Voiko äidin rooliin hukkua?

Mutta mielestäni se on kohdallani enemmän itsensä löytämistä, kuin kadottamista. Vietin nuorempana vaihtelevaa elämää, takana pari avoliittoa ja pitkähkö seurustelukin, eikä koskaan perheen perustaminen tullut ajankohtaiseksi, sillä en kokenut aikaa tai puolisoa oikeaksi. N. 30-vuotiaana ajattelin, että olisin valmis perheeseen, mutta silloin ei ollut sopivaa puolisoa, ja seuraavasta kumppanista ei mielestäni ollut isäksi kuitenkaan, joten tuli aika lopettaa sekin suhde.



Olin aina suhtautunut välinpitämättömästi lapsiin, ja ajatellut, että voin omia lapsia tehdä, jos joskus jonkun kanssa siltä tuntuu, tai jättää myös tekemättä. Uskoin, etten viihtyisi kotiäitinä.



Sitten aloin 35-vuotiaana seurustella nykyisen avomieheni kanssa, ja sain 36-vuotiaana esikoiseni. Äitiys oli minulle heti luontevaa, ja äärimmäisen voimakas tunne. Minä olen niitä äitejä, jotka eivät näe mitään syytä lähteä "viihteelle" tai "tyttöjen reissuun", kun pieni lapsi odottaa kotona. Saan aitoa onnea siitä, että saan olla lapsieni kanssa. Niin, tosiaan monikossa, sillä sain seuraavan lapsen kun esikoinen oli 1v9kk ikäinen. Nyt on vauvavuosi häneltäkin ohitse, ja edelleen olen kotona ja onnellinen. Toki käyn harrastuksissa ja teen omiakin juttuja, mutta nautin niistä vain, jos koen, etteivät lapseni jää mistään paitsi mielihalujeni takia.



Onnekseni mieheni on myös perhekeskeinen, ja hänestäkin parasta ajanviettoa on, kun tehdään yhdessä jotain ja ollaan kaikki kasassa. Toki olemme toisillemme olemassa myös puolison roolissa, mutta se rooli on muuttunut. Emme kumpikaan halua olla enää niitä pelkkiä kiihkeitä rakastajia, jotka elivät vain toisilleen, vaan enemmän olemme jotenkin tasentuneet silläkin saralla. Mielestäni elämälle on lasten myötä vasta löytynyt se oikea tarkoitus, ja minulle se ainakin on hyvän ja tasapainoisen lapsuuden ja kasvun turvaaminen omille lapsilleni. Vanhemmuus on se asia, miksi olen elänyt, ja toisaalta harmittaa, että tajusin sen vasta aika myöhään. Mutta iloinen olen tietysti siitä, että saan sen kokea!



Ajatellessani menneisyyttä, ihmettelen monia asioita, että miten olen voinut pitää niitä hienoina ja tärkeinä. Työkin on lopulta melko merkityksetön asia elämässä. On hyvä, että sitä on, mutta se ei saa minulle ainakaan koskaan enää olla elämän tärkein sisältö. Toisaalta, jollainhan ihmisen on elämänsä täytettävä, ja perheettömällä on tilaa täyttää muilla osa-alueilla.



Ystävätkin ovat toki tärkeitä, mutta ystävyyskin on muuttanut muotoaan äitiyden myötä. Ystävät ovat olemassa, vaikkei heidän kanssaan jatkuvasti olekaan tekemisissä. Eniten harmittaa se, että ymmärrän olleeni huono ystävä niille, joilla oli perhe jo kauan ennen minua. En ole osannut olla avuksi ja tueksi, vaikka nyt ymmärrän, että olisin voinut auttaa pienen lapsen äitejä monin pienin tavoin. Poikani kummitätiä, ystävääni, ajattelen usein lämmöllä, sillä hän toi sairaalasta tultuamme lahjan myös minulle, ja sanoi, että äidille nimenomaan pitää muistaa sanoa, miten hieno ja ihana olet, kun on tullut synnyttämästä ja muuttunut äidiksi. Lisäksi hän muistutti, että apua saa aina pyytää. Ystäväni olikin viisas ja kokenut kolmen lapsen äiti jo :)



