Miten pahaksi 2,5-vuotiaan uhma oikein voi mennä???

tulee aina siihen kohtaan kun verensokerit on alhaalla. Eli kun säännöllisestä syömisestä huolehtii niin pääse helpommalla.

helpommin sanottu kuin tehty. Meillä peli on menetetty, jos itselläni menee hermot. Sitten itkee kaikki... Kun huomaan, että nyt alkaa hirttää kiinni, menen itse ulos seisomaan. Puoli minuuttiakin auttaa, niin jaksaa taas paremmin.



Johdonmukaisuus: samat asiat on sallittuja tai kiellettyjä, eikä sääntöjä muutella kun siltä tuntuu. Isillä pitää olla samat säännöt.



Tekemistä äidin/isin kanssa. Ihan mitä vaan, kunhan se on lapsen (ja mielellään vanhemmankin) mielestä hauskaa.



Valitse taistelusi: onko sillä oikeasti väliä, jos jalassa on eripari sukat siihen verrattuna, että kaupan parkkipaikalla ei juosta yksin?

vastsauksista. Musta tuntuu, että tossa verensokeriasiassa ootte oikeassa. Poika ei oo koskaan ollu mikään suursyömäri, ja siksi en oo ehkä tajunnut että jotain voisi tarjota ihan parinkin tunnin välein eikä vaan ruoka-aikoina.



Tätä yritetään.





ap

esim:



jos sanot ettei lapsi saa jälkiruokaa jos ei syö ensin lämmintä ruokaa niin silloin sitä ei pidä antaa jos ehdot ei toteudu.



lapsi raukkahan on ihan pihalla, kun ensin sanotaan toista ja sitten tehdäänkin erilailla.



Lapsi vain kokeilee mitä siitä seuraa. jos seuraa niin kuin sanottiin, niin lapsi ymmärtää että aikuiseen voi luottaa.



meillä kohta 3v likka, eikä pahempia ongelmia, ollaan aika hyvin pidetty kiinni näistä..

kun et kerro siitä teidän uhmasta mitään puolella sanalla.

Vaikea kommentoida kun en oikein ymmärrä mitä sinä tarkoitat tuolla uhmalla ja hädällä ? Minusta uhma on sitä että ei tottele ja vastustaa aikuisen määräysvaltaa. Hätä on sitten kun loukkaa jne ?



Meillä on tuossa 2-4 v iässä kaikilla lapsilla ollut tärkeää saada ruokaa tasaisesti noin 2 tunnin välein. Nimittäin näläkisinä nuo on kaikki kiukunneet, uhmanneet ja raivonneet tosi pienistä asioista ja herkästi.



Tietty myös haasteiden puute. Aikuisenkin pitää keksiä uudenlaisia leikkejä joita alottaa lapsen kanssa ja häipyy sitten omiin puuhíinsa kun leikki alkaa sujua. Ja ennenkaikkea ottaa kotitöihin mukaan lasta jolloin elämä on kaikilla paljon helpompaa kun lapsi tuntee itsensä tarpeelliseksi jne.



Ja yhdelle meidän lapsista aiheutti jotkut mausteet, lisäaineet ja ruuat kovia raivareita tuossa iässä. Noin 5 minuuttia -3 tuntia esim. pähkinöiden syönnin jälkeen muksu raivosi yhtäkkiä ihan tajuttomasti. Teki siis riidan vaikka siitä että lelu oli lattialla väärässä kohdassa ja äidin olisi pitänyt sitä siirtää ja jos siirsin niin sitten se olisi pitänyt siirtää taas jne. kunnes sai riidan aikaiseksi ja hirveän raivoamisen. Nyt näkyy esim. pähkinä jo allergiatesteissäkin ja ilmeisesti oireili noilla raivareilla allergiaansa. Toki tälläkin lapsella oli sitten normaalia uhmaa mutta se oli kevyttä verrattuna noihin järkkyihin raivareihin.

