ADHD:n erotusdiagostiikka on erittäin vaikeaa.

ADHD:n erotusdiagnostiikka on mielestäni hyvin hankalaa. Paperilla se on yksinkertaista, mutta todellisuudessa hyvin haastavaa.



Terv. ihan oikea lastenpsykiatri

mutta niistä hyötyvät vain oikeat ADHD-potilaat. Normaali ihminen ei hyödy ADHD-lääkkeistä ollenkaan. Asia on oikeasti hyvin yksinkertainen, jollain instanssilla (vanhemmat?) vain on kova tarve tehdä siitä vaikea.

lääkärit sanoo yli-innokkaille vanhemmille, että erotusdiagnostiikka on vaikeata, että nämä malttaisivat antaa lääkärin tehdä sen. Oikeasti kuitenkaan se ei ole mitenkään vaikeata ja lääkärillä on tiimi apunaan tekemässä tutkimuksia ja analysoimassa niitä - ja valmis kaava, millä niitä analysoidaan. Ihan peruskauraa.

kun vaikka haimasyöpä on pahuksen vaikea diagnosoida ja erotusdiagnoosi hankalaa niin suuri osa potilaista ei kuolekaan haimasyöpään, vaan johonkin ihan muuhun?



Kato kun joillekin ihmisille se, että joku asia on vaikeata, ei kuienkaan tarkoita sitä, ettei sitä tehtäisi.



Se toki on totta, että adhd on "sateenkaaridiagnoosi" eli "oireyhtymädiagnoosi", joka diagnosoidaan pääasiassa sillä,e ttä jollakulla on tarpeeksi paljon jonkun oireyhtymän oireita, eikä niitä selitä joku muu tekijä. Se on sitten taas selvää, että ne "jotkut muut tekijät" otetaan selville, koska ne on diagnoosikriteereissä vaadittu poissuljettavaksi. Tämä on _tietenkin _ hankalaa, mutta ei hankaluus tarkoita sitä, ettei näin tehtäisi.



Kaikki adhd-potilaathan eivät tosin ole ylivilkkaita tai tarkkaamattomia, koska diagnoosikriteerit on sellaiset, että diagnoosin voi saada vain jommalla kummalla piirteelläkin - molempia ei siis tarvita.



Aikaisempi mbd ei ole enää luokitukseltaan yhtään mitään, koska sitä ei enää ole. Se luokiteltiin silloin joskus lieväksi aivovammaksi, ei kehitysvammaksi eikä edes heikkolahjaisuudeksi. mbd-diagnoosiin liitettiin usein kuva vähän tyhmästä ihmisestä, koska silloin erilaisten oppijoiden opetuksessa ei vielä oltu kovin pitkällä. Nykyään tiedetään, että adhd-ihmiset (jotka silloin ennen olisi ehkä luokiteltu mbd:ksi) eivät ole oppimiskyvyttömiä tai tyhmiä, mutta heillä on erilainen tapa oppia ja siksi erilaiset vaatimukset opetukselle kuin taviksilla.



mbd ja adhd ei muuten ole sama asia. mbd oli paljon laajempi oirekuva kuin adhd, siis vielä suurempi sateenvarjo. Vain osa ennen vanhaan mbd-diagnoosin saaneista olisi nykyään adhd:ta. Osa olisi muita neurotiloja tai oireyhtymiä tai vammoja ja osa vaan heikkolahjaisia. Osalla olisi nykyluokituksen mukaan esim vain lukihäiriö tai hahmotushäiriö. Sääli, että he eivät aikoinaan saaneet heille sopivaa opetusta.

se erotusdiagnostiikka nimittäin.



