Haluaisimme koiran.

kasvattajalta saa usein paremmin neuvoa ja tukea koiran koulutukseen ja koiran kanssa elämiseen liittyvistä asioista. Ihan siksikin suosittelisin mieluummin rotukoiraa, varsinkin ensimmäiseksi koiraksi.



Joku suositteli teille labradoria, ja se onkin oivallinen perhekoira, kunhan muistaa että alakouluikäiset lapset ovat painoltaan suunnilleen koiran kokoisia, eivätkä siis todellakaan pysty sitä ulkona hallitsemaan: koiran ulkoiluttaminen siis on aikuisen tehtävä. Ja vaikka lapsi sattuisi olemaan fyysisesti iso, niin vielä kymmenvuotiaskin voi saada niin idioottimaisia ideoita, että senkään takia ei ainakaan ihmisten ilmoille kannata lasta ja koiraa keskenään päästää. (Tästä kirjoitan siksi, että itse olen ollut muka hyvin fiksu ja vastuullinen lapsi, mutta SILTI keksinyt todella idioottimaisia tempauksia koiran kanssa!)



Toinen juttu labbiksessa on se, että se tarvitsee tekemistä, tekemistä ja tekemistä. Riittävällä aktivoinnilla se on hyvä perhekoira, eikä jaksa enää tehdä niin paljon tuhoja. Jos teillä ei ole aikomusta harrastaa koiran kanssa mitään erityistä, vaan toivotte enemmän sellaista "pari lenkkiä päivässä ja sitten sohvalla" -kaveria, suosittelen mieluummin jotakin selkeästi seurakoirarotua.



Korostan, että monet ottavat labbiksen "helppona" koirana, mutta tämä on koiraa kohtaan väärin, koska labbiskin on pohjimmiltaan aktiivinen metsästyskoira, ei mikään sohvaperuna.



Suosittelisin myös viemään koiran pentukouluun heti (kunhan se on kotiutunut, eli noin viikko uudessa kodissa) eikä vasta yli kolmikuisena. Riski saada tautitartunta koirakoululta on paljon pienempi kuin riski jonka otatte jos aloitatte koiran sosiaalistamisen vasta vanhempana. Koiran paras sosiaalistamisvaihe on jo alle kolmikuisena.



Tuire Kaimion pennun kasvatus -kirjaa suosittelen minäkin. Edellinen kirjoittaja ihmetteli onko kaikki tehtävä niin pitkän kaavan kautta, ja ilmeisesti hänellä on jokin helppo / rohkea koira itsellään. Kaimion opit ovat oivallisia erityisesti jos sattuu saamaan hiukan aran tai varautuneen pennun. Lisäksi Kaimion opit ovat siinä mielessä idioottivarmoja, että niillä ei pentua traumatisoida ainakaan heti alkuunsa.



Mihin rotuun tahansa päädytte, niin kannattaa soitella kyseisen rodun kasvattajille ja rehellisesti kertoa millaisiin oloihin ja minkätyyppistä koiraa olette ajatelleet. Silloin kasvattajalla on paras mahdollisuus valita pentueestaan teille sopivin yksilö tai jopa ohjata toiselle kasvattajalle, jolla on ehkä teille sopivampia pentuja.



Henk. koht. mielipiteenäni sanoisin että pentu on paras ottaa vasta keväällä, jolloin on edessä pitkä kesä viettää paljon aikaa ulkona ja opetella pennun kanssa sisäsiisteyttä yms. juttuja. Ihan oman mukavuuden kannalta. Lisäksi kevääseen mennessä ehditte pohtia rauhassa mitä ominaisuuksia koiraltanne toivotte, ja ennen kaikkea mitä teillä on sille tarjota. Joillain koirakouluilla on myös luentoja tai kursseja aiheesta koiran valinta, ja sellaiselle osallistuminen voisi myös olla kohdallanne valaisevaa.



Toivon, että mietitte huolella ja rauhassa mitä haluatte, sillä silloin teillä on parhaat mahdollisuudet elää koiranne kanssa mukavaa yhteiseloa ja ongelmien mahdollisuus saadaan minimoitua. Tsemppiä koiran hankintaan!

Tuommoiseksi juuri elämäämme koiran kanssa kuvittelisimme.

Ehkä me sitten uskallamme alkaa etsiä sopivaa pentua ja rohkeasti vain kouluttamaan. Varmaan se on niin, että sen ensimmäisen pennun kanssa tulee tehtyä suurimmat virheet.

Juuri noin mekin ollaan ajateltu, että teemme parhaamme, ja tiedostamme, että kaikkea ei kerralla voi ensimmäisen pennun kanssa vain osata saman tien. Mutta helpompaa tämä on ollut kuin olisin kuvitellut.