Kun palaan työelämään, uskon, että työtoveritkin joutuvat totuttelemaan hieman erilaiseen minuun. Varmasti sisäinen tasapaino näkyy ja tuntuu ulospäin, mutta ei suinkaan negatiivisessa mielessä.

kaveripiirissä moniakin. Itse en ekan lapsen kanssa "uskaltanut" hurahtaa, mutta toisen lapsen kanssa on mennyt vähän enemmän siihen suuntaan.



Lastentarvikkeita on tullut hankittua jos jonkinmoista turhaa lisää ja kuopuksen kanssa on läheisempi suhde kuin esikoisen. Se on ristiriitaista, mutta ehkä toisella kerralla vaan uskalsin heittäytyä äitiyteen mukaan täysillä kun ensimmäisen kanssa tuntui kaikki uudelta ja pelottavalta. Toisaalta lasten luonteetkin ovat hyvin erilaiset.



Kuitenkaan en koe muuttuneeni niin etteikö muut roolit olisi pysyneet ennallaan, paitsi kavereiden kanssa nähdään harvemmin, ja se väistämättä vaikuttaa jotain, mutta periaatteessa olen sama oma itseni kuin ennenkin. Mitä nyt ehkä vähän väsyneempi enkä niin kartalla kaikista maailman asioista kun lapset vie aikaa ja voimia arjen pyörityksessä.

niin hyvässä kuin pahassakin. Esikoinen syntyi suuresti toivottuna pitkien lapsettomuushoitojen jälkeen. Olin saanut toivomani lapsen ja pystyin olemaan vain äiti. Lasta en päästänyt viereltäni hetkeksikään. Valvoin kaikki yöt allergioiden vuoksi vatsakipujaan itkevän lapasen kanssa. Päivällä yritin olla hyvä äiti, käydä vauvajumpassa, muskarissa jne. Toinen rakas lapsemme sytyi pian esikoisen jälkeen ja oli aivan yhtä allerginen (=itkevä). Ja minä hukuin äityiteen. Muuta en tehnyt kuin kannellut itkeviä lapsia pitkin yötä ja päivää. En voinut ottaa yhtään omaa aikaa, koska lapset tarvitsivat minua. En ehtinyt huolehtia itsestäni, en meikata, pukeutua, en harrastaa. Ystävät olivat ainut ja tärkein voima. Parisuhde oli kovasti koetuksella. Nyt kuopus on jo neljä. Olen pikkuhiljaa noussut ylös äitiydestä. Rakastan työtäni ja työtovereitani. Otan toisinaan omaa aikaa. Vieläkin lapsista "irti päästäminen" on vaikeaa. Äitinä tunnen syvää vastuuta ja velvollisuutta ja poden jokaisesta omasta hetkestä syyllisyyttä. Samalla kuintenkin tunnen pakottavaa tarvettä saada irrottautua edes hetkeksi.

Tottakai keskittyy vauvaan, ei minulle ainakaan kukaan ystävistä mennyt vauvani edelle..



Heti kun vauva syntyi, sanoin, että kylässä saa käydä, mutta suuttua ei voi jos en yhteyttä pidä, en ole ajatellut, että on jotenkin erikoista jos keskittyy omaan vauvaan ja siihen rytmiin..



Työelämään palattuani tottakai rupesin enemmän pitämään yhteyttä muihin ja kävin jopa ulkona...