Eniten huolestuttaa että mä en enää osaa erottaa uhmaa jostain oikeasta hädästä, mistä harvemmin kuitenkaan on kyse.

No, luultavasti se on vaan sitä uhmaa.

Annat huutaa ja möykätä, pysyt tyynenä vieressä ja pidät kiinni siitä mitä sanot. Ketään ei saa satuttaa, ei edes uhmaava lapsi saa raapia/purra. Tällöin meillä oli monesti paras keino ottaa lapsi tiukasti syliin, vaikka peittoon käärittynä. Siinä sitten huutaa huutonsa loppuun.

Meillä tyttö nukkui samaan aikaan huonosti ja heräili usein yöllä. Kyllä siinä oli meillä aikuisilla pinna kireällä useampana ilatan kun ipana raivoaa ja itse ei jaksa enää mitään. Välillä tuuppasin tytön oven taakse rauhoittumaan, välillä menin sinne itse.

Tsemppiä. Vuoden päästä teilläkin tuo uhmaikä on muisto vain.

No pahimmillaan lapsi voi saada sellasia hepuleita, että hengitys lakkaa. Nää on näitä. Kyllä se ohi menee!

En ole ap vaan 2.5-vuotiaan tytön äiti. Meillä ei ole ikinä sellaista raivoa että peittoon pitäisi kääriä, vaan lähinnä uhma näyttäytyy sellaisena, että lapsi riemuitsee, kun poistetaan pelleilyn jälkeen pöydästä tai nauttii, kun potkii vielä kiellon päälle.



Ei tosiaan auta, että annetaan ruokaa 2 tunnin välein, kunhan saataisiin syömään asiallisesti edes kaksi kertaa päivässä...

varmaankin parhaat selviytymiskeinot ovat olleet säännöllinen päivärytmi eli nukkumiset, ruokailut ja ulkoilut aina samaan aikaan. Lapsi oppii yllättävän pian, mitä tehdään mihinkin aikaan. Lisäksi minä olen se, joka määrää. Muuten lapsi menee aivan kadoksiin ja velloo tunteissaan.

Yhdenkään kanssa ei ole ollut kaaosta.Ennakoimalla sen välttää eli juuri tuolla säännänmukaisuudella. Ja lohdullista on ,että sen säännöllisen päivärytmin toteutuksen voi aloittaa, vaikka peli tuntuisi menetetyltä.

että jos pitää olla tietyt rutiinit JOKA päivä,niin mites sit ku tulee erilaista pakollista menoa ja rytmi menee sekaisin? raivoaako lapsi?



ja toinen kysymys: itse olen saanut kasvaa ilman kelloa, tosin kuri on ollut melko kova. En osaa tod noudattaa päivästä toiseen kellon kanssa juoksemista(huom. olen sitä kokeillut oiken paperille kirjoitetun mukaisesti) ei vaan huvita aina lähteä 10.30 ulos. mites itelle saa semmosen taidon seurata kelloa?

En ole ap vaan 2.5-vuotiaan tytön äiti. Meillä ei ole ikinä sellaista raivoa että peittoon pitäisi kääriä, vaan lähinnä uhma näyttäytyy sellaisena, että lapsi riemuitsee, kun poistetaan pelleilyn jälkeen pöydästä tai nauttii, kun potkii vielä kiellon päälle.

Meillä meni arestiin laitto yms ihan pelleilyksi ja ipana tosiaan nautti saamastaan huomiosta juoksennellessaan edes takas.

Meillä auttoi lopulta se, että en komentanut tyttöä enää jäähylle vaan aloin laittaa hänen muumipehmojaan, niitä kaikkein rakkaimpia, kirjahyllyn päälle arestiin. Ensimmäisestä seurasi ihan hirveä raivari. Seuraavan kerran tyttö kokeili montako lelua jaksan sinne hyllylle nostaa :) Ja kun niitä ei tosiaan saamut sieltä pois ennen suraavaa päivää, niin lopulta käytökseen auttoi jo pelkkä rauhallisesti aloitettu lause "muumi lähtee"...