Tuolla toisessa vastauksessa oli myös hyviä kommentteja niihin mahdollisiin murheisiin tai ongelmiin joita voi tulla.

Meilläkin pentu alkuun yritti näykkiä pikku naskalihampaillaan vähän kaikkia. Saatiin se loppuumaan sillä tavalla, että napakasti kiellettiin, ja poistuttiin sen seurasta kun se siten yritti. Yksin jääminen tuntui olevan tälle meidän koiralle se kaikkein pahin rangaistus.

Toinen mikä erityisesti on labbisten tapa tosiaan on se huonekalujen ja seinien! nakertelu. Löydettiin jostain nettipalstalta ohje, että etikkavedellä kun suihkuttaa niitä paikkoja, mitä pyrkii nakertelemaan, niin eipä nakertele enää. Meillä sitten haisi etikalta pari viikkoa, mutta loppui tosiaan se huonekalujen järsiminen.

Niin, ja me ollaan sitten aina etsitään ongelmakohdista tietoa joko rotujärjestön aktiiveilta, netistä ja kirjoista, ja sitten kokeillaan toimisiko meillä vai ei.

Joku noutaja on usein kiltti, mutta pärjääkö alakoululainen sellaisen kanssa lenkillä...? Meillä oli taannoin oikein nyssykkä kultainennoutaja (narttu ja pienikokoinen) hoidossa. 9-vuotias lenkkeilytti sitä isänsä kanssa. Luojan kiitos isä oli narussa kiinni koko ajan, koska muuten nynny koira lähti, kun näki linnun. Tyttö olisi muksahtanut yksin samantein.



Elämänne on helpompaa, jos voitte laittaa lenkkeilytystä myös lasten varaan. Tällöin koiran pitää olla kooltaan sellainen, että alakoululaisenkin voimat riittää. Joku 30-kiloinen koira on niin vahva halutessaan, että se meinaa liukkaalla kiskoa aikuisenkin nurin. Koulutuksen varaan tuota ei voi yksin laskea.



Esimerkiksi joku cockerspanieli on maksimi. Nekin on yllättävän vahvoja, mutta noin 15-kiloiselle pärjää kyllä joku 9-10 -vuotias. Tutut otti ihan pienen koiran juuri tuosta syystä. Ei ole ongelmaa vaikka ekaluokkalaisen viedä tarvittaessa ulos, koska 5kg painava koira ei kyllä karkaa edes 25-kiloiselta lapselta.

on ihan sekarotuinen, ja kyllä tästä koirasta tuli juuri sellainen kuin oli odotettavissakin. Kun valitsee sekarotuisen jonka vanhemmat ovat joko puhdasrotuisia tai parin rodun sekoituksia (molemmilla vanhemmilla samat rodut) niin ei niistä pennuista mitään yllätyksiä tule. Toki tämä vaatii vaivaa että löytää sopivan pentueen, eikä mitään pentutehtailijaa tai 100 rodun sekasikiötä.



Tuire Kaimion pentukirjaa suosittelen minäkin, sen avulla ei voi mennä pahasti pieleen ja saatte itsellenne kiltin, tottelevaisen koiran.



Ja minäkin suosittelen jotain pienempää kuin kultaista noutaa, noutajilla myös jonkin verran sairauksia joten ottaisin jonkin terveemmän rodun edustajan jos ette sekarotuiseen päädy. Pienistäkin roduista löytyy lapsiperheeseen sopivia, eikä tosiaan tarvitse mitään chihuahuan kokoista ottaa. Chihun ja noutajan väliin mahtuu monenkokoisia koiria.

Joku suositteli teille labradoria, ja se onkin oivallinen perhekoira, kunhan muistaa että alakouluikäiset lapset ovat painoltaan suunnilleen koiran kokoisia, eivätkä siis todellakaan pysty sitä ulkona hallitsemaan: koiran ulkoiluttaminen siis on aikuisen tehtävä. Ja vaikka lapsi sattuisi olemaan fyysisesti iso, niin vielä kymmenvuotiaskin voi saada niin idioottimaisia ideoita, että senkään takia ei ainakaan ihmisten ilmoille kannata lasta ja koiraa keskenään päästää. (Tästä kirjoitan siksi, että itse olen ollut muka hyvin fiksu ja vastuullinen lapsi, mutta SILTI keksinyt todella idioottimaisia tempauksia koiran kanssa!)

