Miten kolmenkympinkriisi ilmenee?

epämääräisenä tuskana siitä, että kaikki on ohi, olen ruma, mies on väärä, kaikki olisi paremmin JOS VAIN. Ja sitten ei osaa nimetä sitä mitä täytyisi tapahtua, että olisi onnellisempi.



Se on sellainen pysäkki, jolloin kaikki mennyt tuntuu vain menetetyiltä mahdollisuuksilta ja kaikki mitä on jo saanut (talo, työ, puoliso, lapset) vain esteiltä onnelle.



Kun sen 3-5 vuotta jaksaa mennä yli, huomaa, että onkin aikamoisen onnellinen juuri samoista syistä. On luotettava ja kunnollinen mies lasten isänä. Maailma on yhtäkkiä täynnä mahdollisuuksia oppia ihan kaikkea, kodin voi laittaa juuri sellaiseksi kuin haluaa, 10 uutta harrastusta voi aloittaa ja kehittyä niissä vielä hyviksi. Ei, ei enää pianovirtuoosiksi, mutta voi oppia kuvataidetta tai vaikka kirjoittmaa runoja.



40-vuotiaana omalla ruholla ei enää ole niin väliä. Tekee mieli ehkä kohentaa oloa, ettei kuolisi liian varhain, mutta keski-ikäisen seksi on kivaa. Voi ratsastaa vatsanahat hölskyen ja nauraa oman ukon kanssa pimppapieruille ja puolihölmölle seisokille.



Kolmekymppisyyden kriisi on pysähtymistä menneen ja tulevan äärelle, mutta jos siihen ei jää jumimaan, edessä on valtavasti iloa ja varmuutta siitä mitä tekee. Lapsenkasvatusohjeet voi jo kauniisti siirtää naapurin muksuun tai odotella omia lapsenlapsia.



No, taitaa mennä jo yli 40-vuotiaan ajatteluun. mutta tervetuloa! Tämä on ihana ikä!



vm -70

toisaalta näytämme mieheni kanssa 18-22 vuotiailta.

Ehkä se kolmenkympin crise tulee kymmenen vuoden päästä nelikymppisenä. Aika menee muutenkin niin nopeasti, mutta onneksi ei vartalo rupsahda, kuten muilla.

sehän onkin tosi tärkeä kysymys. Tässä pari hedelmällistä linkkiä aiheesta: "Elämän kaari - elämän tarkoitus" http://vod-2.tv7.fi/vod2/elaman_kaari/elaman_kaari-001-w.MP4

"Elämällä on tarkoitus" http://www.tv7.fi/vod/player.html?id=9427

Mulla ei ollut varsinaista kriisiaikaa, mutta kolmekymppisenä isoja mietinnän aiheita ovat olleet:

On jo ikää niin paljon, ettei enää voi tulla miksi tahansa (esim. urheilijaksi, malliksi, oma urasuuntakin on jo valittu) ja "tyytyminen" siihen suuntaan, minkä on valinnut. Ehkä sellainen aika, että jos aikoo vaihtaa alaa, niin viime hetket käsillä

Toinen asia on tietysti aloilleen asettuminen, perhe ja lapset, siinäkin oman suunnan valinta. Jos ei ole miestä, niin alkaa kello tikittämään tai jos haluaa monta lasta niin pitää alkaa siihen valmistautumaan ja toisaalta, jos on haaveillut vaikka maailmanympärimatkasta, on sen aika viimeistään 30v, sillä lasten kanssa ei paljon seikkailla.

Eli ehkäpä "kriisi" on nimenomaan päätöksentekoa, enää ei voi kaikkia asioita siirtää myöhemmäksi.

Mulla ei ollut varsinaista kriisiaikaa, mutta kolmekymppisenä isoja mietinnän aiheita ovat olleet:

On jo ikää niin paljon, ettei enää voi tulla miksi tahansa (esim. urheilijaksi, malliksi, oma urasuuntakin on jo valittu) ja "tyytyminen" siihen suuntaan, minkä on valinnut. Ehkä sellainen aika, että jos aikoo vaihtaa alaa, niin viime hetket käsillä

Toinen asia on tietysti aloilleen asettuminen, perhe ja lapset, siinäkin oman suunnan valinta. Jos ei ole miestä, niin alkaa kello tikittämään tai jos haluaa monta lasta niin pitää alkaa siihen valmistautumaan ja toisaalta, jos on haaveillut vaikka maailmanympärimatkasta, on sen aika viimeistään 30v, sillä lasten kanssa ei paljon seikkailla.

