Lue keskustelun säännöt.
Ainoat lapset hoi!
19.10.2011 |
Millaiset kokemukset ainoana lapsena olemisesta? Tuntuuko että sinulta on jäänyt puuttumaan jotain tärkeää? Vai koetko kasvaneesi kieroon koska olet ollut vanhempiesi elämän keskipiste?
En halua toista lasta, mutta pelkään että lapseni kasvaa parhaallakin yrityksellä jotenkin kieroon. En tunne yhtään ainutta lasta, joka ei olisi jollain tapaa omituinen aikuisena. Harmittelen myös sitä, ettei lapsi tulisi koskaan kokemaan sisarusten keskeistä rakkautta ja huolenpitoa.
Kommentit (53)
Jossain vaiheessa lapsena kaipasin sisaruksia, mutta se tunne meni nopeasti ohi. Näin aikuisena olen joskus miettinyt, että kuinkahan raskasta on kantaa yksin vastuu ikääntyvistä vanhemmista. Tässä kohden taas olen joskus kaivannut sisarusta, jonka kanssa jakaa taakkaa. Toisaalta vaikka sisarus olisikin, niin olisihan se ihan mahdollista, että joutuisin joka tapauksessa huolehtimaan vanhemmista yksin. Ainakaan en nyt joudu riitelemään kenenkään kanssa perintöasioista ja saan päättää miten asiat hoidetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ettei sisaruksia osaa kaivata jossei niitä ole. Minä kaipasin koska kaikilla ystävilläni oli sisaruksia vähintään se yksi. tunsin itseni "oudoksi" koska olin ainokainen. Ja kyselinkin äidiltäni että miksi ei meille tule vauvaa.
t. vitonen
Olen ainoa lapsi. En usko, että elämänahdistukseni johtuvat siitä, että olen ainoa lapsi. Eniten olen ahdistunut siitä, etten ole ikinä tavannut isääni.
Joskus harmittelen sitä, ettei minulla ole sisaruksia eikä oma lapseni saa siksi ikinä enoja, tätejä tai serkkuja minun puoleltani.
Toisaalta monet ihmiset, joilla on sisaruksia, kokevat sisaruskateutta ja alemmuuskomplekseja suhteessa sisaruksiinsa ja saamaansa vanhempien rakkauteen. Ei ole helppoa olla tasapuolinen lapsia kohtaan. Aina joku heistä on rakkaampi kuin toinen, vaikka mitä väittäisi... Ja mitä tulee sisarusten väliseen huolenpitoon, Suomi on täynnä ihmisiä, jotka eivät halua olla tekemisissä sisarustensa eikä edes vanhempiensa kanssa sitten kun ovat aikuisia ja voivat valita seuransa vapaasti...
Näin aikuisena olen joskus miettinyt, että kuinkahan raskasta on kantaa yksin vastuu ikääntyvistä vanhemmista. Tässä kohden taas olen joskus kaivannut sisarusta, jonka kanssa jakaa taakkaa. Toisaalta vaikka sisarus olisikin, niin olisihan se ihan mahdollista, että joutuisin joka tapauksessa huolehtimaan vanhemmista yksin. Ainakaan en nyt joudu riitelemään kenenkään kanssa perintöasioista ja saan päättää miten asiat hoidetaan.
Niin, vaikka sisaruksia olisi miten paljon, niin se ei tarkoita taakkojen jakamista. Monesti se kaatuu yhden tai kahden harteille, kun muut voivat ajatella, että kyllä ne muut hoitavat. Ja mikä on tae, ettet itsekin jättäisi sitä toisten harteille, jos olisi mahdollisuus? Ja sitten nuo perintökiistat, kuka rakasti vanhempia eniten ja päinvastoin?
ainoa lapsi ja hyvin erakkoluonteinen. Olisin halunnut sisaruksen.. Itsellä nyt kaksi lasta ja kolmaskin toivottavasti joskus. Jos biologisten lasten määrä olisi jäänyt yhteen, niin oltaisiin varmaankin harkittu adoptiota tai sijaisperheenä toimimista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että olen ainut lapsi. En ole ollut ahdistunut, yksinäinen tai itsekäs. Jos olisin, olisin varmasti halunnut lapselleni sisaruksia. Tosin viisilapsisessa perheessä kasvanut mieheni ei olisi ehkä lämmennyt ajatukselle...
ainakin miessuhteissa.
