Omituinen ulkopuolisuuden tunne :( En

... että se henkisen yhteyden kokeminen toisiin on elämässä poikkeus, ja sen puuttuminen on se normaali tila. Ei vain tähän ketjuun kirjoittaneilla, vaan ylipäätään ihmisillä. Kaikki eivät vain problematisoi sitä ja kirjoita siitä palstalle.



Henkisen yhteyden kokeminen toisiin ihmisiin on hienoa, elämän parhaita anteja, mutta tällainen tunne ei ole kellään päällä koko ajan. Oman perheen tai kaveripiirin kanssa voi kokea tiettyä yhteenkuuluvuutta vaikka jatkuvastikin, mutta väistämättä oman erillisyytensäkin silti tiedostaa.



Tänne synnytään yksin ja kuollaan yksin. Toisen ihmisen kaipuu ja erillisyyden kivuliaisuus taitaa selittää aika paljon meidän ihmisten toimintaa, ja niitä pahimpia virheitäkin mitä teemme.

Olen tämän oman itseni hyväksymisen myötä löytänyt joitain kiinnostavia ihmisiä jotka ovat samalla aaltopituudella kanssani, mutta emme ole niin paljon tekemisissä että ehtisin tarpeeksi lämmetä, että pääsisimme ystävystymään, Pitäisi hakeutua sellaisiin harrastuksiin, joissa todennäköisimmin samantyylisiä ihmisiä tapaisi.

Että kaksi hitaasti lämpenevää ja vähän ujoa tarvitsee aikaa, että yhstävyys rakentuu tai yleensä tutustuu. Siksi kai sitä kaveria on hankalampi löytää, vaikka saopivia olisikin ihan riittäävästi olemassa. Suulaampi tutustuukin nopeammin toiseen samanlaiseen. SUhteita on eritasoisia, suurin osa on juuri niitä moi ja mitä kuuluu ja rupatellaan niitä näitä. Sitten on niitä syvempiä, joissa rupattelun lisäksi mennään intiimimmälle tasolle tai muuten syvällisemmäksi.

Ulkopuolisuuden tunne on suhteellista. Minusta olisi outoa odottaa jossain jumapassa "kuuluvansa joukkoon". Sinne mennään jumppaamaan ja eri ihmiset asennoituvat muihin omilla tavoillaan. Joku haluaa sosiaalista jutustelua (mutta pliis, ei jumpan aikana), toinen tulee ja lähtee sen ihmeemmin jutustelematta. Itse olen aika puhelias, mutta jumpassa tyydyn moikkaamaan niitä, jotka ottavat katsekontaktin ja tietysti vastaan, jos joku sanoo jotain säästä tai edellisen tunnin jälkeisestä olosta tms.

Ystävät ovat niitä, joiden kanssa koetaann ymmärryksen ja saman aaltopituuden hetkiä. Ja joskus muidenkin kanssa, mutta ne ovat helmiä, ei perustilanne.

Ja sivumennen sanottuna, toisaalta välillä tuntuu, että ujos on vain yksi itsekeskeisyyden muoto (joka yhdistyy huonoon itsetuntoon tai rohkeuden puutteeseen). Se oma napa on niin tärkeä, että energia menee siihen, että miettii mitä ne nyt musta ajattelee ja miten pitäisi olla ja mitä sanoa.

Kun oikeasti ihmiset ei yleensä ajattele juuri mitään muista, korkeintaan ohimennen tulee noteerattua, että joku on hiljainen, sillä on erikoinen nenä tai se sanoi jotain hassua ja asiaan liittymätöntä.

itse olen myös ulkopuolinen, ei yhtään ystävää, ja kuljen aina ihmisten keskuudessa muita tarkkaillen ja analysoiden, syviä syy-yhteyksiä ja yhteiskunnallisia rakenteita ja viitekehyksiä analysoiden. Itselläni tämä johtuu "yliälykkyydestä". Ja en todellakaan sano tätä leuhkimismielessä, päinvastoin, sillä tämä on ONGELMA. ÄO:ni on 140 ja olen ns. tiedemies, akateemisesti koulutettu, jatko-opiskelen, tiedonjanoni kaikilta tieteen aloilta on valtava, ja käytän kaiken vapaa-aikani itseni sivistämiseen ja kouluttamiseen. Haluan tietää kaikesta kaiken!