Tehdään lapselle peruspsykitariset testit mielialasta, tunne-elämästä, perhesuhteista jne. Katsotaan tuleeko ilmi jotain, mikä viittaa traumaan tai perheongelmiin tai koulukiusaamiseen tai johonkin varsinaiseen psykiatriseen häiriöön (eli jos ei vaikka erotakaan todellisuutta ja epätodellisuutta eli on psykoottista oiretta tai jos on masennusta tai vastaavaa). Jos mitään ei tule vastaan, tehdään kognitiiviset psykologiset testit ja katsotaan että onko jotain kehityksellistä vaikeutta tai viivettä tai oppimisvaikeutta, joka voisi selittää käytöksen piirteet. Jos ei ole, jatketaan eteenpäin. Tehdään laaja strukturoitu haastattelu, jossa kysytään vanhemmilta lapsen toiminnasta tietynlaisissa tilanteissa ja katsotaan, viittaako se johonkin neurologiseen kehityshäiriöön ja jos niin mihin. Tehdään sen mukaisia kohdetestejä (aspergerin ja autistien kohdalla yleensä strukturoidun vuorovaikutuksen testejä, joissa koulutettu psykologi järjestää iänmukaisen vuorovaikutukstilanteen esim teettämällä thetäviä tai leikittämällä lasta ja toinen koulutettu psykologi tarkkailee ja pisteyttää lapsen käytöstä peili-ikkunan takaa; adhd-diagnoosissa tehdään lisää uudella tavalla strukturoituja haastatteluja, muisti- ja tarkkaavaisuustestejä). Katsotaan, mitä näistä löytyy. Samaan aikaan perhetyö haastattelee ja tarpeen vaatiessa tekee kotikäynnin perheessä katsoakseen perheen tilanteen, kasvatusmenetelmät, vuorovaikutuksen ja mahdolliset muut ongelmat. Perheen historia käydään läpi, jotta selviää, onko esim masennustaustaa tai taloudellisia ongelmia ollut kriittisissä vaiheissa. Tehdään samat haastattelut myös koulussa tai päiväkodissa ja mahdollisesti ip-kerhossa tai harrastusryhmässä koskien sekä lasta että näiden kuvaa tilanteen aiheuttajasta (ei kysytä suoraan, että onko "ongelmaperhe", mutta tuleehan se helposti esiin jos ongelmaa on).



Jos näin saatu oirekuva vastaa diagnoosia, eikä muuta selitystä löydy, annetaan diagnoosi. Tosin kognitiiviset ongelmat eivät poissulje adhd-diagnoosia, eli se voidaan antaa myös sellaiselle, joka pärjää älykkyystesteissä huonosti, vaikka myös turhautuminen liian suuriin oppimisvaatimuksiin voi aiheuttaa samankaltaista käytöstä kuin adhd-oireet, mutta tällöin toimitaan yleensä niin päin, että annetaan ensin se kehitysvamma-diagnoosi tai oppimivaikeusdiagnoosi (lukihäiriö, tms.) ja katsotaan, että auttaako tähän asiaan puuttuminen ja esim lukiopetus tai mukautettu opetus. Vasta jos ei auta, annetaan lisäksi päälle adhd-diagnoosi ja siihen specifi hoito joko terapiana tai lääkkeinä.



Ei tässä mitään erityisen vaikeaa ole. Ihan standardia psykiatrian menettelyä. Monesti osa testeistä tehdään jo koulupsykologilla ja vain tulokset lähetetään eteenpäin diagnosoivalle lääkärille. Jos hän ei sitten oikeasti keskustele testien tekijän kanssa, hän voi ehkä kokea toimivansa epävarmalla pohjalla, mutta kyllä tämä useimmille lasten- tai nuortenpsykiatrian ammattilaisille on ihan arkipäivää ja hoidon ja diagnoosienteon helpommasta päästä.

Foniatrian puolellan sairaalassa on lapseni tutkittu.

Adhd, dysfasia, add piirteet hyvin samankaltaisia.

Kaikki voivat käyttää adhd lääkettä.

Omalla lapsellani kapea-alainen dysfasia ja adhd lääke.

Lääkäri ei anna add diagnoosia.

Olen tämän myös kuullut lastenpsykiatrilta, että dg erottelu on vaikeaa.