Kaverini, 3 lapsen äiti, vetää sata lasissa. Jos sen ottaa puheeksi, hän

Ei sulla ole oikeutta tuomita, vaikka hän toimisi toisin kuin sinä. Ei sun tapasi ole ainoa oikea.

Jos on yhtään samalainen ku minä. Ehkä jokin vaan pysäyttää hänet sitten.

mutta surullistahan toi on. Mun kaveri sai vastaavassa tilanteessa just burn outin alle nelikymppisenä. Ja on ollut nyt vuoden sairaslomalla, ja on varmasti vielä toisenkin vuoden. Ei sille mitkään sanomiset auttanut, mutta kyllä se nyt on tajunnut. Harmi vaan ettei tajunnut aikaisemmin, sitä kun tulee itselleen sokeaksi tuossa tilanteessa.

Olen itsekin tehnyt jossain vaiheessa uraa. En tosin enää. Mutta tiedän sen paineen ja toisaalta imun, ja tottahan sitä haluaa olla hyvä työssään ja menestyäkin.



On vain yksinkertaisesti kauheaa katsoa, kun toinen muuttuu kärttyiseksi mulla ei ole aikaa -ihmiseksi. Henkilökohtainen mielipiteeni on että suht vaativaa työtä tekevällä ihmisellä ei ole hyvä olla ylimääräisiä vapaa-ajan sitoumuksia. Jos siis on perheellinen ja erityisesti jos lapset ovat pieniä.



ap

on turha enää panostaa sinne uraan.



Jos ihminen haluaa edetä urallaan, osuu se ajankohta missä kannattaa tsempata juuri usein ruuhkavuosiin! Ensin olet nähnyt hirveästi vaivaa koulutuksesi suhteen, sitten usein saat sellaisen aika huonon työpaikan tai keskivertotyöpaikan vastavalmistuuneena, ja siinä vaiheessa on pakko alkaa kerätä niitä urapisteitä, työkokemusta, jne, että CV näyttää hyvältä. Etsit sitten kuumeisesti vähän siitä parempaa työpaikkaa, tai etenet firman sisällä paremmalle pallilla ahkertuutesi ja työpanoksesi takia, ja saat haastavampia ja aikaavievempiä, vastuullisempia töitä, jossa taas pitää näyttää ne leijonankyntensä...



Jotta pääsee hyvään palkkaluokkaan, saa hyvät työsuhde-edut, vapautta töissä ja mielekkäämäätä olot noin ylipäätään, on se edeltänyt työhistoriassa usein merkittäviä panoksia työuran eteen. Itselläni, nyt ymmenenvuoden panoksen jälkeen, on vihdoin joustavat työajat, oma vapaus ja vastuu, voin mitättömät asiat delegoida kollegoille ja sihteerilleni, ja aikaa jää siten myös enemmän perheelle ja kotielämään!! Alkuviikon teen pidempää työpäivää, mutta loppuviikon lyhyempää,ja esim. perjantait olen usein vapaalla. Olen kylläkin silloin puhelimen tavoitettavissa, jos jotain akuuttia tulee eteen.



Usein mitään ei saa ilmaiseksi tässä elämässä. Joillekin voi käydä valtava flaksi työurallaan, mutta pääsääntöisesti ihmiset, jotka ovat luoneet itselleen kunnon uran, ovat joutuneet panostamaan siihen paljon. Mutta sitten se palkitseekin, on rahaa ostaa tilava asunto, rauhalliselta ja hyvältä alueelta, rahaa lasten harrastuksiin (ei siis raha ole esteenä esim jollekin mielekkäälle harrastukselle), rahaa mukaviin perhelomiin, mökin hankintaan jne.



Enkä nyt sitten väitä, että raha tuo onnea, tai korvaa mitään puuttuvaa aikaa, mutta tässä se uran panostamisen "kolikon toinen puoli" on! Ja ennenkaikkea saa itse mielekkäitä työtehtäviä, ja kokee töissään onnistumisen iloa.