Tällä on kuitenkin hintansa, eli vieraantuu arkielämästä, ei osaa puhua "tavallisten" ihmisten kanssa... jossain perhekerhossa muut puhuvat omo- ja serto- pesuaineista, minä hymähtelen keskustelussa mukana ja mietin samalla cernin hiukkaskiihdyttimen antimateriakokeita....



Eli tavallaan ajattelutaso on jotain ihan erilaista, siis kapasiteetti on vähän kuin ylikellotettu mikroprosessori. Eli näen arkisten asioiden sijaan koko ajan ilmiöitä, rakenteita, viitekehyksiä, teorioita, hypoteeseja, paradigmoja, syntagmia ja niin edelleen. En siis osaa ajatella TAVALLISESTI.



Haluaisin olla tavallinen. Mutta kun sille ei voi oikein tehdä mitään, sitä ei voi ajatuksiaan pakottaa tavalliseksi. Koko ajan aivoissa surraa kova dialogi itseni kanssa kun teen hypoteeseja, luon teorioita ja teen synteesejä niiden toteutumisesta.



Voi jösses, ei ole helppoa. Ihan oikeasti, tämä on stressaavaa ja rankkaa, osaisinpa vain "olla" ja töllöttää telkkarista salkkareita. Salkkareita voin toki katsoa mutta samalla teen koko ajan sosiologista, organisaatiokulttuurista, yhteiskunnallista ja psykologista tutkimustyötä ja analysointia - tahtomattani! :(

Vastasin jo tuolla ylempänä. Aloitin myös eilen ketjun, jossa valittelen outouttani ja möläyttelytaipumustani. Minäkin jatko-opiskelen, pohdin "kummia", etsin kaikenlaisia syy-yhteyksiä, katson lähinnä teidedokumentteja telkkarista, luen paljon... Oma ÄO:ni on matalampi kuin sinun, 134.



Tunnen itseni erittäin usein aivan kummalliseksi, ulkopuoliseksi ja erilaiseksi kuin muut. Monet ihmiset eivät pidä minusta, ja jopa välttelevät minua, mutta on minulla kolme hyvää ystävää kuitenkin, jotka viihtyvät seurassani.



En jotenkin osaa sosiaalisia sääntöjä jostain syystä ja suustani pääsee ihmeellisiä sammakoita jatkuvalla syötöllä. Sitten panikoidun niistä vielä lisää ja olen joko vaivaantuneena tuppisuuna porukassa mukana tai sitten noloilen jotain vielä pahempaa. pahinta on parin drinkin jälkeen, jos olen epävarma seurassa... Ystävien kanssa olen ihan rento ja oma itseni kuitenkin.

Minulla oli varsinkin nuorena aikuisena paljon tuota ulkopuolisuuden tunnetta. Vaikka ympärillä olisi ollut koulukavereita tai työkavereita vaikka ravintolassa niin tunsin itseni ulkopuoliseksi.



Minä olen epävarma siitä haluaako muut olla seurassani. Elän aika boheemisti siinä mielessä etten jaksa meikata, kiinnostua vaatteista ym. Koen että minulla ei ole kuin yksi tosi hyvä ystävä ja se on mieheni. Välillä elämä kuitenkin yllättää ja huomaan että se olenkin minä joka kerään työkaverit työpäivän päätteeksi pitsalle.



Minulla tuo ulkopuolisuuden tunne liittynee ainakin osin epävarmuuteen itsestäni. En tiedä onko aika auttanut kun en tunne sitä enää yhtä usein vai onko vain kyse lapsiperheen kiireestä ja sen takia en kerkeä miettiä asioita niin syvällisesti.



Tsemppi

Omalla kohdallani uskon ulkopuolisuuden johtuvan siitä, että kun olin lapsi, muutimme koko ajan. Ei ollut pysyvyyttä missään eikä kannattanut kiintyä ja kuulua mihinkään.

Olen aina inhonnut sisäpiiriytymistä ja jos huomaan, että jokin porukka on sellainen, ettei siihen helpolla pääse sisään vaan paikka pitää "ansaita", niin jättäydyn heti ulos. En ala anella pääsyä sisäpiiriin, ellen kelpaa siihen omana itsenäni. Olen tällä hetkellä naisvaltaisessa työpaikassa, jossa noin 3/4 on ollut minua kauemmin, ja siellä tuo sisäpiiriytyminen on varsin vahvaa kuten arvata saattaa.

