Omituinen ulkopuolisuuden tunne :( En

Mä en oikein kuulu mihinkään. :/

kaveriporukassa ja jopa omien sukulaisten seurassa ulkopuolinen olo. Ois niin kiva joskus tuntea kuuluvansa johonkin.

itse en usko, että se johtuisi siitä, että olisin KAIKKIEN maailman ihmisten kanssa eri aaltopituudella, noin niin kuin normaalisti, mutta ehkä huono itsetuntoni, masentuneisuuteni jne tekee minusta muihin verrattuna sen verran erilaisen että tunnen sen itsekin. Siis että ilman näitä ongelmia kykenisin varmaan normaaliin yhteyteen muiden kanssa.

En ole ihan aina enkä kaikkien ihmisten kanssa ulkopuolinen, kyllä läheisten ystävien kanssa pääsen samalle aaltopituudella, meillä on hyviä keskusteluja. Mutta usein tämä vierauden olo silti vaivaa monissa ei tilanteissa :(

Tunnen samoin usein, mutta se ei haittaa erityisemmin.

oikeastaan kaikkien seurassa, jossain määrin jopa siskoni. Ikäväähän se on, mutta olen jotenkin luovuttanut yrittämästä löytää se yhteenkuuluvuuden tunne. Jopa mieheni seurassa olen välillä hieman ulkopuolinen.

Oon tuntenut oloni ulkopuoliseksi ihan missä vaan, en tiiä oonko sit niin erilainen hiljainen hissukka! Sit vaihdoin työpaikkaa ja otin heti alussa sellaisen oman arvoni tuntevan "statuksen". No jumppaan meen kaverin kanssa, en koskaan yksikseni, silloin tuntuu heti ulkopuoliselta. Hanki sellainen harrastus josta pidät ja johon panostat ja opit tuntemaan porukkaa, ole sitkeä ja sisukas suomalainen! Äläkä mee kaupungille yksiksesi, silloin helposti huomaat muut ja miettiä mitä muut ajattelevat susta. Itselläni ei paljon kavereita mut tosi kivoja työkavereita joiden kanssa pidetään myös kivoja iltoja töidenkin jälkeen toisiin tutustuen ja toisia kunnioittaen.

Olen puhelias, MUTTA tämä ei todellakaan ole hyvä. Ihmiset ärsyyntyvät minuun kuukaudessa. Aloitin amiksessa vähänaikaa sitten, aluksi oli ihan hyvissä väleissä ja riitti puhuttavaa. Nyt kun on marraskuu: minua kohtaa puhutaan tylysti, välinpitämättömästi eikä katsota edes silmiin. Kukaan luokallamme ei aloita keskustelua kanssani enään, vaikka olisin jonkun heistä kanssa kaksin. Melkein kaikki ihmiset luokallamme kutsuttiin pizzalle suoraa edessäni ja odotin että kohta kuulisin oman nimeni. Sitä ei tullut :<

Mietin pyytäisinkö tulla mukaan, mutta koska kaikki muut kutsuttiin niin tunsin että enhän minä voi. Lisäksi yläasteen aikana elin puolivuotta kaveriporukkani keskellä tiedossa siitä että he vihasivat minua, mutta en voinut vain lähteä koska he olivat ne kaverit siellä koulussa... No olen menettänyt kykyni yrittää itse olla sosiaalinen, minua pelottaa suunnilleen traumatisoi tunne että joudun seuraavat kolme vuotta olemaan ulkopuolinen ja vihattu, kun puolikin vuotta sai minut aivan uupuneeksi.



Koulussa sitä jaksan olla positiivinen mutta aina kun on sitä aikaa miettiä, tulee mieleeni aina viikon ajalta ne hetket jolloin en taaskaan ollut SE ihana henkilö luokallamme joka voisi tulla kaupungille kanssasi tai vastaavaa. Kunpa ihmiset vain ymmärtäisivät että niinkin vähäinen asia kun että minut pyydettäisiin hengaamaan pieneksi hetkeksi koulun jälkeen, saisi tämän loppusyksyn nyttämää niin paljon valoisemmalta.

Ups

Tunnen itseni tyhmäksi, ja juttuni typeräksi. Lopulta tekee mieli olla ihan hiljaa vain. Esim. fb:ssä juttu usein loppuu minun kommenttiini.. Tunnen, että en ole missään täysin hyväksytty, vaan minut on helppo sysätä syrjään. Kukaan ei halua olla minun kaverini, vaan hyvällä onnella saan olla jonkun kaveri, kunnes joku muu kiinnostavampi tulee. Yritän olla reipas ja tehdä omia juttujani, ja olla välittämättä tästä kuviosta. Tiedostan itsesäälin olevan tyhmää, enkä näytä sitä, että harmittaa. Mutta kyllä se syö.