Eli ehkäpä "kriisi" on nimenomaan päätöksentekoa, enää ei voi kaikkia asioita siirtää myöhemmäksi.

Kyse on siitä haluaako oikeasti. Moni ei halua mitään. On tyytyväinen tasaiseen elämäänsä.

Minusta tuo kriisi on ihan kehitetty tai sopii vain täysin konservatiivisesti eläviin ihmisiin. Vaikea kuvitella ettei lähtisi maailmanympärysmatkalle, jos oikeasti haluaisi ei siinä lapsi ole esteenä. Lapsen voi ottaa kätevästi mukaan kainaloon, kuten matkalaukun.

Monta lasta voi olla eriasia, mutta saahan ne mummolaan pariksi vuodeksi.

Minua ahdistaa se että kohta alkaa vääjäämätön rupsahtaminen ja se että tässä on lähes puolet elämästä eletty.Surettaa ettei enää ole nuori.Surettaa että tuli lapset jo tehtyä,olin 21v kun vanhin syntyi..en ole tarpeeksi saanut elää vapaata nuoruutta..olen katkera :(

sitä kesti noin kaksi vuotta.



Mietiskelin paljon elämää syvällisesti, elämän tarkoitusta ja mielekkyyttä. Ensin se/ne hävisivät täysin, tuli sellaien turhuuden tunne, mikään ei tuntunut miltään eikä millään ollut mitään väliä noin niinkuin tunteen tasolla, vaikka kuinka yritti järkeilemällä järkeillä että onhan minulla vaikka mitä.



Pohdin myös paljon sitä, mitä olen saanut elämässäni aikaan, (onnistumisia ja mokia, varsinkin niitä mokia...) mistä olen tulossa ja mihin menossa. Mitä oikein haluan tehdä, mitä vielä voin tehdä, mikä mua oikeasti kiinnostaa, millainen haluan olla, millaista elämää haluan elää, mikä tuntuu minunlaiseltani elämältä.



Kyllä ne kuviot sitten selkiintyi. Toisaalta senkin vuoksi, että oma kolmenkympin kriisini päättyi uskoon tulemiseen. Ja sitten asiat loksahti kohdalleen. Nyt on hyvä.

Sitä kesti noin 10 vuotta. Nykyään tuollaisia kriisejä tulee vain syntymäpäivinä. Ne menee ohi päivässä.

Usein kun pohtii syytä kriiseille niin ne ovat ulkoisia pakotteita. Yhteiskunnan puolelta ja lähipiirin painostusta esim lapsien hankinnalle tai kumppanin hankinnalle.



Joku jo nohevasti mainitsi että kriisit sopivat konservatiiveille. Niinhän se on.

Usein vakavista kriiseistä pääsee ohi, kun katkaisee välit läheisiin joilta painostus välittyy tai höllentää konservatiivikaulusta niin pääsee happi virtaamaan päähän paremmin. Pahimmillaan se vie hengen.

Eli, jos kriisi pukkaa läheisten ja yhteiskunnan taholta niin pahasti että he vaativat kunnian palautusta sillä että hirttäydyt tai poistat itesi elämästä. Niin kannattaa katkaista välit.



Ei elämä ole niin vakavaa, ei kannata välittää siitä mitä suku sanoo tai on mieltä. Pärjäät yksin vallan mainiosti ja voit rakentaa itsellesi uuden perheen tai dynastian.

Minä olen ymmärtänyt että se on lapsettomien ja sinkkujen ongelma. Voin olla väärässäkin.

muutaman kuukauden ennen 30-vuotispäivää. Mietin, mitä olen muka saanut aikaan ja mitä elämällä on enää minulle antaa. Oliko kaikki sitten tässä? Mielestäni en ollut saavuttanut elämässäni yhtään mitään, vaikka minulla oli oma koti, tavallaan hyvä mies, kolme lasta, vakituinen paikka esimiehenä, amk-tutkinto jne. Oireilu päättyi avioeroon. Ja kyllä, vaikka arki on raskaampaa, olen onnellisempi. Kriisi oli aika pikainen, mutta rankka. Kipuilu söi sekä minua että läheisiäni.

Päinvastoin tuntuu, että olen tyytyväisempi elämääni nyt kuin nuorempana. Olen 31 v. Minulla on oikeastaan kaikki mitä olen elämältä toivonut. Osuutensa voi olla myös sillä, että tässä ei paljon ehdi kriiseilemään kun on lapset, mies, talo, sairas oma isä, kolmivuorotyö, ystävät, harrastukset yms yms.