Kaikkein tärkeintä unilelua en kuitenkaan koskaan arestilla uhannut, vaikka välillä mieli teki... ties minkä trauman olisi saanut :)

En viitsinyt ruveta luettelemaan miten tää uhma ilmenee koska kuten arvata saattaa useimmat teistä kyllä tietävät, mitä tarkoitan.



Ehkä hankalinta tässä on meidän mukulan kanssa tajuton äitisidonnaisuus - isä ei kelpaa mihinkään, vaan hänet komennetaan pois, ei anneta koskea, ei auttaa, ei mitään. Äidin sen sijaan pitää olla jatkuvasti puolen metrin päässä. Lapsi on päivähoidossa, 6-7 tuntia/päivä. Siellä kaikki menee ihan ok, mutta nyt aamut on ruvenneet menemään pelkäksi huutotappeluksi sinne lähtemisestä. Ennen mennyt ihan mielellään. Ja aina on mennyt (ainakin pk-tätien mukaan) päivä oikein hyvin, ja poika on iloinen kun hakee pois.



Tää (oidipaalinen) isäinhovaihe on kovin tylsää paitsi äidille, myös isälle. Ja varmasti hankalaa lapsellekin. Vastaavia kokemuksia? Isä siis on lapsen kanssa niin paljon kun pystyy, nyt vaan sekin on menossa vaikeaksi kun äiti ei saa edes lähteä kauppaan käymään ilman huutokonserttia.





ap

Kestätte vaan huutokonsertit ja elätte elämää sillä tavalla mikä teidän perheessä on tapana. Äidin perään saa toki huutaa mutta sillä ei ole mitään vaikutusta siihen, meneekö äiti kauppaan, harrastukseen tms. Äiti tulee takaisin aikanaan ja lapsi sen kyllä huomaa ja oppii tietämään. Kaikilla on oikeus ilmaista mielipide mutta aikuinen on se joka päättää asiat. Uhmahepuleita ei varmaan muuten voi hoitaa kuin mahd rauhallisesti sietämällä. Jos toisella vanhemmalla alkaa hermo mennä niin toinen vaan tilanteeseen sietämään, lapselle ei useeimmiten pitäis suuttua. Tietty hermo menee joskus ja se on elämää. Anteeksi voi sit pyytää.

Lapsi huomaa että maailma ei kaadu eikä isä tai äiti järkyty vaikka häellä on näin suuret tunteet.

En ole ap vaan 2.5-vuotiaan tytön äiti. Meillä ei ole ikinä sellaista raivoa että peittoon pitäisi kääriä, vaan lähinnä uhma näyttäytyy sellaisena, että lapsi riemuitsee, kun poistetaan pelleilyn jälkeen pöydästä tai nauttii, kun potkii vielä kiellon päälle.

Meillä meni arestiin laitto yms ihan pelleilyksi ja ipana tosiaan nautti saamastaan huomiosta juoksennellessaan edes takas.

Meillä auttoi lopulta se, että en komentanut tyttöä enää jäähylle vaan aloin laittaa hänen muumipehmojaan, niitä kaikkein rakkaimpia, kirjahyllyn päälle arestiin. Ensimmäisestä seurasi ihan hirveä raivari. Seuraavan kerran tyttö kokeili montako lelua jaksan sinne hyllylle nostaa :) Ja kun niitä ei tosiaan saamut sieltä pois ennen suraavaa päivää, niin lopulta käytökseen auttoi jo pelkkä rauhallisesti aloitettu lause "muumi lähtee"...