Uravanhemmat olettavat, että työlle omistautumisella ei ole lapseen kielteistä vaikutusta. Tämä ei kuitenkaan usein pidä paikkansa. Ja mitä enemmän ja paremmin teet töitä, sitä enemmän niitä tuppaa tulemaan, ja kuinka moni silloin pystyy kieltäytymään.



Väitän, että työvanhemmista useat (ei kaikki!!) eivät pysty käytännössä olemaan henkisesti läsnä lapsilleen. Vaikka olisivatkin fyysisesti paljon läsnä. Työ vaatii henkisesti niin paljon ihmiseltä, varsinkin nykyään. Tosi harva ihminen pystyy tuosta noin vain - naps - rentoutumaan ja relaamaan ja olemaan aidosti läsnä. Aina on joka tapauksessa vähän kiire katsomaan vielä sähköpostia, valmistelemaan huomista esitystä, opiskelemaan aiheesta vähän lisää, katsomaan työvaatteiden kuntoa, tekemään matkavalmisteluja...

On myös meitä, jotka pystymme nappia painamalla vaihtamaan roolia. Ei ole koskaan ollut ongelma.

Jep, anna olla. Kukin ihan itse valitsemallaan tavalla.Tylsää tietenkin jos ystävyys katkeaa.Keskity niinhin, joilla on sinulle aikaa.

Heistä on eniten hyötyä siellä. Se on luonteenlaatukysymys. Eivät nämä uranaiset osaisi kohdata lasta tämän aaltopituudella, vaikka olisivat kotona. Eivät malttaisi eikä heitä kiinnostaisi.



M48, 1. vaimo uranainen, 2. vaimo ei

kuin työnarkomaania.



Jos ihminen ei pysty omalla vapaa-ajallaan olematta ajattelematta työasioita, varsinkaan omien, rakkaiden lastensa ja perheen kanssa, on kyseessä työnarkomania, riippuvuus, sama kuin mikä tahansa riippuvuus!



Kun on paiskinut töitä kunnolla koko päivän, niin normaalilla aikuisella menee se maksimissaan puolituntia palautua ja orientoitua kotijuttuuihin.



Kotona kun pienet ja vähän isommatkin lapset kyllä pitävä huolen, että ilta meneekin sitten ruokailuun, läksyjen tarkastelyyn, pieneen kodin puunaukseen, pyykkiruljassiin, iltapesuihin ja iltasatutuokioon puolison kanssa, ja sen jälkeen kyllä itsekin on niin väsynyt, että ei jaksa mennä kuin nukkumaan!

että kaikki uranaiset ovat kylmiä naisia!



Itse olen ns. uranainen, mutta rakastan lapsiani ja puolisoani ylikaiken. Meillä on hyvä tasa-arvoinen parisuhde ja ihanat, tasapainoiset lapset.



Kuulostaa siltä, että edellämaittu mieskommentoija, ei ole tainut olla tyytyväinen kun kotona ei ole nainen nyrkin ja hellan välissä??? ;)



Meillä mies on osanut samalla tavalla siivota, hoitaa pyykit, ulkoiluttaa koiran, ja ruokkia lapset ja hoitaa lapset siinä missä minäkin. Kun on ollut kiireinen työputki työmatkoineen, on mies hoitanut suvereenisti nämä kotiasiat ja lapset, ja sitten olen kerryttämilläni vapailla ollut puolestaan enemmän kotona.



Jossakin vaiheessa uraa, ei enää tarvitse niin paljon tsempata ja panostaa ajallisesti, kun on saavuttanut jo tietyn aseman ja sen suomat vapaudet, niin sitten voi olla perheen kanssa enemmän. Työ on vastuullisempaa kuin ennen, mutta ajallisesti siihen ei mene niin kauan aikaa kuin uraa luodessa.

Jos et mahdu kaverisi aikatauluihin ja kalenteriin, niin hanki oma elämä. Tuskin oikeasti tiedät kaverisi joka päivän aikataulun. Ehkä vähäiset tapaamismahdollisuudet kanssasi johtuvat vain siitä, että et ole kovin korkealla prioriteettilistalla.