Onneksi minulla on niin ihania ystäviä, että ovat pitäneet yhteyttä :)



PS. olen todella sosiaalinen ihminen..

mitä kovemmin yritin pyristellä vastaan ja pitää kiinni siitä, mitä olin kuvitellut olevani ennen lapsen syntymää (puoliso, ystävä, nuori nainen, ammatillisesti kunnianhinoinen ihminen jne.) sitä varmemmin menetin otteeni kaikesta. Se oli erittäin masentavaa, kaikki vain liukui pois ulottuvilta.



Myöhemminkään en ole onnistunut tulemaan niin jakomielieksi, että onnistuisin täysin erottamaan persoonaani eri rooleihin, mutta onneksi äitiys sinänsä on myöhempinä vuosina muuttunut vähemmän tukahduttavaksi. Olen edelleen äiti myös puolisona ja töissä ja vaikka teatterissa, mutta nykyään olen äiti, joka VOI olla myös puoliso, uraputkessa ja vapaalla.

Ettei sitä halunnutkaan upota, vaan tasapainotteli kahden roolin välillä. Tosin jäin yksinhuoltajaksi vammaiseksi osoittautuneen lapsen kanssa, joten side ulkomaailmaan oli pelastava naru, jossa koetti roikkua. Kaverit tosin sitten yksi toisensa jälkeen upposivat sinne lapsiperhemaailmaan, joten tunsin jääväni yksin.



Esikoisen jälkeen palasin aikoinaan töihin ja olin "sinkkumarkkinoillakin", tosin en itseäni ihan niin kovin sinkuksi tuntenut, kun olin äiti. Toisaalta toisten äitien seurassa tunsin itseni epä-äidiksi, koska minulla ei oikein ollut mitään jaettavaa heidän kanssaan. Oma lapseni oli niin sairas.



Tapasin aikanaan nykyisen mieheni ja sain toisen lapsen. Äitimaailmaan uppoamisen ajatus ahdisti, kun tuntui, että olin juuri saanut omaa elämääni takaisin. Kun vauva oli 8kk, tulin raskaaksi ja kolmas lapseni sai alkunsa. Kesti jonkun aikaa, että aloin iloita uutisesta, vaikka lapsi oli hyvin toivottu ja ihan tarkoituksella alulle saatettu.



Kun kolmas lapsi oli syntynyt, tunsin olevani niin äitiroolissa sisällä, ettei ulos enää ollut pääsyä. Toisaalta olin tottunut jo äitimään - ja kahden (terveen) pienen lapsen äitinä samastuin enemmän toisiin äiteihin. Ne kaverini, jotka äiti/perhemaailmaan upposivat, eivät sieltä koskaan palanneet enää kavereiksi. He menivät takaisin töihin ja koettavat jakaa aikaansa perheen ja työn välillä. Muuta elämää ei ole. Tämä tarkoittaa minulle sitä, etten voikaan toteuttaa tarvetta "olen myös nainen, jolla on tyttökavereita". Niitä ei enää ole.



Onneksi minulla on hyvä kumppani, saan hänestä itselleni sen puolison, kumppanin ja ystävän. Useimmiten tunnen nykyään, että me olemme isä ja äiti, mutta on meillä romantiikkaa ja halu olla yhdessä. Eli ei mitään platonista suhdetta, jossa olisi pelkät vanhemmat tai "sisarukset". Meissä on molemmissa sellaista itsekkyyttä, että tunnustamme tarpeen olla kaksinkin, ihan vain pariskuntana.



Nykyään koetan toki kurottautua ulkomaailmaan aina välillä. Harrastan opiskelua, se tuo ainakin yhden roolin lisää vanhemmuuteen/äitiyteen. En osaisi olla ihan vain "lapsilandiassa", vaikka nautin siitäkin. Ymmärrän nykyään ihan hyvin, miten joillakin voi olla 5 tai 7 lasta. Itselläni on nyt kolme - ja jos ikää olisi vähemmän, voisin hyvin vielä neljännen tehdä. Tai viidennen. Pidän vanhemmuudesta, siihen on pikkuhiljaa kasvanut, vaikka en tunne olevani mitenkään "syntynyt äidiksi".

