Julkisen puolen psykiatrian poliklinikan kognitiivis-behavioristisessa terapiassa koettua:

Ylipainoinen, liikuntaa koskaan harrastamaton, purppuraan liian isoon ja kulahtaneeseen t-paitaan ja harmaisiin Marlboro-verkkareihin pukeutunut terapeutti istuu hartiat lysyssä tuolissaan lehmänkatse silmissään, harvat hiukset sotkuisena päässä hapsottaen ja kasvot turvonneena juopottelusta ja kasvot palaneena ravunpunaisiksi sammuttuaan kesähelteellä riippumattoon aurinkolasit päässä. Silmien kohdalla näkyy huvittava valkoinen aurinkolasien piirtämä kuvio.



Aloitan keskustelun.



Yritän virittää keskustelua ajankohtaisesta politiikasta, mutta terapeutti kertoo lukevansa vain vuosia vanhoja Apu-ja Seura-lehtiä odotushuoneen pöydältä.



Kerron hänelle rappioalkoholistiäidistäni ja siitä kuinka paljon pahaa hän on itse valitsemallaan elämäntyylillään neljän vuosikymmenen aikana aiheuttanut minulle eri tavoin.



Kerron siitä, kuinka puhelin soi keskellä yötä monta kertaa, eikä äitini tunnista minua, vaikka esittelen itseni hänen pojakseen monta kertaa puhelimessa. Äitini luulee, että on päivä ja kello on kolme päivällä. Katkaisen puhelun.



Tämän kuultuaan terapeutti nostaa molemmat kätensä ilmaan ja huutaa: Kaikki kunnia spurguille!



Vastaan: Ave Caesar!



Minuutin päästä frustraationi on noussut siihen pisteeseen, että päätän poistua "terapeuttisesta" vuorovaikutuksesta ja lähtiessäni diagnosoin hänelle kilpirauhasen vajaatoiminnan ylipainon ja hiustenlähdön perusteella ja kehotan häntä mittauttamaan TSH-arvonsa.



Samalla kerron hänelle hänen lempiohjelmansa televisiosta, jonka päättelen hänen habituksestaan. Se osoittautuu oikeaksi.



Ilmoitan lopettavani terapian, johon terapeutti haraa vastaan, mutta pysyttäydyn kannassani tiukasti.



Puolen vuoden päästä terapian lopettamisesta verenpaineeni on laskenut normaalille tasolle, yläpaine lähes 50 yksikköä.



Koen parantuneeni ja alan harrastamaan itsereflektiota.