Ei älykkyyttä.

On suojautumiskeino ajatella, että ulkopuolisuudentunne johtuu älykkyydestä.

Opettele olemaan sinut itsesi kanssa, niin et tunne itseäsi ulkopuoliseksi. Vanheneminen auttaa.

kehittyy suhteessa varhaislapsuuden hoitajiin, erityisesti ensisijaiseen hoitajaan. Jos lapsi kokee tulevansa ymmärretyksi ja hyväkstytyksi ja vanhempi kykenee jakamaan lapsensa kanssa yhteisiä tunnetiloja, niin lapselle kehittyy kyky jaettuihin kokemuksiin ja tunteisiin, mikä on perusta sille että voi tuntea yhteenkuuluvuutta toisten kanssa.



En mä usko että erilaisuuden tunne ja joukkoon kuulumattomuuden tunne syntyy älyllisestä erilaisuudesta tai älyyn liittyvistä tekijöistä, vaan ennemminkin ihmisen persoonan ja minuuden kehitykseen ja tunne-elämään.

ette suinkaan ole ainoita. Itse olen nyt 3-kymppisenä alkanut hyväksyä sen, että en osaa ystävystyä ihmisten kanssa, enkä oikein haluakaan. Olen helposti kyllästyvä, juttelen ihmisille vain silloin kun huvittaa ja jaksan (totta kai tervehdin jne. pientä) mutta jotenkin oman tilan tarpeeni on ihan liian suuri sitä ajatellen, että pystyisin läheiseen ystävyyssuhteeseen. Ihmiset ympärilläni ystävystyvät, mutta minä en. Kavereita minulla on ja osaan kyllä toimia arkielämän tilanteissa, mutta olen liian erakko mihinkään sen kummempaan.



Olen analysoija henkeen ja vereen, joten jotain perää siinä on pakko olla, että omat aivoitukseni eivät vaan saa vastakaikua monen kohtaamani ihmisen kanssa.

jutut eivät enää osu yksiin, ollaan eri aaltopituuksilla. Luulen, että se vaikuttaa meistä monella.



Muhun on isketty leima "hienostelija". Ihan siksi, kun en oikeasti perusta Salkkareista BB:stä, Idolseista jne. En tykkää suomalaisesta musiikistakaan juuri, kun sanat kuulostavat niin banaaleilta. Tykkään runoista, kirjoista, musiikista, elkuvista - mutta hyvin harvoin niistä, mistä kaikki muut pitävät. Mun ruokatottumuksillekin nauretaan, vaikka pidän visusti huolen etten tuo erikoisuuksiani esille.



Olen oppinut peittämään paljon.

pidän myös kirjoista, runoista, elokuvista, musiikista, kuvataiteesta jne. ja omaan kulttuurista pääomaa ihan kohtuullisesti kuten sinäkin, joka olet minua selvästi ölykkäämpi? Liittyykö kulttuurinen pääoma ja kiinnostuksen kohteet vain älykkyyteen?



Luulen, että samalla aaltopituudella oloon tarvitaan muutakin kuin yhteinen älykkyysosamäärä, tai että 10 pisteenkään ero älykkyydessä ei välttämättä erota ihmisiä eri aallonpituuksille.

tunne, lisäksi olen aina ajatellut että toiset ovat enemmän kuin minä...

Ja kyllä tähän asiaan terapia auttoi; olen oppinut luottamaan itseeni ja muihin ihmisiin ja siihen et olen hyvä ja että muut tahtovat minulle hyvää. (vaikkei tietty kaikki tahdokaan..) Mutta surkea oamnarvontunto ja jotain kiintymyssuhdeongelmia lapsuuden ajoista... Ja tuntuu et olisin saanut uuden elämän kun koen läheisyyttä toisten ihmisten kanssa! kannattaa hakea apua, jos ei erityisesti halua elää yksiäisyydessä

jutut eivät enää osu yksiin, ollaan eri aaltopituuksilla. Luulen, että se vaikuttaa meistä monella.

Muhun on isketty leima "hienostelija". Ihan siksi, kun en oikeasti perusta Salkkareista BB:stä, Idolseista jne. En tykkää suomalaisesta musiikistakaan juuri, kun sanat kuulostavat niin banaaleilta. Tykkään runoista, kirjoista, musiikista, elkuvista - mutta hyvin harvoin niistä, mistä kaikki muut pitävät. Mun ruokatottumuksillekin nauretaan, vaikka pidän visusti huolen etten tuo erikoisuuksiani esille.

Olen oppinut peittämään paljon.

ero äo;ssa ei saa aikaan yhtään mitään jos arvostaa toisia ihmisiä ja on kiinnostunut heistä. Mut jos koet noin suurta epäluottamusta toisia kohtaan, niin eihän sulla kovin antoisia ihmissuhteita voi olla.

