Onko teillä omakohtaisa kokemuksia siitä, että

mulla itselläni oli/on edelleen absolutistivanhemmat. Äiti oli absolutisti siksi, että häntä oli kotona ahdistanut omien vanhempien alkoholinkäyttö, jossa kyllä oli sitten kaikki mainitsemasi ongelmat mukana, tappelua, riitää, ruoka- ja vaate- ja rahaongelmia jne. Kaikesta tästä huolimatta äidin isä oli meille läheinen ja me lapsetkin vietimme paljon aikaa hänen kanssaan, vaikka mies oli siis näin jälkikäteen aikuisena ajateltuna umpijuoppo. (äidin äiti asui kaukana, olivat eronneet. VÄlit ok mutta etäiset.) Tuo umpijuoppo vaari oli siis paljon läsnä myös meidän lasten elämässä ja vietettiin paljon aikaa hänen kanssaan. Tässä vaiheessa siellä ei enää ollut riitoja, koska mummu ja vaari olivat eronneet ja ruoka, raha ja vaateongelmat ei tietysti koskeneet meitä, koska meidät ruokkivat ja vaatettivat omat vanhempamme. Paitsi vaarilta sai aina jotain jännää ruokaa, kuten suolakalaa tai rapuja tai jänispaistia tms. Meille se oli pelkkää eksotiikkaa, äidille niissä kai oli muistoja siitä kun muutakaan ei ollut.



Tajusin kyllä aina, että vaari oli "taas" päissään, mutta en koskaan tajunnut hämmentyä tai ahdistua siitä. Mulle kaikki oli niin kuin oli aina ollutkin: vaari oli aina ollut sellainen, ja samanlaisena oletin viattomuudessani asioiden jatkuvan hamaan maailmanloppuun asti. Minun kannaltasi se oli ihan ok.



Muistan vain kaksi kertaa, kun vaarin humala ahdisti. Ne olivat ihan viimeisiä aikoja, olin tuolloin kahdentoista. Toisella kerralla vaari oli laskuhumalan itsesäälivaiheessa ja selitti minulle tuvan pöydän yli, kuinka kukaan ei häntä rakasta. Tuntui tosi oudolta ja tilanne vaan paheni kun siinä lohduttelin että kyllähän me kaikki ja sitten vaari otti sormestaan sellaisen vanhojen ukkojen kivisormuksen ja alkoi tyrkyttää sitä minulle ennakkoperinnöksi. Toisen kerran tästä parin kuukauden kuluttua olimme menossa kylään ja vaari tuli rappusille huutamaan ja ajamaan äitiä pois, koska äiti oli muka ajamassa häntä holhoukseen ja hoitoon (äidin veli oli käynyt siellä säätämässä).



Muutaman kuukauden päästä tässtä vaari sitten jo kuolikin, alkoholihan rappeuttaa verisuonia ja eräänä päivänä yksi sellainen vain napsahti katki päässä. Vaari oli tuolloin vain vähän yli viiden kymmenen. Voin kertoa, että mitään perittävää ei jäänyt, se sormuskin oli jo kadonnut jonnekin. Ihan kohtuullinen omaisuus oli valunut kurkusta alas - eikä edes vaan omasta kurkusta vaan niitä ryyppykavereita oli tietysti juotettu myös.



Niin että vaikka mulla on pääsääntöisesti ihan viattomia muistoja, eikä merkittäviä ahdituksia, en silti neuvoisi juopoksi antautumaan.