Itse olen aina pitänyt huolen, että aikaa on myös ystäville ja omille harrastuksille.

täysillä ja vuosiksi. Sen myötä meni parisuhdekin, omaa syytäni. Lasten kasvettua palasin lähemmäs entistä minää :)

En ole uponnut äidin rooliin, varsinkaan ensimmäisen lapsen kohdalla. Ehkä näin myöhemmin kun lapsia on enemmän ja olen ollut kotona jo kauan, voi olla että minusta ei ole jäljellä muuta kuin se äitiys. En kuitenkaan usko sen olevan pysyvä olotila. Normalisoidun nopeasti kun menen takaisin työelämään vuoden päästä.



Tuntuu todella häiritsevälle sellaiset äidit jotka hukkuvat ja menettävät oman itseisarvonsa täysin vauvan synnyttyä. Aletaa puhua vauvan kautta kaikista asioista. Enää ei ole yksilöitä on vain "me" ja siinäkin yhtälössä me edustaa pelkkää vauvaa ja hänen henkilökuntaansa.

Esim. perinteinen -meille tuli kakka.



Tekisi mieli ravistella sellaisia ihmisiä ja herättää heidät todellisuuteen.

Meillä mieheni piti vauvasta huolta yhtä lailla kuin minäkin joten en missään vaiheessa kuvitellut olevani korvaamaton ja ainoa hoitaja lapselle. Minä koin, että miehelläkin on oikeus olla vauvan kanssa kahdestaankin alusta asti, joten pidin kiinni omista harrastuksistani ja näin ystäviäni ilman lasta jne.



Mut nykyaika oikein yllyttää äitejä hukkumaan siihen äitiyteen. Lapsi kuvataan sekä psyykkisesti että fyysisesti äärimmäisen hauraana, joka kärsii jollei saa olla äidin (ja juurikin äidin) kanssa ihokontaktissa 24/7, ja joka saa suorastaan korvaamattomia vaurioita, jos joutuu nukkumaan omassa sängyssään, juomaan korviketta tai syömään purkkiruokaa.



Lisäksi äitiydestä tehdään projekti (äidin projekti) jossa äiti silmä kovana tarkkailee lapsen kehitystä, askartelee kestovaippojen ja lastenvaatemerkkien kanssa, vauvajumppailee, unikouluttaa ja tulkitsee jokaisesta lapsen vinkeästä ilmeestä, tuleeko nyt ehkä pissa vaiko kakka. (ja olen itsekin käyttänyt lapsilla kestoja ja vessahätäviestintää, en vaan käsitä niihin hurahtamista).



Lisäksi hesarissa on kerran viikkoon joko artikkeli, jossa vanhempia syyllistetään, ja sen perään heti kolumni, jossa mediaa syyllistetään siitä että se syyllistää vanhempia. Jos äiti on kovin herkkänä ja haluaa yrittää parhaansa + käyttää paljon mediaa, jossa kaikki maailman ongelmat nähdään pohjimmiltaan äitien vikana, niin en ihmettele jos pikkuisen alkaa ahdistaa ja äitiys täyttää ihan koko elämän.

ja äitiydestä voi tulla suuri suorittamisprosessi.

Varsinkin sairaan tai vammaisen lapsen kanssa voi helposti tulla tilanne, että koittaa suoriutua lapsen hoidosta täydellisesti. Jos ei tukea ja apua tarjota ajoissa ammattilaisten taholta, äiti varsinkin on usein se, joka koittaa hoitaa kaiken ja mahdollisimman hyvin. Ehkä takana on joku tiedostamaton syyllisyys siitä, että lapsi ei olekaan normaali tai terve. Herkässä tilassa oleva tuore äiti ei ehkä ole tarpeeksi realisti tajuamaan, ettei ole voinut itse lapsen mahdollista vammaa aiheuttaa.