(En ole ainoa, mutta piiitkä ikäero kahteen muuhun sisarukseen).
Olen saanut paljon huomiota ja rakkautta. Tämä näkyy minussa, olen hellä, rakastava, avoin ja mukava nainen.
Miesvalinnat vain ovat menneet päin persettä.
Eli jotain perustavalaatuista meni persielleen ) :
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ainoa lapsi, ja jossain vaiheessa lapsuudessa (etenkin alakouluiässä) muistan kovastikin kaivanneeni sisaruksia. Useimpien koulukavereiden, perhetuttujen ym perheissä oli kaksi lasta, joissain kolme. Onneksi minulla oli serkut, joiden kanssa vietin paljon aikaa etenkin kesäisin. Monesti minulla oli esim kesämökillä serkku tai joku koulukaveri kaverina, kun pelkästään vanhempien kanssa en siellä oikein viihtynyt.
Sisaruksen kaipuuta ei helpottanut se, että yksilapsisuutta kummasteltiin tuolloin (olen syntynyt 1970). Vanhemmilleni siis tuskin kummasteltiin suoraan, mutta minulle muistan useankin puolitutun aikuisen tulleen päivittelemään tyyliin "eikö sinulla ole ollenkaan siskoja tai veljiä, onpas ikävää, mitenkäs nyt niin...?" tai "eikös ne äitisi ja isäsi sulle pikkusisarusta aio ollenkaan tehdä, voi voi sentään...sanoisit nyt että eikös sisko tai veli olisi kiva" tmv. Se sai minut kyllä tuntemaan itseni tosi omituiseksi, vaikken muuten omituiseksi tunnustaudukaan :)
Nyt aikuisiällä tuntuu kyllä välillä myös, että olisi mukava, jos olisi edes yksi sisarus. Omilla lapsilla olisi enemmän serkkuja ja sukulaispiiri olisi isompi. Monella ystävälläni on läheinen suhde erityisesti omaan siskoonsa, mitä suorastaan kadehdin joskus: olisi mukava, jos olisi sisko, jonka kanssa soitella ja tapailla edes silloin tällöin. Omien vanhenevien vanhempien asioissa auttaminen tuottaa joskus huolta, jota olisi myös kiva jakaa yhdessä jonkun toisen kanssa.
Itselläni on viisi lasta ja joskus kyllä mietin, miten paljon enemmän vanhempieni huomiota sain lapsena kuin mitä omat lapseni saavat... Kaikenkaikkiaan muistan lapsuuteni onnellisena, sisarusten puutteesta huolimatta, ja vanhempiini minulla on lämpimät välit. Asioilla on puolensa ja puolensa...toisaalta taas omilla lapsillani on tosi paljon seuraa toisistaan ja esim kesämökillä heillä on kaikenlaista yhteistä puuhaa, joten samanlaista kaverinpuutetta kuin minä aikoinani he eivät valittele.
