajaa jonkun sairaalakuntoon on kyllä remmi paikallaan! Asia on varmasti nuorella tiedossa ja puhuminen on vain ärsyttävää nuoresta jopa naurettavaa! Tietenkin minulla on mielessä parikin tapausta, jossa näin kävi paitsi että kenenkään yli ajettu mutta remmiä tuli! Yliopistossa opettaessaan mies kertoi siitä ja piti isäänsä välittävänä miehenä!



Ymmärrän kyllä lainlaatijaakin, koska lasten pahoinpitely on kauhistuttavaa. Mielestäni henkinen vielä kauheampaa ja se on taidettu jättää aivan sivuun! Kantaako lainlaatija muuten vastuun tästä kuritusasiasta?

Jos nuori ottaa luvatta isän auton ja ajaa jonkun sairaalakuntoon on kyllä remmi paikallaan! Asia on varmasti nuorella tiedossa ja puhuminen on vain ärsyttävää nuoresta jopa naurettavaa!

Ymmärrän kyllä lainlaatijaakin, koska lasten pahoinpitely on kauhistuttavaa. Mielestäni henkinen vielä kauheampaa ja se on taidettu jättää aivan sivuun! Kantaako lainlaatija muuten vastuun tästä kuritusasiasta?

Tutkimuksissa on todettu, että väkivalta ei ole tehokasta, se voi päinvastoin aiheuttaa nuoressa kapinointia. Asioiden selvittämiseen on monia keinoja: neuvoja ja vinkkejä löytyy vaikkapa Mannerheimin Lastensuojeluliiton vanhempainnetistä.

Tietysti jos nuori aiheuttaa toiminnallaan henkilövahinkoja, voi viranomainen puuttua asiaan.

Henkisestä väkivallasta. Lainlaatija on huomioinut myös tämän. Esimerkiksi laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta todetaan, että lasta ei ruumiillisen kurituksen lisäksi saa: "- - kohdella muulla tavoin loukkaavasti." Henkinen väkivalta sisältyy ymmärrettävästi tähän. Myös Lapsen oikeuksien sopimuksessa (jossa Suomi on osapuolena) mainitaan, että lasta tulisi suojella ruumiillisen väkivallan lisäksi myös henkiseltä väkivallalta.

Kirjoittaja: Kaisa, UNICEF

kuin vuosia sitten asiantuntijat painottivat ettei lasta/nuorta saa syyllistää vaikka olisi tehnyt mitä. Tavallaan evättiin idea hyvittää teko, jonka avulla tekijä olisi voinut päästä yli jo omassa mielessään olevassa syyllisyydestä. Onneksi tässä asiassa jonkin verran puhaltaa uudet tuulet!

Sama asia kurittamisessa. Jos nuori ottaa luvatta isän auton ja ajaa jonkun sairaalakuntoon on kyllä remmi paikallaan! Asia on varmasti nuorella tiedossa ja puhuminen on vain ärsyttävää nuoresta jopa naurettavaa! Tietenkin minulla on mielessä parikin tapausta, jossa näin kävi paitsi että kenenkään yli ajettu mutta remmiä tuli! Yliopistossa opettaessaan mies kertoi siitä ja piti isäänsä välittävänä miehenä!

Ymmärrän kyllä lainlaatijaakin, koska lasten pahoinpitely on kauhistuttavaa. Mielestäni henkinen vielä kauheampaa ja se on taidettu jättää aivan sivuun! Kantaako lainlaatija muuten vastuun tästä kuritusasiasta?

Samassa tekstissä puolustat väkivaltaa sekä muodon vuoksi kauhistelet sitä? Itsehän omaan sen verran joustamattoman oikeudentajun, että tuomitsen lapsiin kohdistuvan väkivallan A I N A.

Eihän tylsää työkaveriakaan voi alkaa vyöllä tai nyrkillä ojentamaan ilman seuraamuksia, vaikka tämä olisi mitä tehnyt. Miksi ajattelet, että kenelläkään aikuisella olisi oikeus tehdä lapselleen niin mistään syystä? Kun lapsi kasvatetaan rakkaudella, huolenpidolla ja kunnioitettuna, on jo lähtökohtaisesti aikaansaatu parempi kasvualusta omalle ajattelulle, vastuullisuudelle jne. Ne taas osaltaan estävät mainitsemasi ajattelemattomuuden aikaanasaamia asioita. Sitä paitsi aikuisetkin tekevät typeryyksiä ja maksavat siitä laissa määritellyn hinnan, meillä ihmisillä ei ole tuomioiden toimeenpanovaltaa. Toisekseen en ikinä usko, että yliopistoystäväsi ensimmäinen väkivaltainen kuritus olisi tapahtunut vasta lähellä 20 vuoden ikää. Harva vanhempi silloin vasta osoittaa väkivaltaisia taipumuksia, vaan kyllä ne ovat tulleet esille jo aiemmin.