Kaikkein tärkeintä unilelua en kuitenkaan koskaan arestilla uhannut, vaikka välillä mieli teki... ties minkä trauman olisi saanut :)

:)

tietävänsä, miten uhman kanssa toimitaa, haluaisin sanoa, että ette vielä tiedä välttämättä uhmasta mitään. Nimim. 6-vuotiaan ja 2-vuotiaan uhmaikäisen äiti. Esikoisella oli aikoinaan pahoja huutoraivareita, joihin auttoi kiinni pitäminen ja sylittely. Tämän kuopuksen kanssa sylittely vain pahentaa raivoa. Että kaikki mikä toimii yhdellä, ei toimi toisella. Toki rutiinit ja turvallinen aikuinen on avainsana, mutta jotkut lapset vain koettelevat vanhempiaan enemmän kuin toiset.

tietävänsä, miten uhman kanssa toimitaa, haluaisin sanoa, että ette vielä tiedä välttämättä uhmasta mitään. Nimim. 6-vuotiaan ja 2-vuotiaan uhmaikäisen äiti. Esikoisella oli aikoinaan pahoja huutoraivareita, joihin auttoi kiinni pitäminen ja sylittely. Tämän kuopuksen kanssa sylittely vain pahentaa raivoa. Että kaikki mikä toimii yhdellä, ei toimi toisella. Toki rutiinit ja turvallinen aikuinen on avainsana, mutta jotkut lapset vain koettelevat vanhempiaan enemmän kuin toiset.

Eikö tarkoitus olekaan kertoa mikä kenelläkin toimii ja ap voi sitten valita parhaista nikseistä ne joiden kuvittelee toimivan heillä?

Milläs se teidän kuopus rauhoittuu?

En ole ap vaan 2.5-vuotiaan tytön äiti. Meillä ei ole ikinä sellaista raivoa että peittoon pitäisi kääriä, vaan lähinnä uhma näyttäytyy sellaisena, että lapsi riemuitsee, kun poistetaan pelleilyn jälkeen pöydästä tai nauttii, kun potkii vielä kiellon päälle.

Meillä meni arestiin laitto yms ihan pelleilyksi ja ipana tosiaan nautti saamastaan huomiosta juoksennellessaan edes takas.

Meillä auttoi lopulta se, että en komentanut tyttöä enää jäähylle vaan aloin laittaa hänen muumipehmojaan, niitä kaikkein rakkaimpia, kirjahyllyn päälle arestiin. Ensimmäisestä seurasi ihan hirveä raivari. Seuraavan kerran tyttö kokeili montako lelua jaksan sinne hyllylle nostaa :) Ja kun niitä ei tosiaan saamut sieltä pois ennen suraavaa päivää, niin lopulta käytökseen auttoi jo pelkkä rauhallisesti aloitettu lause "muumi lähtee"...

Kaikkein tärkeintä unilelua en kuitenkaan koskaan arestilla uhannut, vaikka välillä mieli teki... ties minkä trauman olisi saanut :)

:)

Ei ollut kyllä yhtään hauskaa silloin pari vuotta sitten.

[/quote]

Ei ollut kyllä yhtään hauskaa silloin pari vuotta sitten.

[/quote]

mutta alko hymyilyttämään jostain syystä kun luin tota, ei pahalla :)

Pitää ehkä itekkin koittaa tota lelujen jemmausta

Vaiheita tulee ja menee mutta niihin ei kannata liiaksi lähteä mukaan. Kotona määräävät äiti ja isä ja siihen on lapsen tyytyminen. Lapsihan voi vaatia mitä vain (vaikka että äiti ei mene metriä kauemmas) mutta on selvää että siihen ei kannata lähteä mukaan. Silloinhan annatte pienelle lapselle aivan liikaa "valtaa" ja se taas johtaa entistä suurempiin ongelmiin. Te siis vanhempina päätätte ihan reipppaasti kuka hoitaa ja mitä ja sillä selvä. Jos lapsi huutaa --> annatte huutaa. Kai te yhden 2-kesäisen saatte pidettyä aisoissa? Olkaa rohkeasti aikuisia ja ottakaa oma roolinne siihen lupaa kysymättä. Jos / kun perhe kasvaa, se tulee varmaankin jo luontevammin.