Toinen juttu labbiksessa on se, että se tarvitsee tekemistä, tekemistä ja tekemistä. Riittävällä aktivoinnilla se on hyvä perhekoira, eikä jaksa enää tehdä niin paljon tuhoja. Jos teillä ei ole aikomusta harrastaa koiran kanssa mitään erityistä, vaan toivotte enemmän sellaista "pari lenkkiä päivässä ja sitten sohvalla" -kaveria, suosittelen mieluummin jotakin selkeästi seurakoirarotua.

Korostan, että monet ottavat labbiksen "helppona" koirana, mutta tämä on koiraa kohtaan väärin, koska labbiskin on pohjimmiltaan aktiivinen metsästyskoira, ei mikään sohvaperuna

...se olikin yksi syy, miksi päädyimme labbikseen. Olemme tehneet paljon metsälenkkejä, harjoittaneet noutamista vedestä ja maalta ja opetelleet muutenkin metsästyskoirakoulutuksen alkeita. Lisäksi labbiksen kanssa on mukava tehdä erilaisia tottelevaisuusharjoituksia, ja niistä ainakin tämä meidän koira on myös innostunut. Noutaminen ja jäljestäminen ovat tosin kyllä ihan ykkösjuttuja. Eli metsässä liikkuminen samalla touhuten on ihan parasta, ja onneksi siihen olimme varautuneetkin.

Tuo mitä mainisit siitä, että kyseessä on iso ja vahva koira, eivätkä alakoululaiset sitä oikein pysty lenkittämään, on kyllä totta. Koiran pitää olla tosi hyvin käyttäytyvä hihnassa, ja varmasti osata kulkea vetämättä, ennen kuin sitä voi antaa alakoululaisen lenkitettäväksi yksikseen. Meillä lapset ovat olleet sen kanssa meidän pihallamme ulkona, pelaavat jalkapalloa (koira noutaa potkaistun pallon ja tuo sen takaisin - sitä se tekisi aina!), mutta eivät yksin lenkittäneet sitä.

Nyt olemme alkaneet tehdä sellaisia lenkkejä, joilla lapsi on ollut hihnan päässä ja minä sitten mukana, ja on opeteltu sitä taluttamista ja sitä, että kun lähtee vetämään, niin pysähdytään, eikä matkaa jatketa ennen kuin vetäminen loppuu. Hidasta se opetteleminen on ollut, mutta onpahan kärsivällisyys kasvanut kaikilla.

Meillä ainakin kävi kyllä niin (ja on tainnut muissakin perheissä olla samaa ilmiötä), että koira on täysin aikuisten vastuulla, ja lapset nauttivat sen kanssa leikkimisestä ajoittain.

Eli se perhe, joka otti ensimmäiseksi koiraksi labbiksen...



Eli samaa mieltä kaikkien muiden kanssa että labbis on iso ja vahva ja innostuessaan vetää, ja joutuu tosiaan kouluttamaan tuota hihnakäyttäytymistä topakasti.

lisää lemmikin hankintaan. Näin olemme varautuneet, että lapset jaksavat hoitaa alkuinnostuksn jälkeen ajoittain.



Pitää vielä kysyä, että onko jotain ohjetta siihen, millaisen pennun sieltä pentueesta sitten varaa. Näkeekö niistä kokematon millainen mistäkin yksilöstä tulee. Jos on selvästi vilkas pentu, niin onko myös aikuinen koira. Vai kannattaako valita ihan keskiverrosti pentueessa taapertava tapaus?

ostat rotukoiran, niin hyvä kasvattaja osaa neuvoa mikä pentu teille sopisi. Toisaalta rotukoirissa saattaa suurin osa pennuista olla jo varattuja eikä valinnanvaraa paljoa ole.

Jos taas pääset valitsemaan vapaasti niin kannattaa tosiaan tarkkailla niitä pentuja jonkin aikaa. Jos pentu vaikuttaa tosi aralta ja vetäytyvältä, ei kannata ottaa sitä. Eikä myöskään ehkä sitä kaikkein villeintä jos se on myös kova pomottamaan muita pentuja ja käyttäytyy villisti ihmisiäkin kohtaan. Rauhallinen, luottavaisesti ihmisiin suhtautuva pentu on hyvä valinta. Toki melkein kaikki pennut on enemmän tai vähemmän villejä, se kuuluu asiaan. Mutta yleensä ne selvästi hurjemmat tai aremmat yksilöt erottaa joukosta jos pidempään seuraa touhuja.

lisää lemmikin hankintaan. Näin olemme varautuneet, että lapset jaksavat hoitaa alkuinnostuksn jälkeen ajoittain.