Olin kauan yksinäinen, ilman yhtään ystävää. Häpesin sitä, mutten osannut tunkea kenenkään seuraan. Enkä oikeastaan halunutkaan, sillä en löydä sitä samaa aaltopituutta lähes keneltäkään. Huomasin lopulta vuosien yksinäisyyden jälkeen, että en oikeastaan edes haluaisi niiden "normaalien" arkipäiväisten ja suosittujen ihmisten ystäväksi. Minua ei kiinnosta ne puheenaiheet jotka yleensä ovat aika pinnallisia ja sitä ollaan kavereita usein vain siitä syystä että sitä hyötyy tavalla tai toisella. Ikään kuin halutaan mahdollisimman suosittu kaveripiiri, jotta itsekin olisi suosittu. Tämä on ihan ok, jos on sellainen ja nauttii sellaisesta vuorovaikutuksesta. Haluan viettää aikaani ihmisten seurassa, jotka eivät vaadi minulta mitään, kunhan olen asiallinen ja ystävällinen ja minulta ei odoteta mitään. Silloin tunnen itseni kotoisaksi ja osaan olla oma itseni. Minulla on yksi kaveri, jonka olen onnistunut aikuisiällä saamaan. Se on minusta jo hyvä. Hän ei myöskään ole suosittu, eikä meillä kauheasti ole yhteistä, mutta tuemme toisiamme ja voimme puhua asioista ilman että tarvitsee esittää yhtään mitään. Pääasia että on joku joka on kiltti. Siitä se lähtee. Olen tämän ihmisen kanssa pakottanut itseni olemaan aktiivinen. Ennen olen vaan odottanut että kaverit tulevat ovelle hakemaan. Minulla on kiusaamisesta johtuen huono itsetunto kaverisuhteissa, enkä oikein tahdo uskoa että joku oikeasti kiinnostuisi minusta niin paljon että haluaisi olla juuri minun ystävä. Olen hidas ystävystymään ja avautumaan, joten koulussa tulin kiusatuksi ja minun oli (varmaan kiusaamisestakin johtuen) vaikea saada kavereita. Ja aina kun olin ystävystymässä jonkun kanssa tuli joku hauskempi ja puheliaampi tyyppi joka vei kaverin nenän edestä kun itse olin niin hidas tutustumaan paremmin. Olen hyväksynyt tämän piirteen itsessäni, että olen varautunut ja avaudun harvoille ja tosi hitaasti, se hyväksyminen helpottaa omaa oloa. Kun tajuaa ettei ole kuten muut, eikä tarvitse ollakaan. Et välttämättä ole huonompi kuin muut (kuten usein annetaan ymmärtää, että jos sulla ei ole kavereita niin sussa on varmaan jotain vikaa) vaan mahdollisesti sinussa on jotain hienoa, jota kaikki ei vain näe. Ei kaikilla tarvitse olla Sinkkuelämän Carrie-tyyppinen kaveripiiri.

Olen tämän oman itseni hyväksymisen myötä löytänyt joitain kiinnostavia ihmisiä jotka ovat samalla aaltopituudella kanssani, mutta emme ole niin paljon tekemisissä että ehtisin tarpeeksi lämmetä, että pääsisimme ystävystymään, Pitäisi hakeutua sellaisiin harrastuksiin, joissa todennäköisimmin samantyylisiä ihmisiä tapaisi. Mutta helpottaa huomata että meitä muita samanlaisia on, ettei ihan yksin tässä maailmassa sentään olla ja joku ymmärtää minuakin ja vielä tosi hienot tyypit...

Tunnen usein itseni totaalisen erilaiseksi ja oudoksi ihmisten seurassa. Olen ihan friikki jotenkin, en välttämättä huonolla tavalla, mutta kuitenkin. En osaa oikein esittääkään erilaista kuin olen. Tänäänkin taas tunsin itseni ihan umpioudoksi tuttujen seurassa, en vaan sopinut joukkoon jotenkin ollenkaan.



Kiintymyssuhteeni vanhempiini oli aika varmasti huono. Muistan, kuinka ainakaan kouluikäisenä en oikein voinut olla oma itseni vanhmepieni kanssa, heitä ei kiinnostanut, millainen ihminen minä oikeasti olin.



Minulla on pari hyvää ystävää ja perheeni, joiden seurassa voin olla oma, kumma itseni. Olisihan se kiva sopia muidenkin joukkoon, mutta taitaa olla turha toive.

Olen tuntenut näin siitä lähtien, kun olin n. 6-vuotias. Johtuisiko jostain traumasta? Isä jätti perheen kun oli pieni, olisikohan se yksi syy..vai luonteeni,tiedä en.