Surukseni olen huomannut, että ne jotka ovat lapsena joutuneet sietämään väkivaltaista kurittamista ojentamisen muotona, usein puolustavat asiaa sanomalla, ettei " minustakaan tämän kummoisempi tullut. " Ja sivulauseessa lisäävät, että myös he hyväksyvät väkivaltaisen kurittamisen. Että ei sen kummempia seurauksia... (Poikkeuksena tästä erittäin raskasta väkivaltaa lapsuudessaan kärsineet ihmiset, joista osa jatkaa opitulla tiellä mutta osa -toivoakseni suurin osa- tuomitsee jyrkästi kaikenlaisen väkivallan lapsis kohtaan.)

Vaikeinta onkin varmaan myöntää, etteivät rakkaan vanhemman antamat korvapuustit, tukistamiset tai lyömiset olleet millään tavoin hyväksyttäviä. Nämä lapsena kuritetut eivät tunnu ymmärtävän, että sama ihminen joka on heille rakas voisi tehdä joitain asioita väärin, joten tämä väkivaltaisuus on selitettävä hyväksyttävän syyn kautta -kasvattamisen. Tätä "oikeudenmukaisen kurittamisen"- ajatusta sitten toistetaan itselle ja muille ja lopulta siihen itsekkin uskotaan sokeasti. Jotenkin näyttää siltä, että ihmisissä säilyy aina pieni pala haavoittuvaa lasta ja halu, että vanhemmat rakastavat häntä. Näin ollen tietoisuus siitä, että jos kuka tahansa muu tulisi lyömään, emme olettaisi sen tapahtuvan lähtökohtaisesti rakkaudesta, aiheuttaa ongelman. Sitten selitämme itsellemme, että KAIKKI muu väkivalta on tuomittavaa, paitsi (kaikkein syvimmässä riippuvuussuhteessa toisistaan olevien) - aikuisten ja lapsien välillä. Sehän on silloin rakkautta. Right?

Kolmanneksi vielä muistuttaisin lapsen aseman olevan aikuisista riippuvainen ja kuka hänen puoltaan pitää, ellei hänen lähimmät aikuiset sitä tee? Pahimmassa tapauksessa ne kenen pitäisi suojella, itseasiassa aiheuttavat uhkan ja vaaran lapselle.

"Lapsen tulee aina ja kaikissa olosuhteissa olla ensimmäisenä apua ja suojelua annettaessa."

siis sanomani piti, ettei meillä tavallisilla ihmisillä ole tuomioiden toimeenpanovaltaa.

Olin siviilipalvelusmiehenä koulukodissa aikanaan. Eikä siitä ole ikuisuutta. Ei monta kymmentä vuotta. Laitoksessa oli käytössä putka, ja sitä myös tarvittiin, jos nuoren omaa (eli laitoksen omaisuuden, toisten nuorten tai työntekijöiden) turvallisuutta ei saatu aikaan esimerkiksi passittamalla nuori huoneeseensa.



Katuvarsilla mainostetaan, että luunappi on väkivaltaa eikä kasvata. Ehkä ei. Mutta jos kivun pelko sittenkin estää lasta tekemästä edes jotakin älyttömyyttä, ollaan edes hiukan etäämpänä laitoshuollosta. Laitoksissa nuoria "kasvatetaan", "heidän turvallisuudestaan huolehditaan" ja lisäksi on olemassa erityinen huolenpito. "Erityinen huolenpito" heh... Pakkokeino mikä pakkakeino.



Uskokaa jo, uniceffit ja muut hurskaat, että väkivallalla ja kurinpidolla ja seuraamuksella on ero. Kun krapulainen autovaras hakkaa jauhesammuttimella ovea rikki, luunappi ja tukistus ovat toimenpiteinä samaa luokkaa kuin suihkuhävittäjän torjuminen tikkoja heittämällä. Itse tilanteessa puhe vastaa tehokkuudessaan sitä, kun hurskaassa ja yksimielisessä paneelikeskustelussa pidetään yleismyönteistä hyminää.