Pitää vielä kysyä, että onko jotain ohjetta siihen, millaisen pennun sieltä pentueesta sitten varaa. Näkeekö niistä kokematon millainen mistäkin yksilöstä tulee. Jos on selvästi vilkas pentu, niin onko myös aikuinen koira. Vai kannattaako valita ihan keskiverrosti pentueessa taapertava tapaus?

lisää lemmikin hankintaan. Näin olemme varautuneet, että lapset jaksavat hoitaa alkuinnostuksn jälkeen ajoittain. Pitää vielä kysyä, että onko jotain ohjetta siihen, millaisen pennun sieltä pentueesta sitten varaa. Näkeekö niistä kokematon millainen mistäkin yksilöstä tulee. Jos on selvästi vilkas pentu, niin onko myös aikuinen koira. Vai kannattaako valita ihan keskiverrosti pentueessa taapertava tapaus?

kyllä se varmaan yleensä on niin, että se ensimmäisenä pentulaatikon laidalle hyppäävä on pentueen "pomo", dominoivin yksilö. Vastaavasti arkuus näkyy jo pikkupentuna. Itse ottaisin sellaisen keskivertotaapertajan, joka on kiinnostunut pennunkatsojista, mutta ei mikään päällepäsmäri.

Äläkä vain väitä, että ovat terveempiä :D

Onko se rotukoira parempi? Meillä ei ole tarkoitus käyttää näyttelyissä eikä tehdä pentuja.

.. ei mitään taustaa koirankasvatukseen, mutta kaikki kypsyivät ajatukseen, että koira me haluttaisiin, ja oltaisiin valmiit siitä vastuu kantamaan ja sitä parhaan kykymme mukaan hoitamaan.



Meillä sitten päädyttiin labradorinnoutajaan helpon koulutettavuuden, helppohoitoisen turkin ja vähähaukkuisuuden vuoksi. Tiesimme että saattavat olla kovia tekemään tuhojaan kotona. Halusimme hieman suuremman koiran, jonka kanssa voisi sitten tehdä ihan juoksulenkkejäkin.



Kun olimme päätöksen koiran hankinnasta ja rodusta tehneet, etsimme sekä netistä että kirjastosta koirankasvatusoppaita ja erityisesti rotukuvauksia, joiden perusteella sitten hahmottelimme, että millaisessa kunnossa kodin pitää olla pentua varten. Eristimme alakerran koiraa varten sisäsiisteysopetuksen, ja öiden ajaksi (edelleen nukkuu yöt alakerrassa yksin). Aitasimme pihamme, että voimme koiraa pitää omalla pihalla vapaana. Hankimme muutaman purulelun pentua varten ja teimme äippäpakkauksesta sängyn.



Sitten järjestimme mahdollisimman paljon vapaata ja lyhyiä työpäiviä pennun ensiviikoiksi.



Kun pentu tuli kotiin aloitimme saman tien sisäsiisteyskasvatuksen. Emme oikeastaan mitään muuta alkuun kouluttaneet kuin sitä, että aina herättyä ja syötyä vietiin pentu ulos ja palkittiin joka kerta pissasta ja kakasta jotka tulivat ulos. Veimme ulos alkuun myös yöllä. Sisäsiisteys oli minun huolistani alkuun suurin, mutta turha - pentu oppi tosi nopeasti tekemään tarpeensa ulos.



Sitten tärkein käsky mielestäni on opettaa luoksetulo heti alkuun. Siihen on hyviä ohjeita esimerkiksi Tuire Kaimion Pennun koulutus-kirjassa ja niitä oppeja soveltaen olemme opettaneet myös istu, paikka, yms. käskyjä.



Isolle koiralle kaunis hihnassakävely ja se ettei hypi ihmisten päälle on tosi tärkeää, ja sitä olemme meidän koiran kanssa joutuneet treenaamaan tosi paljon. Osin varmasti siitä syystä, että koira on meille kaikille ensimmäinen, emmekä ole osanneet olla ihan kamalan systemaattisia.



Rokotukset otetaan pentuna 12-16 viikon ikäisenä, minkä jälkeen voi halutessaan mennä pentukursseille, joissa noita peruskäskyjä treenataan, mutta vieläkin tärkeämpää on totuttaa toisiin koiriin ja monennäköisiin. TUollaisessa käytiin sitten kanssa. Ja se oli hyvä meille aloittelijoille. Suosittelen.



Muuten tosiaan kasvattajalta saa vinkkejä ruokaan ja ruokamääriin. Labbisten tapauksessa tuo painonhallinta on tärkeää kun meidän ainakin syö kaiken mitä eteen kannetaan. Vettä koko ajan kupissa tarjolla.