En ole ainokainen, ja silti olen aika erakkoluonne, joka tykkää tehdä vähän kaikkea y k s i n. En myöskään kestä, jos vieraat ovat meille kamalan pitkään. Joten ainokaisuudesta tämä luonteenpiirre ei voi johtua, vaikka jotkut täällä saman luonteenpiirteen omaavana ovatkin ainokaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.07.2013 klo 17:25"]
Olen ainoa ja olin lapsena yksinäinen, kun en ollut päivähoidossa. Yksin leikkiminen on tehnyt minusta vähän erakkoluonteisen, en tahdo jaksaa pitkään esimerkiksi vieraita meillä, kaipaan jo hiljaista yksinäistä hetkeä. Omien puolien pitäminen on myös ongelma, kun en ole tottunut sisarusten kanssa kinaamaan, olen vähän liian kiltti ja annan periksi helposti. Päällisin puolin luulen olevani aivan normaalinoloinen.
[/quote]
En periaatteessa saisi ketjuun vastata, koska en ole ainut lapsi, mutta minulla ja sisaruksellani on kymmenen vuoden ikäero. Jaan samoja kokemuksia, mitä tässä on mainittu - en ollut lapsena päiväkodissa ja koin olevani yksinäinen vaikka en pienenä lapsena sitä osannut nimetä. Viihdyn aikuisena edelleen todella hyvin (parhaiten?) omassa seurassani ja ihmisjoukossa oleminen vie helposti energiat. Puoliani pitämään en rehellisesti oppinut, ennen kuin sisarukseni myötä.
32 jatkaa vielä: Sisarukseni ja suhteeni häneen on elämäni parhaimpia asioita. Koen, ettei kukaan voi ymmärtää toista niin hyvin, kuin oma sisarus, koska hän tietää tasan tarkkaan millaisista lähtökohdista toinen tulee. Mutta joka tapauksessa, ihan normaali ja pärjäävä ihminen minustakin on tullut, olisi tullut varmaan vaikka olisin jäänyt ainoaksi lapseksi :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kasva kieroon. Älä ole huolissasi. t. onnellinen ainoa lapsi
Ei kasva kieroon. Älä ole huolissasi. t. onnellinen ainoa lapsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on sisaruksia ja olemme aikuisina olleet tosi etäisiä. Yksi sisaruksistani on todella sisaruskade ja sabotoi siskojaan kaikilla keksimillään tavoilla. Minulle läheisemmiksi ovat muodostuneet jo teini-iässä suhteet ystäviini.
Minulla on 3 sisarusta. Emme juurikaan ole tekemisissä. Meillä 1 lapsi ja siihen jää, enhalua lapselleni samanlaista lapsuutta ja ei se mitään takaa että aikuisena olisi tukea tai seuraa sisaruksista vaikka niitä olisi miten monta tahansa! Eipä tarvitse tapella perinnöistä tms asioista...
Ainoa ongelma ainoana lapsena olossa on ollut se, että monen muun mielestä minun ihan sen takia pitäisi olla kieroonkasvanut kermaperse.
37 jatkaa: ja en jaksa vaivata päätäni sillä kuinka paljon lapseni kärsii tästä, kyllä voi paljon pahempaakin sattua lapselle kuin syntyä ainoana lapsena perheseen jossa rakastetaan ja tehdään asioita yhdessä...
Tutkimusten mukaan ainoat lapset ovat onnellisimpia, anteliaaampia, toisia enemmän huomioonottavia kuin ne ihmiset, joilla on ollut sisaruksia.
Myös oma epävirallinen "tutkimukseni" kertoo samaa kuin nro 40:n kommentti. t. ope
Mutta uskoisin että hyvällä tavalla ;) Välillä oli yksinäinen olo lapsena, vaikka oli paras kaveri ja paljon muitakin kavereita, niin silti muistan kuinka haaveilin että olisipa ihanaa jos olisi sisko tai veli. Ja teini-iässä muistan kuinka jo keksin tuleville viidelle lapselleni nimet. No, itselläni on nyt lapsia neljä joten yksi vielä puuttuu ;) Uskonpa että haluan itselleni suuren perhen juuri siitä syystä että olen ainut palsi. Mutta joo, oma mielipiteeni on, kannattaa tehdä sisarus. Vaikkei se omissa käsissä olekaan tuleeko niitä lisää..