Rajat ovat rakkautta. Paskat. Rajat ovat vanhempien tai yhteiskunnan valtaa, joiden tarkoitus on estää lasta tai nuorta tekemästä ääliömäisyyksiä. Ne ovat institutionaalista vihaa, joiden tarkoitus on estää ja kieltää asioita. Onko se rajanvedon keino tukkapölly vai kotiaresti, on sivuseikka. Kumpikin satuttaa. Tärkeintä on siis tavoitteeseen nähden kohtuullisen vallan käyttö tai sen uhka. Tarpeen vaatiessa vallankäyttö voi olla fyysistä, ja valitettavasti siitä voi koitua kipua. Muu on hurskastelua ja käytännössä tyhjäksi todettua paskapuhetta. Jos ken ei usko, käyköön perjantai-iltana kaupungilla.



Esitän pienen liennytyksen: lapselle ja nuorelle puhuminen hyvänä hetkenä voi ehkäistä monta vaikeaa tilannetta. SE on rakkautta. Ei se, että sönkätään rajoista ja rakkaudesta sen jälkeen, kun lapsi ei ole saanut seuraamusta tupakanpoltosta, vaan vanhemmat yrittävät voimattomana rajoittaa tietokoneenkäyttöä tai kiristää kotiintuloaikoja...



Ajatelkaa koulumaailmaa: opettajat ovat koulutukseltaan kasvatustieteilijöitä. Kasvatustieteellisin opein kasvatusto on kouluissa kehitetty. Aina on ollut häiriintyneitä nuoria ja tavallisten nuorten häiriökäyttäytymistä. Tällä hetkellä tilanne on se, että kalapuikoista syntyneen kränän rauhoittamiseksi pitää kouluun kutsua poliisi ja opettajat hankkiutuvat muihin hommiin, kun valta on karannut kakaroille. Aivanko oikeasti meidän tavallisten ihmisten pitäisi uskoa kasvatustieteilijöitä ja -moralisteja? Sukupolvi toisensa jälkeen on kasvattanut pääosin kunnon ihmisiä, ja aina on ollut liioittelua suuntaan ja toiseen. Ja nyt sitten muutama yliopiston neropatti luulee tietävänsä paremmin. Mahtaa heillä olla kova työ siinä, etteivät havaitse asioiden vallitsevaa tilaa tiedekuntansa ulkopuolella.

Kurituksen, olipa se henkistä tai fyysistä vallankäyttöä, ei ole edes tarkoitus kasvattaa. Sen tarkoitus on estää tekoja, joiden syitä, seurauksia ja vaaroja lapsi tai nuori ei vielä ymmärrä. Nyt minusta näyttää, lapsilta vaaditaan liikoja: keskustelun perusteella vaikka teinityttöjen pitäisi ymmärtää, miksi seksin suhteen kannattaa olla varovainen, vaikka se houkuttaa. Ei niillä nuorilla tytöillä ole mitään mahdollisuuksia ymmärtää asiaa. Se selviää vasta ajan mittaan, kun on saanut itse sählätä asian kanssa omalla vastuullaan.



Niin kauan kuin vastuu on vanhemmilla, vanhemmilla on vastaava vastuu ylläpitää valtaansa. Ja valitettavasti se ei aina onnistu ilman jonkinlaista ylivoiman käyttöä, kutsuttakoon sitä sitten vaikka väkivallaksi, jos siltä tuntuu.



Kasvatus on eri asia. Se toteutuu joskus myönteisessä keskustelussa, toisinaan taas lapsi ja nuori kasvattaa ihan itse itseään - kipein kokemuksin tai vähitellen tuntemiensa ihmisten elämää seuraten.

Kaiken sanomasi jälkeen totean vain, että empiiriset tutkimukset voivat tällä tavoin todistaa meille jokaiselle, että lapsena kuritettu usein hyväksyy teon. Kaiken lisäksi sitä selitellään vielä väkivallantekijän näkökulmasta, puolustellen. Tiedätkö, ei sen tarvitse mennä noin.



Minua ei ole koskaan rankaistu fyysisesti, vaikka olin aika "villi nuori", vaan kanssani keskusteltiin kärsivällisesti kerta toisensa jälkeen. Murrosiän hormonihuuruistani huolimatta kuitenkin tunsin, että minua rakastetaan ja on aina rakastettu, joten en koskaan ylittänyt tiettyjä rajoja (tapellut, rikkonut paikkoja tms.).



Nykyisin työskentelen lasten ja nuorten parissa. Ymmärrän heidän keskeneräisen kehityksen, joka vaikuttaa heidän käytökseensä, tietyssä iässä tietyin tavoin ja tuen sitä kehitystä. Lisäksi olen voinut säilyttää omanarvontuntoni, koska kukaan ei ole rikkonut fyysistä koskemattomuuttani ja näin ollen myös kunnioitan muilla sitä. Minulla on muita keinoja ja työkaluja käsitellä omia tunteitani, myös niitä turhautuneisuudesta kumpuavia.