Reilun vuoden kokemuksella voin sanoa, että tämä koira on osoittautunut meille hyväksi - on lenkkiseuraa, on lapsiystävällinen (ihmisystävällinen muutenkin) on hiljainen, ehkä jopa vähän nössykkäkin, jos enemmän luonnetta kaipaa. Kohtuullisen helppo kouluttaa näin aloittelijallekin. Pari korvatulehdusta on ollut, mutta muuten terve koira.



Omituisinta ehkä on, että itse en ole koskaan ajatellut olevani mikään koiraihminen, mutta tämän kaverin myötä olen kyllä sellaiseksi kasvanut, ja tästä on tullut tärkeä osa perhettämme niin meille aikuisille kuin lapsillekin. Sitä paitsi koira on ihan käsittämättömän kiitollinen kaikesta lenkkeilytyksestä, leikkimisestä ja muusta puuhasta mitä sen kanssa vain jaksaa tehdä, että tulee oikein hyvä mieli itsellekin. Meillä ulkoilumäärät on kasvaneet koko perheellä tosi paljon koiran tulon myötä.



Elikkäs voin suositella koiran hankintaa, mutta se että millainen koira, se riippuu ihan teidän mieltymyksistänne varmasti sekä paimen- että noutajasukuisista löytyy aloittelevalle lapsiperheelle sopiva kaveri.

Tuommoiseksi juuri elämäämme koiran kanssa kuvittelisimme.



Ehkä me sitten uskallamme alkaa etsiä sopivaa pentua ja rohkeasti vain kouluttamaan. Varmaan se on niin, että sen ensimmäisen pennun kanssa tulee tehtyä suurimmat virheet.

Meiltä saisitte sellaisen. Ei ole kova haukkumaan, ja aikuisena koirana on jo tapansa näyttänyt. rodusta ei kukaan osaa sanoa mitään kovin tarkasti, mutta ihan varmasti ne ovat sukua pohjoisen pystykorville.

Toki rotujen sisällä vaihtelu voi olla suurta luonteen suhteen ja koulutettavuuden suhteen, mutta ainakin pääpiirteissään yleensä saa mitä tilaa. Esimerkiksi paimenkoira harvemmin kuitenkaan on yhtä "kovapäinen" ja riistaviettinen kuin vaikkapa metsästyskoira. Itselläni loppuisi huumori luultavasti tykkänään jonkun terrierin kanssa.



Sekarotuisesta ei tiedä senkään vertaa. Edes sitä minkä kokoinen otuksesta tulee, eikä varsinkaan minkä luontoista koiraa voisi olettaa kasvattavansa.. Ei välttämättä edes silloin, kun molemmat vanhemmat ovat tiedossa. Itselläni oli sekarotuinen piski, joka oli kahden sekarotuisen vahinkolapsi. Vanhemmat olivat molemmat pystykorvaa suurempia. Lapsukaisesta jäi 30cm korkea pitkäselkäinen pötkylä :D Piski ei ollut edes mun eka koira, mutta useamman metsästysrotuisen koiran miksaus aiheutti lievästi sanottuna harmaita hiuksia nuorena. (Toinen juttu tietysti on tarkoituksella teetetyt ihqut pikkurakit tms. jotka voi hyvinkin olla ties minkä pentutehtaan tuotantoa... Tosin hintakin alkaa lähennellä sitten rotukoiran hintaa)



Maailma on pullollaan koirankasvatusoppaita. Kaikkia niitä on syytä lukea hieman suodattimen läpi. Kaikki konstit ei sovi kaikille koirille. Tuire Kaimiolla on ihan hyviä opuksia, mutta itse monta kertaa olen miettinyt, että onko muka pakko kaikki vetää niin hemmetin pitkän kaavan kautta... Ja monia muitakin on.



Joka tapauksessa kaikki koiranomistajat eivät suinkaan ole syntyneet koiraperheeseen. Ja kaikilla on joskus ollut se ensimmäinen koira.



Kunhan muistaa, että ne penskat VOI pissiä ja kakkia monta kuukautta lattioille (ei kaikki tietenkään), ne purevat naskalihampaillaan, kokeilevat rajojaan ja saattavat jyrsiä puoli omaisuutta tärviölle (nimim. kokemusta on...) Kaikki eivät ole pentunakaan käsittämättömiä riiviöitä, mutta ei se harvinaistakaan ole. Surullisinta minusta on lukea myynti-ilmoituksia, joissa kaupataan 4-5kk ikäistä pentua "pitovaikeuksien vuoksi", kun tulla tupsahti yllärinä, ettei se pentu olekaan vaan söpö ja ihana...