Ja kiinnostuksen suuntautumiseen ihmisiä, itseä ja maailmaa kohtaan?



Minä olen ollut aina kiinnostunut kaikesta, etenkin ihmisistä. Hengaan täällä av:llakin jatkuvasti analysoiden näitä keskusteluja ja kannanottoja, kieltä ja arvorakenteita. Teen väikkäriä, ja ensimmäistä kertaa elämässäni tuntuu siltä, että vaikeustaso on kohdillaan - sen kun saa itse määrittää.



Olen myös huomannut, että arkisen normielämn eläminen vähentää yksinäisyyden ja kuulumattomuuden tunnetta. Ennen koin, että vanhempani olivat jotensakin fiksuja, mutta nyt hekin alkavat jäädä kelkasta. Onneksi olen viimein löytänyt miehen, joka on tasaveroinen kumppani - se olikin menoa heti ensikohtaamisella.



Ongelmanani on ollut se, että en halua puhua asioista isoilla sanoilla ja olen enemmän suuntautunut käytäntöön ja ihmisiin kuin teoriaan ja asioihin - toisin kuin ns. perinteinen tiedemiestyyppi. Tällä yhdistelmällä on vaikea löytää sielunkumppaneita. Käytän ajatusenergiaani myös paljon näennäisesti hömppään, av-palstaan, BB:iin, FB:iin yms. Siksi parhaiten viihdyn sellaisten älykköjen kanssa, jotka eivät halua ylläpitää yliälyllistä habitusta, vaan ovat laaja-alaisesti kiinnostuneita kaikesta.



Minun äo:ni on jotain 138 ja 145 väliltä, en ole ollut virallisissa mittauksissa koskaan.

Ja sivumennen sanottuna, toisaalta välillä tuntuu, että ujos on vain yksi itsekeskeisyyden muoto (joka yhdistyy huonoon itsetuntoon tai rohkeuden puutteeseen). Se oma napa on niin tärkeä, että energia menee siihen, että miettii mitä ne nyt musta ajattelee ja miten pitäisi olla ja mitä sanoa. Kun oikeasti ihmiset ei yleensä ajattele juuri mitään muista, korkeintaan ohimennen tulee noteerattua, että joku on hiljainen, sillä on erikoinen nenä tai se sanoi jotain hassua ja asiaan liittymätöntä.

Ujoutta on kyllä tutkittu; se on synnynnäinen temperamenttipiirre joka näkyy esim. aivokemian tasolla.

on ihan tavallista, ainakin minusta. Itselläni on aina ollut ulkopuolisuuden tunne. Olen ihan kaunis, käsittääkseni fiksu, mutta aikoinaan sen verran koulukiusattu, että huono itsetunto aina soimaa taustalla.



Hyviä ystäviä minulla onnekseni on paljon, mutta aina isossa porukassa ja illanvietoissa olen se ulkopuolinen eli en osaa oikein hellittää kontrollointiani ja heittäytyä muiden joukkoon hauskan pitoon.



Ihan hyvin minulla silti menee.

Nosto

Ulkopuolisuus ei liity mitattavaan älykkyyteen vaan on tosiaan sisäinen olotila ja kertoo epävarmuudesta (itsensä peilaaminen muihin). Terveitsetuntoinen ei mieti koko ajan, kuuluuko joukkoon. "Joukot" koostuvat erilaisista yksilöistä, joita yhdistää esim. sukulaisuus, sama opiskelu- tai työpaikka, harrastus, elämäntilanne jne. 

En osta kyllä ajatusta siitä, että ulkopuolisuuden tunne johtuisi älykkyydestä. Kyllä siinä on psykologiset ja sosiaaliset syyt paljon painavampia. (Kuulostaa lähinnä itsepetokselta, mutta kai joskus harvoin voi olla niinkin. Mutta hyvänen aika: onhan sitä monia muitakin älykköjä! Kaiken järjen mukaan heidän seurassaan ei pitäisi minkäänlaista ulkopuolisuuden tunnetta silloin olla) Itselläni on läheisiä ihmisiä, joilla on harvinaisen korkeat älykkyysosamäärät -eivätkä mistään ulkopuolisuuden tunteesta kärsi ollenkaan.