En halua moralisoida, mutta en odota muilta sen enempää kuin itseltänikään. ;) En myöskään ole syvästi uskossa toimiva henkilö, joten lähimmäisenrakkauteni ei kumpua hengellisyydestä, vaan puhtaasti heikomman puolustamisesta ja oikeudenmukaisuudesta.

Olethan käynyt lukemassa rinnakkaisesta viestiketjusta eilisen asiantuntijakeskustelun antia? Myös tämäntyyppisiin kysymyksiin siellä vastailtiin. Väestöliiton psykologi Anna Salmi esimerkiksi korosti taaperon kanssa kärsivällisyyttä.



MLL:n vanhempainnetissä on muuten hyviä vinkkejä uhmaikään, oletko käynyt tutustumassa? http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tukivinkit/lapsi_on_uhmaiassa/



Onko muilla hyviä kokemuksia kuinka toimia uhmaikäisen kanssa?

Tämä vastaus oli siis sinulle, joka eilen kirjoitit uhmakkaasta tahtoikäisestä näin:



"Meillä tyttönen, 2v, kokeilee äidin pinnaa erityisesti tilanteissa, kun pitäisi pukea päälle ja ollaan jonnekin menossa. Ei pue itse, vaan juoksee ympäri kotia/eteistä/naulakkotilaa tmv. Ja jos joku yrittää auttaa, niin heittäytyy lattialle sellälleen, eikä varmasti seiso, vaikka pyytäisi. Olen yrittänyt "jättää tytön pois matkasta" ja käynyt itse vaikka pihalla kääntymässä. Joskus tämä auttaa ja joskus ei mikään auta, vaan vaatteet on pakko laittaa väkisin päälle. Ja ulkona liikkuessa tyttö on joskus uhkarohkea, ei usko, jos sanotaan, ettei jonnekin tarvitse mennä, vaan menee silti. Sitten onkin rangaistuksena rattaisiin joutuminen tai sisälle meno. Sisällä ja kyläpaikoissa meillä on käytössä jäähypaikka, jossa tyttönen välillä istuu tosi nätisti ja oikeasti katuu tekemisiään ja joskus senkin pistää leikiksi ja silloin jäähyllä istutaan pitkään, pitkään. Yksi meidän ongelmakohdista on myös nuo päiväunet, tosinaan tyttönen ei suostu niitä enää nukkumaan, mutta on sitten illalla niin tosi väsynyt. Ja jos hän nukkuu unet, niin sitten tekisi mieli nukkua yli tunnin ja herääminen on tosi vaikeaa. Joskus vaan tuntuu, ettei mikään mene perille, vaikka mitä yrittäisi."

Minua ei ole koskaan rankaistu fyysisesti, vaikka olin aika "villi nuori", vaan kanssani keskusteltiin kärsivällisesti kerta toisensa jälkeen. Murrosiän hormonihuuruistani huolimatta kuitenkin tunsin, että minua rakastetaan ja on aina rakastettu, joten en koskaan ylittänyt tiettyjä rajoja (tapellut, rikkonut paikkoja tms.). Nykyisin työskentelen lasten ja nuorten parissa. Ymmärrän heidän keskeneräisen kehityksen, joka vaikuttaa heidän käytökseensä, tietyssä iässä tietyin tavoin ja tuen sitä kehitystä. Lisäksi olen voinut säilyttää omanarvontuntoni, koska kukaan ei ole rikkonut fyysistä koskemattomuuttani ja näin ollen myös kunnioitan muilla sitä. Minulla on muita keinoja ja työkaluja käsitellä omia tunteitani, myös niitä turhautuneisuudesta kumpuavia. En halua moralisoida, mutta en odota muilta sen enempää kuin itseltänikään. ;) En myöskään ole syvästi uskossa toimiva henkilö, joten lähimmäisenrakkauteni ei kumpua hengellisyydestä, vaan puhtaasti heikomman puolustamisesta ja oikeudenmukaisuudesta.

Tässä tärkeää asiaa! Tutkimustenkin mukaan myönteisen kasvatuksen keinot vievät pitkälle:

- lapselle välittyy tunne siitä, että hän on arvokas ja rakastettu

- lapsi oppii luottamaan vanhempaansa ja heidän suhteensa rakentuu vahvemmaksi

- lapsen ohjaaminen on tehokkaampaa myönteisin keinoin, sillä lapsen kypsyminen ja harkintakyky kehittyvät nopeammin.

Mitä mieltä olette? Entä löytyykö joltain takataskusta hyviä vinkkejä "villin nuoren" kasvattamiseen? Entäpä näitä keinoja ja työkaluja joilla käsitellä omia tunteita?