Aika monella on varmaan haaveita ja mielikuvia siitä hyvästä äitiydestä. On ehkä omassa lapsuudenkodissaan saanut hyvää hoitoa ja elämä on ollut turvallista onnellista ja siksi pyrkii luomaan samanlaista omassa elämässään. Mutta erityislapsen kanssa elämään tuleekin niin paljon sellaista, johon ei voi itse vaikuttaa, kuvittelemaansa täydellistä perhe-elämää ei sitten pystykään saavuttamaan. Ei vaan ehdi leipomaan pullaa ja viikkaamaan pyykkiä täydellisiin riveihin kaappiin, kun lapsen hoitotoimiin menee paljon aikaa. ja aina ei vaan henkisesti ole kunnossa toimimaan täysillä, kun vaikkapa suree lapsen sairautta.



Tämä on oma kokemukseni, kun esikoiseni syntyi keskosena ja vammautui. Aikaa ja voimavaroja ei pitkään aikaan ollut muuhun kuin lapsen hoitamiseen. Vaatii aikuismaista puolisoakin ja avoimia välejä, jotta tilanne muuttuu ja äiti jaksaa olla muutakin kuin äiti. Mieskin suree ja kokee pelkoja ym. erityislapsen kanssa mutta ei ehkä onneksi niitä turhia syyllisyydentuntoja.



Tasavertaisuus perheen asioiden hoidossa ja molempien tuntema vastuu kaikesta auttaa kyllä paljon siihen, ettei nainen huku siihen äitiyteen. Paljon on myös merkitystä ystävillä ja sukulaisilla, jos yhteydet säilyvät vauvan syntymän jälkeen, on helpompi ne erilaiset roolitkin pitää osana omaa elämäänsä, olla nainen, ystävä jne.

Olen kolmen pienen lapsen äiti ja elämäni on tällä hetkellä sitä mitä lapsille kuuluu tai tapahtuu. Kaksi viimeistä raskautta ovat olleet kivuliaita, joten olen joutunut luopumaan itselleni tärkeästä harrastuksesta ja muutenkin olen kaikin tavoin koittanut vältellä niiden aikana liikkumista kodin ulkopuolella. Lisäksi olen päivän jälkeen niin puhki, että kun mies tulee kotiin, en jaksa enää edes lähteä mihinkään, haluan vain istua ja levätä. Jäljelle on jäänyt äiti ja taloudenhoitaja.



Ajattelen kyllä tämän olevan myös tarpeellista. Lapseni saavat enemmän kun olen ennen kaikkea äiti. Vuosi vielä niin kotiäitiys loppuu ja palaan normaaliin elämään ja ehkä löydän itsenikin uudelleen näiden raskaus- ja imetyshormonien jäljiltä.

yksi nainen tuntui menettävän ymmärryksen kaikkea muuta kohtaan kun sai lapsen. Hän puhuu vain omasta lapsestaan ja vertailee meidän muiden lapsiin. Kauhistelee meitä jotka laitamme lapselle toisinaan mummolaan ja vietämme aikaa miestemme kanssa kahdestaan tai ystävien kesken.

Puistossa ollessa hössöttää lapsen joka inahduksesta, ihan niin kuin lapsi menisi rikki jos sitä ei koko aikaa paapo. Ei ole enää mies ja vaimo vaan lapsi kuuluu myös siihen parisuhteeseen, kun siihen lapseen on keskityttävä koko ajan.



Että kyllä, äitiyteen voi hukkua, ja se ei ole ihme jos tuollaisella käytöksellä ja fanaattisuudella muut ihmiset kaikkoaa läheltä, mikä nyt on jo käynyt.



Harmi, tämä nainen oli ennen hauska persoona jonka kanssa oli mukava viettää aikaa. Enää kukaan ei jaksa kuunnella rään ja kakan värin analysointia tms. vaikka meillä muillakin lapsia on.