Tämä ketjukin on aika hyvin jo antanut suuntaa, missä ne ulkopuolisuuden tunteen juuret ovat.

[quote author="Vierailija" time="20.10.2011 klo 22:14"]

En ole ihan aina enkä kaikkien ihmisten kanssa ulkopuolinen, kyllä läheisten ystävien kanssa pääsen samalle aaltopituudella, meillä on hyviä keskusteluja. Mutta usein tämä vierauden olo silti vaivaa monissa ei tilanteissa :(

[/quote]

Arvaisin että kyse on liiallisesta itsensä tarkkailusta, joka taas liittyy epävarmuuteen ja jännittämiseen. Läheisten kavereiden kanssa osaat olla rento ja heittäytyä keskusteluun, tunnelmaan, mutta vieraiden kanssa tarkkailet itseäsi. Arvasinko oikein?

[quote author="Vierailija" time="15.08.2012 klo 23:06"]

kehittyy suhteessa varhaislapsuuden hoitajiin, erityisesti ensisijaiseen hoitajaan. Jos lapsi kokee tulevansa ymmärretyksi ja hyväkstytyksi ja vanhempi kykenee jakamaan lapsensa kanssa yhteisiä tunnetiloja, niin lapselle kehittyy kyky jaettuihin kokemuksiin ja tunteisiin, mikä on perusta sille että voi tuntea yhteenkuuluvuutta toisten kanssa.
[/quote]

Tämän luettuani en ihmettele miksi tunnen kuten tunnen. En koskaan kokenut olevani rakastettu tai ymmärretty. Sain kuulla olevani hankala, vaikka opettajat ym kiittelivät rauhallisuuttani. Olin herkkä runosielu ja olisin kaivannut huomiota. Lapsuuteni ja nuoruuteni koin ankeana aikana, vaikka ulkoisesti kaikki oli ihan hyvin. Olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi. Mielenkiinnon kohteeni ovat täysin erilaiset kuin muilla.

En ole joutunut aiemmin juuri ajattelemaan näitä asioita, mutta nyt tyttäreni myötä olen alkanut käsittelemään asioita mielessäni. Hän on myös herkkä ja ujo. En tiedä miten häntä pitäisi kasvattaa, jotta hänestä ei tulisi kuten äidistään. Olen yrittänyt tehdä juuri päinvastoin kuin vanhempani. Äitini mielestä annan tyttärelleni liikaa huomiota ja hemmottelen häntä muutenkin liikaa. Tekisi mieli kysyä joskus kuvitteleeko hän olevansa jotenkin hyvä äiti kasvatettuaan lapsestaan itsetunnottoman luuserin.

[quote author="Vierailija" time="07.02.2012 klo 01:24"]

Olen tuntenut näin siitä lähtien, kun olin n. 6-vuotias. Johtuisiko jostain traumasta? Isä jätti perheen kun oli pieni, olisikohan se yksi syy..vai luonteeni,tiedä en.

[/quote]

Voi olla... Itse olen myös kasvanut ilman biologista isääni (ja hänen hyväksyntäänsä) ja koen ihan samoja tunteita.

Toisaalta olen luonteeltani erilainen kuin tuntemani ihmiset (paitsi yksi, onneksi! :D) Olen vilkas, herkästi innostuva, puhun innoissani toisten päälle (yritän hillitä tätä...), puhun ja nauran isommalla äänellä kuin yleensä suomalaiset. Olen silti hyväksynyt itseni ja onhan mulla yksi samanlainen ystävä, jonka kanssa tuntuu kuin olisimme tunteneet aina, vaikka olemme tunteneet vasta muutaman vuoden! :D

[quote author="Vierailija" time="07.02.2012 klo 09:41"]

pitkästi yli kolmekymmpisenä. Ehdin jo kuvitella että olen ihminen joka löytää yhteisen sävelen vain todella harvojen kanssa. Sen jälkeen mulla on ollut yhteistä kaikkien maailman naisten kanssa. Jos jonkun ihmisen kanssa ei oikein ole yhteistä säveltä, niin eikun kääntämään puhetta lapsiin ja kohta puhutaan kuin parhaat kaverit.

[/quote]

Minulla meni toisinpäin. Minun oli todella helppo mennä vieraiden ihmisten joukkoon ja tutustua, mutta kun sain lapsen jouduin vieraalle maaperälle. Olin saanut kavereita harrastuksita ja kun ainut yhteinentekijä oli lapsi jossakin puistossa niin yhteyttä ei syntynyt. Hämmästyin myös sitä vaatimusten määrää mitä äidit sysäävät toisilleen ja voi sitä arvostelua... Nyt kun lapsi on isompi löydän puistoista juttuseuraa paremmin, en kyllä käsitä miksi.

Muuten koen ulkopuolisuutta taikka sitä, että en vain kykene tajuamaan toisten tapaa toimia ja ajatella. En myöskään luota ihmisiiin kuten joskus ennen, pidän hyvin poikkeuksellisena aidosti hyväntahtoista ihmistä.

Minullakin on usein ulkopuolinen olo. Se tulee siitä, jos en uskalla olla oma itseni, tai jos en saa olla. Tuntuu, ettei kehenkään saa yhteyttä, kontaktia.Välillä taas tuntuu, että saa.

Ulkopuolisuuden tunteesi ei ehkä niinkään kerro todellisesta suhteestasi muuhun maailmaan tai muihin ihmisiin, vaan on pikemminkin oma sisäinen olotilasi. Tämä juontaa juurensa todennäköisesti lapsuuteesi ja kertoo jotain kiintymyssuhteestasi.



Olitko lapsena huomioitu, tunsitko että vanhempasi olivat läsnä sinua varten? Tunsitko olevasi tärkeä, vietitkö aikaa ihmisten ympäröimänä?



Paluusi lapsuutesi tunnelmiin voi kertoa nykyisistä tulkinnoistasi.

Ulkopuolisuuden tunteesi ei ehkä niinkään kerro todellisesta suhteestasi muuhun maailmaan tai muihin ihmisiin, vaan on pikemminkin oma sisäinen olotilasi. Tämä juontaa juurensa todennäköisesti lapsuuteesi ja kertoo jotain kiintymyssuhteestasi. Olitko lapsena huomioitu, tunsitko että vanhempasi olivat läsnä sinua varten? Tunsitko olevasi tärkeä, vietitkö aikaa ihmisten ympäröimänä? Paluusi lapsuutesi tunnelmiin voi kertoa nykyisistä tulkinnoistasi.

minäkin usein koen olevani.

Ainoastaan opiskeluaikana (ja sen jälkeen yhdessä työpaikassa) olen tuntenut kuuluvani porukkaan.

Muulloin olen aina kokenut olevani jotenkin outo, vääränlainen. Myös nykyisessä työpaikassani :(

Lapsuudesta muistan sen verran, että kotona ja koulussa minulle kyllä kerrottiin selvästi, että minun pitäisi olla erilainen kuin olen.

Olin hiljainen ja arka, olisi pitänyt olla puhelias ja rohkea tullakseen hyväksytyksi.

Olin kömpelö ja huono liikunnassa, olisi pitänyt olla liikunnallisesti lahjakas tullakseen hyväksytyksi.

Olin poikamainen ja romuluinen. Olisi pitänyt olla kaunis ja siro tullakseen hyväksytyksi.

Todella usein minulle sanottiin "miksi sinun pitää olla tuommoinen, miksi et voi olla samanlainen kuin naapurin Minna / Jaana-serkku / ..." "Katso nyt kuinka Tiinakin ..."

Niitä taitoja, joita minulla oli/on, ei arvostettu, vaan niille hymähdeltiin ja niitä pidettiin tarpeettomina.

En ollenkaan ihmettele sitä, että koen olevani ulkopuolinen ja vääränlainen :/

Tarkkailen maailmaa kuin jonkun kuplan sisältä. Ihan kuin jotain toista todellisuutta. Olen hajamielinenkin enkä suuremmin viihdy ihmisten parissa. Ei yhtään hyvää ystävää. Toisaalta jossain työporukan kahvipöydässä kyllä juttelen ja olen varsin seurallinen. Silti ulkopuolisuus aina läsnä.